Kuka järisyttää minun teini-ikäistyvien lasteni maailmankuvaa?
Kuva: Pasi Huttunen
Pentti Linkola (1932-2020) siirtyi autaammille kalastusvesille ja vaikka minulla ei ollut mitään muita ihmisiä erityisempää suhdetta Linkolaan tai hänen tuotantoonsa, pysäytti tämä ajattelemaan. Kuten moni muu löysin hänen kirjansa joskus teini-iässä ja nuoren mustavalkoisuuteen ja suhteuttamiskyvyttömyyteen ne purivat.
Ympäristö. luonto, ihmisen rooli biosfäärissä ja tämän kaiken poliittisuus loksahtelivat päässäni jonkinlaiseksi ajatuskehikoksi paljolti Linkolan tekstien herättämien ajatusten vuoksi. Kuka järisyttää samalla tavalla minun lasteni maailmankatsomusta siinä vaiheessa kun ne tajuavat, miten väärässä isänsä on ja lähtevät hakemaan jotain muuta?
Luovuttamisen filosofiaa
Myöhemmin sitten toki hahmottui, kuinka Linkolalla ei juurikaan ollut yhteiskunnallista analyysia eikä muita ratkaisuja kuin väkivalta, totalitarismi ja paluu menneisyyteen. Linkolan filosofia lähinnä legitimoi luovuttamisen. Kuten vaikkapa kolumnisti Jussi Turunen muotoilee Karjalaisessa 8.4.2020 (Maksumuuri):
”Linkolalle mieluisinta olisi ollut, että luonto palaisi kuskin paikalle ja ihmislaji painaisi kehityksensä osalta peruutusnappulaa niin pitkään, että ulkona kuuluisi vain metsien huminaa ja lintujen liverrys.”
Linkola halusi mennä takaisin, peruuttaa – ja väkisin. Muut ovat tuoneet vaatimusta ja toiveita kestävästä elämästä paljon rakentavammin esille. Meillekin Lapsellisiin kirjoitti upean vieraskynäsarjan aidosti kestävää elämäntapaa tavoitteleva Huck Middeke. Kirjoitukset täällä, täällä ja täällä. Riikka Kaihovaara kirjoittaa luonnon sallimisesta. Selvää on silti, ettei Linkolan vaikutusta ja merkitystä voi kiistää.
Samaan aikaan voi kunnioittaa Linkolan roolia suomalaisen ympäristöliikkeen yhtenä keskeisenä hahmona, merkittävänä ornitologina ja todella taitavana kirjoittajana, mutta silti pitää hänen etenkin myöhempinä aikoina ilmennyttä kansallisromanttista ja jossain määrin kansallissosialistista luovuttamisen ja vihan filosofiaansa surullisena ja tuhoisana. Osapuilleen tähän tulokseen tulin myös arvioidessani Riitta Kylänpään kirjaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda (Siltala 2017). Arvio alla:
Maailmankatsomus sirpaleina maailmalla
Kuka mahtaa olla se Linkolan kaltainen tuleviin teineihin vaikuttava, kiistanalainen, ehdoton ja tiukasti sanaa julistava mielipidevaikuttaja? Uskallan väittää, että vaikka hänen kirjoittelunsa minua teininä järisytti, en koskaan tullut uskoon. Erittäin moni silti tuli ja on siinä uskossa edelleen.
Ehkä tarjontaa onkin tätä nykyä niin paljon, että kukaan yksittäinen Linkola ei saa samanlaista saneluvaltaa ja meidän lapsemme kokoavat maailmankatsomuksensa paljon meitä selkeämmin pieninä sirpaleina informaatiotulvan eri puolilta. Ajatus kuulostaa lupaavalta. Huomaatteko? En siteeraa tässä tekstissä kertaakaan Pentti Linkolaa. Se ei ole vahinko.
Pasi Huttunen, @paspah
