Kirja-arvio: Miehen kosketus menee ihon alle

Teatteriohjaaja Eino Saaren (s. 1979) kirja Miehen kosketus (Gummerus 2020) sukeltaa mieheyden syvään päätyyn. Kirjasta tekee väkevän se, että siinä suomalainen mies on lukijan silmien alla alastomana, keskeneräisenä ja haavoittuvana. Tällaisia me olemme, kun meidät riisutaan – onko näky pelottava tai inhottava vai kenties tuttu riippuu paljolti siitä, kuinka sinut mieheytensä kanssa on.

Saari on haastatellut kirjaansa kymmeniä miehiä, jotka puhuvat koskettamisesta, mutta myös paljosta muusta: lapsuudesta, parisuhteesta, elämän ongelmakohdista, omista vanhemmista.

Saari on työstänyt materiaalinsa hyvin. Tarinat eivät toista itseään ja niissä on mielekkäät temaattiset painotukset. Miesten tarinoita rytmittävät Saaren omat pohdinnat, joita hän on tanakoittanut asiantuntijahaastatteluilla ja kirjallisuudella. Saaren kieli on rehellistä, aistivoimaista, paikoin runollista.

Saaren 400-sivuisesta kattauksesta poimin kaksi minua liippaavaa teemaa.

Seksi

Seksi kuuluu tabuaiheisiin, joista esimerkiksi tässä blogissa ei ole taidettu tehdä yhtään merkintää. Onko koko sanaa edes mainittu yhtä ainoaa kertaa?

Saari lähestyy tätäkin teemaa lempeästi ja rehellisesti. On kiinnostavaa peilata Saaren kuvausta seksuaalihistoriastaan omaan seksuaalihistoriaani. Voi huomata yhtäläisiä kehityslinjoja: häpeästä kohti hyväksyntää, suorituksesta kohti jaettua ilonpitoa.

Pidän Saaren tavasta puhua kehollisesta epävarmuudesta.

”Ehkä ennen kaikkea toivoisin, että olisi (ollut) tilaa olla tarvitseva ja arka. Sitähän puhe seksuaalisuudesta vaatii: sen tunnustamista, että me kaikki olemme yhtä värisevää haapaa ruumiillisuutemme edessä”, kirjoittaa Saari (s. 234).

Ikään katsomatta Saaren haastattelemat miehet liittävät parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen läheisyyden janon ja hyvän yhteyden kaipuun. Hyvässä seksissä korostuvat hyväksyvä vuorovaikutus, avoimuus ja hetkelle antautuminen, Saari tiivistää haastateltujen näkemyksiä. Hyvä seksi ei ole pano, se on yhteinen seikkailu uintilämpöiseen veteen.

Kirjassa haastateltu psykoterapeutti Heidi Valasti sanoo, että miehet peittelevät suhteessa seksuaalisuuteensa etenkin haavoittuvaisuuttaan, riittämättömyyden tunteitaan ja hellyyden tarvettaan. Toisaalta peitellään omaa alkuvoimaa – Valasti puhuu ”latenssipojista”, jotka käyttävät aikansa pelailuun ja jätkäporukoissa pyörimiseen ja välttelevät aikuisuuden arjen vastuita. Latenssipojan tyypillinen salaisuus on pornonkäyttö. Nainen aistii, että mies piilottelee jotakin eikä saa saa mieheen kunnon yhteyttä henkisesti eikä seksuaalisesti.

Seksuaalisten addiktioiden taustalla on Valastin mukaan usein se, että pojaksi tai mieheksi kasvamisen prosessia on jollain tavoin häiritty.

”Ei ole annettu kasvaa tarvitsevana. Tunteita ei ole huomioitu. On saatettu häpäistä jollain lailla. Ilmapiiri kotona on voinut olla yliseksuaalinen, ristiriitainen tai totaalisen kieltävä. Aggressio ei ole päässyt kehittymään myönteiseksi voimaksi, vaan se on jäänyt uhman, kapinan tai muun vastustuksen energiaan kiinni”, sanoo Valasti.

Ohitetuksi tulemisen kokemuksia voidaan työstää, ja onneksi yhä useampi mies uskaltaa olla avoin ja hakea apua.

Sota

”Koko 1900-luvun kirjallisuus on ollut reaktiota ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan”, yleisti muuan kirjallisuudentutkija. Niin tai näin, ainakin minua on askarruttanut sodan vaikutus oman sukuni historiaan.

Saaren kirjan kiinnostavimpia jaksoja on historiantutkija Ville Kivimäen haastattelu, jossa hän näyttää haastattelijalle erään veteraanin kuvia sota-ajalta.

”Näissähän on paljon tällaista porukassa olemista. Hyvin läheisiä potretteja. Tässäkin: metsä ympärillä, näillä miehillä olisi tilaa olla itsekseen, erillään. Mutta olosuhteet ovat tuoneet heidät yhteen. Tuossakin, paidattomina, yhdessä läjässä poseeraavat. Ja sama intiimiys toistuu muistelmissa. Ei ollut tilaa kosketuskammoisuudelle.”

Kun puhutaan suomalaisen miehen suhteesta koskettamiseen, sota tulee tämän tästä iholle ja etäisyydeksi ihmisten välille. Sota rikkoi yhteyden minuuden herkkiin puoliin. En muista, että isä olisi pitänyt minua koskaan sylissä -tyyppinen kokemus tuntuu läpäisevän kokonaiset sukupolvet.

”Jotain merkillistähän siinä psyykkisesti tapahtuu: miehet ovat rintamalla, kaulailevat veljellisesti toisiaan, palaavat kotiin, ja kohta niistä tulee isiä, jotka eivät halaile poikiaan”, Kivimäki hämmästelee.

Kivimäki jatkaa, että isän myönteinen kosketus muistetaan: ”Muistetaan ikuisesti se kerta, kun isä laittoi käden olalle, otti syliin, päästi polvelle. Vaalitaan sitä muistoa kuin aarretta. Halutaan pitää kosketus repertuaarissa, mahdollisuutena, muttei käyttää sitä liikaa.”

”Välillä tuntuu siltä, että vasta jostain 1980-90-luvulta lähtien on alkanut muodostumaan tämä tietynlainen myytti suomalaisesta sankarisotilaasta, joka koko ajan tuntuu yksinkertaistuvan. Mitä vähemmän veteraaneja on ympärillä, sitä enemmän myyttiä karsitaan, kunnes lopulta jäljelle on jäänyt tämmöinen lauritörnimäinen, anttirokkamainen huippusotilas”, sanoo Kivimäki.

Sota on vielä läsnä, mutta yhä ohuempana.

”Tapaan miestyön tekijöitä, joiden mukaan viimeisten 5-10 vuoden aikana asiakaskohtaamisissa on tapahtunut muutos: enää joka kohtaamisessa ei tarvitse puhua toisen maailmansodan perinnöstä”, Saari kirjoittaa (s. 134).

***

Vielä muutama huomio lukukokemuksesta.

Pintaan nousi omaan kosketushistoriaan liittyviä tunteita, joista olen näemmä kirjoittanut blogiin 2016 ja 2017. Yksi tärkeä asia niissä on jäänyt sanomatta: vaimoni lempeä käsi on koskettanut minut ehjäksi ja kokonaiseksi. Kunpa jokaisen aran, epävarman ja rikkinäisen ihmisen iholla voisi kulkea lempeä käsi.

Seksuaali-identiteetti ei ole betoniin valettu olotila. Se voi muovautua, elää ja muuttua. Vielä kaksvitosena tämä olisi saattanut huolestuttaa minua.

Seksuaalisuuteen liittyvän huumorin kanssa aion olla entistä tarkempi.

Kustannustoimittaja minussa ei löytänyt kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä, mikä voi kertoa ainakin toimitustyön huolellisuudesta tai lukukokemuksen intensiivisyydestä.

Mieheys muuttuu, mikä tosiseikka kannattaa hyväksyä. Koska inhoan väkivaltaa, toivotan tervetulleiksi aiempaa pehmeämmät miehenä olemisen tavat. Saaren kirjan avulla mies voi kasvaa kohti lempeyttä, hyväksyvyyttä, kommunikointia ja empatiaa.

Hullu juttu, mutta kranaatti Taipaleenjoella itsenäisyyspäivänä 1939 vaikuttaa siihen, kuinka kosketan (ja varsinkin en kosketa) omia poikiani 80 vuotta myöhemmin. Tunnen riittämättömyyttä: en osaa koskettaa niin kuin haluaisin. Onneksi sota ei määrittele tai määrää tapaani koskettaa, vaan voin yrittää muuttaa asioiden tilaa – ja siihen Saaren kirja on oiva apu.

Topi Linjama