Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieräskynä: Pojat katsovat isiään

06.12.2015

Jatkosodan aikana kotilomalle lähteville suomalaissotilaille jaettiin junalukemiseksi pientä lehdykkää ”Sinä lähdet kotiin”, jonka julkaisijana oli Kansalaisjärjestöjen Raittiustoiminnan Keskusliitto. Lehdykkä kehotti lomailijoita viinan välttämiseen ja moitteettomaan käytökseen: kotiväelle ei saanut aiheuttaa pettymyksiä ja lisähuolia. Lastensa luokse palaaville sotilaille neuvot olivat seuraavanlaisia:

He ovat odottaneet isää ”Isä on sankari, me tiedämme sen. Isä on uljas ja reipas suomalainen sotilas.” Näin he sanovat toisille lapsille. Luuletko olevasi uljas, luuletko vaikuttavasi sankarilta, jos askeleesi ovat epävarmat ja kielesi kangertelee, ja jos hämärtynyt muistisi estää Sinua juttelemasta pienokaisillesi, jotka Sinua ovat odottaneet ja jotka Sinua rakastavat joita sinä rakastat. Älä tuhoa sankarin kuvaa lastesi sielusta!

Vuosien 193945 etulinjasotilaista suurin osa oli vielä naimattomia, lapsettomia nuorukaisia, joilla sota osui elämän aamupäivään. Normaalissa siviilielämässä tällöin lähdettiin kotoa, hankittiin ammatti, riiattiin ja pian jo perustettiin omaa perhettä. Sodan päätyttyä oli kova kiire kiriä kiinni näitä menetettyjä kokemuksia. Kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä elokuusta 1945 alkaen, kyse oli usein nuoren parin esikoisesta. Monesti perhehistoriassa huomioidaan vain lapset, mutta kahtena ensimmäisenä sodanjälkeisenä vuonna Suomeen tuli myös noin 70 000 uutta perheenisää, lähes kaikki heistä nuorta sotasukupolvea.

Haavoittunut vänrikki on saapunut toipumislomalle kotiin lokakuussa 1941. Olli-poika on juossut isäänsä vastaan. SA-kuva.

Olen lukenut suuren määrän sodan aikana ja sodan jälkeen syntyneiden suomalaisten kuvauksia veteraani-isistään. Sota ei useinkaan ollut paras koulu tulevalle isyydelle. Paljon on rikkinäisiä kertomuksia: tarinoita alkoholisoituneista, psyykkisesti ja fyysisesti lyödyistä miehistä, joille sankari-isän rooli oli liian raskas. Paljon on puhumattomia ja pussaamattomia kurinpitäjä-isiä, joiden ankarat sanat ja teot satuttivat etenkin pieniä miehenalkuja. Mutta silti moni sodan lapsi kertoo myös rakastavista, luotettavista ja lempeistä isistä, joiden kohdalla kovat sotavuodet olivat vain entisestään korostaneet perheen ja lasten merkitystä. Sota oli takana, lapset merkitsivät tulevaisuutta ja uutta rauhan aikaa.

”Älä tuhoa sankarin kuvaa lastesi sielusta!” Siinäpä raskas velvoite, jos sitä aikoi noudattaa. Isän tuli olla vahva, eheä ja miehenä esikuvallinen, mitä se sitten aina tarkoittikaan. Ei tämä ajatus vieras ole tänä päivänäkään, vaikka olosuhteet eivät toki yleensä olekaan niin ehdottomat. Isän on osattava, tiedettävä ja taidettava, oltava ”supermies” usein ainakin isän omissa mielikuvissa. Mutta vaikka 1940-luvun ohjeen sanamuodot vieroksuttavat, voi lehdykkää lukea myös positiivisemmin. Sankaruutta tai ei, kyse oli vastuunkantamisesta. Lapset odottivat isäänsä, heitä ei saanut pettää.

Toisaalta ajatukseen sisältyy, että isä ja mies uurastaa sankarikentillä jossain poissa kotoa töissä ja rintamalla. Sieltä hän palaa kotiinsa lepäämään ja nauttimaan hetkeksi perhe-elämästä, kunnes kutsu käy jälleen ”miesten töihin”. Nämä olivat realiteetteja sodassa ja pitkään sodan jälkeenkin, mutta nykypäivän miehiltä odotetaan kotona jo muutakin.

Menneen ja nykyisen isyyden vertaaminen paremmuusasteikolla on usein mahdotonta, sillä olosuhteet ovat niin erilaisia. Tekee kuitenkin mieli sanoa, että jotain me nykyisät osaamme paremmin kuin edeltäjämme. Yleistäen: me arvostamme enemmän lasten kanssa vietettyä aikaa ja koemme sen myös velvollisuudeksi työkiireiden ristipaineessakin. Me olemme enemmän läsnä kotona. Me turvaudumme harvemmin fyysiseen kuritukseen ja nöyryyttämällä kasvattamiseen. Me puhumme ja osoitamme tunteitamme.

Kyllä tällaisia isiä oli sotasukupolvessakin. Ja jos ulkoiset realiteetit olisivat olleet toisenlaiset, olisi heitä varmasti ollut paljon enemmän. Suomalaisen miehen myyttisenä mittana ovat yhä sotasukupolven veteraanit, nuo suuret tuntemattomat sotilaat. Heidän saavutustensa mittoihin on mahdoton venyä. Mutta karskin rintamajermun ominaisuudet eivät aina olleet samat kuin hyvän isän ja aviomiehen ominaisuudet. Meissä elävät yhtä aikaa nuo vanhat miehenmallit ja ne uudet tilanteet ja odotukset, joihin meidän on arjessamme vastattava. Kun herkästi puhutaan ”miehen kriisistä”, niin välillä on hyvä muistaa, että nykyisyydessä monia asioita tehdään oikein ja tuloksiakin jo näkyy lasten ja nuorten hyvinvoinnissa.

Meillä on mahdollisuus parempaan isyyteen sellaiseen, jota hyvin monet sotasukupolvenkin isät toivoivat, jos aika ei olisi ollut niin ankara.

Ville Kivimäki

Kirjoittaja on historiantutkija Tampereen yliopistossa sekä 6-vuotiaan pojan ja 4-vuotiaan tytön isä

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »