Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Isän kosketus

24.09.2017

Eino Saari tutkii teatterin keinoin miehen kosketusta. Kuva: Jani Liimatta.

Vieraskynässä teatteriohjaaja Eino Saari avaa suomalaisen isän suhdetta koskettamiseen. Sotavuosien haamuista on puhuttu paljon, mutta yhä tarvitaan puhetta, ja surutyötä.

Luin kolme vuotta sitten kulttuuriantropologi Taina Kinnusen ihanan, viisaan teoksen Vahvat yksin, heikot sylityksin otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista (Kirjapaja 2013). Kinnusen teos on ensimmäinen ainakin omalle kohdalleni vastaan tullut yritys hahmotella suomalaisia kosketusmaisemia ihojen etäisyyteen liittyvää häpeää, kaipuuta ja kipua. Kirjan tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoittajaverkoston kautta kerätyt, eri-ikäisten suomalaisten kosketuselämäkerrat. Liki 90% kertyneestä materiaalista oli naisten käsialaa. Jäin pohtimaan, miksi miehet vaikenivat aiheesta.

Päätin ottaa siitä selvää haastattelemalla eri-ikäisiä suomalaisia miehiä aiheesta. Reilun vuoden mittaisen haastattelu-urakan aikana tapasin 45 erilaista suomalaista poikaa ja miestä. Täydensin otantaa 25 asiantuntija- ja tutkijahaastattelulla. Materiaalia kertyi yhteensä noin 150 tuntia. Nyt, syyskuussa 2017, siitä on sukeutunut dokumenttiteatteriesitys Miehen kosketus, joka sai hiljattain ensi-iltansa Kajaanin Kaupunginteatterin ja Vaara-kollektiivin yhteistuotantona.

Myytti puhumattomasta suomalaismiehestä elää sitkeänä. Jännitin itsekin, miten ihmeessä saisin miehet avautumaan aiheesta, josta harva oli tottunut puhumaan. Avain oli lopulta yksinkertainen: pyrin tapaamaan kunkin haastateltavan hänen ehdoillaan. Pyysin kutakin ensin kertomaan siitä henkisestä ja fyysisestä maisemasta, josta hän katsoo olevansa kotoisin. Sopivassa kohtaa kysyin kultakin hänen lempikosketustaan. Muuten annoimme hetken ja sisäavaruuksiemme viedä.

Ja ne veivät. Yksi puhui pari tuntia omasta isäsuhteestaan, toinen lapsuutensa maisemista, kolmas tilan tarpeestaan ja neljäs keskittyi parisuhteen ja seksuaalisuuden kenttiinsä. Moni mies yllättyi itsekin, kuinka hoivaavaa oli vain puhua vailla tietoa siitä, mikä osa kokemuksista lopulta päätyisi varsinaiseen esitykseen.

Kaikkein todistusvoimaisimmin kosketuskulttuurimme murros näkyy juuri isyyden kohdassa. Yhteiskunnassamme on viimeistään 1990-luvulta alkaen ajettu voimakkaasti hoivaavan, osallistuvan ja vanhemmuutta tasa-arvoisesti jakavan isän mallia. Moni tunnustaa koskettamisenkin jo osaksi hyvää miehuutta sitä ei tarvitse enää poikaporukoissa muuta esittää.

Samalla 1970-1990-luvuilla syntyneitä nuoria ja keski-ikäisiä nykyisiä voi pitää uudisraivaajina isyyden pitkässä historiassa. Moni haastatelluista miehistä todisti, ettei myönteistä isyyden mallia ole välttämättä ollut omasta takaa. Tieto ja oppi on pitänyt ammentaa jostain ihan muualta.

Tutkijat puhuvat nykyään kolmesta isyyspuheessa toistuvasta historiallisesta mallitarinasta. Isyyden mallitarinoilla tarkoitetaan sitä, miten hyvä isyys määritellään, mitä miesten vanhemmuuteen kuuluu ja miten nämä tarinat ovat aikojen saatossa muuttuneet. Hyppy esimodernin ja modernin mallitarinan fyysisesti tai psyykkisesti etäisisistä leiväntuojista ja patriarkoista postmoderniin läsnäolon isyyteen on ollut huima. Etäisten, kurittavien, poissaolevien ja puhumattomien isien ja miesten haamut seikkailevat yhä keskuudessamme. Moni nykyisä maalasikin oman lapsuutensa kosketusmaisemat niukoin ja karuin vedoin.

Isän kosketusta sekä kaivattiin, inhottiin että vihattiin. Vaille jäämisten kokemusten lisäksi liikutuin itse eniten yrityksistä rakentaa sovintoa. Eräs mies kertoi palanneensa lapsuudenkotiinsa oman isänsä viimeisiksi kuukausiksi. Sinnikkäistä yrityksistä istua isän kanssa alas. Kahdesta vaieten ikkunasta ulos tuijottavasta silmäparista. Siitä hiljaisuudesta, joka syntyy, kun kaksi miestä haroo toisiaan kohti, eikä kumpikaan löydä yhtään oikeaa sanaa.

Toinen mies kertoi pelkäävänsä sitä hetkeä, kun oma isä kuolee, koska ”minulla ei olisi hautajaisissa mitään sanottavaa”. Kolmas, äiditön, opetti isäänsä kaksikymmentä vuotta halaamaan, kunnes se alkoi hiljalleen juurtumaan osaksi heidän suhdettaan.

Suorastaan klassikoksi muodostui tarina, jonka kuulin aivan liian monta kertaa. Siinä poikalapsi palaa ulkomailta, koulun kevätjuhlasta tai toiselta paikkakunnalta kotiinsa, näyttää todistustaan isälleen ja saa haukut. Hyvin vähiin jäivät taas tarinat kannustavasti jälkikasvuaan koskettavista iseistä. Osa isyystarinoista oli niin hirveitä, etten tohtinut käyttää niitä lainkaan.

Oli aika, jolloin Suomessakin oli pakko pärjätä sillä kuuluisalla sisulla. Yksin pärjäämisen ihanne syntyi aineellisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta pakosta. Sittemmin tuo ihanne irtautui siitä pakosta, mutta jäi kummittelemaan kulttuuriimme: lasten itsenäisen selviytymisen ihanteena, sukupuolittuneina hellyyden ja hoivan käytäntöinä, miehisenä omavoimaisuuden vimmana. Lasten hoivaamisen ajateltiin pitkään suorastaan vähentävän miesten arvoa.

Sotavuosiemme haamuista on puhuttu läkähdyksiin asti, mutta näyttää siltä, että puhetta tarvitaan yhä. Puhetta ja surutyötä.

Oli hätkähdyttävää tajuta, miten voimallisesti myös iäkkäämmät miehet muistivat lapsuutensa puutteet: polvet, joille ei ollut asiaa, vitsat, jotka piti itse kerätä metsästä tai naapurin ukon, jolta käytiin tankkaamassa partaa ja satuja kun omista vanhemmista ei moiseen ollut.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme huutaa lisää juuri Lapsellisten Miesten kaltaista toimintaa ja positiivista aktivismia. Juuri isyyden ja perhe-elämän kohdassa miesten tukeminen on niin feministinen toive kuin kuvitella saattaa myös väkivallan näkökulmasta. Koska on tutkittu, että niissä kulttuureissa, joissa miehet ovat lähellä lapsia, on merkittävästi vähemmän väkivaltaa, kuin niissä missä miehet ovat etäällä lapsista. Jos siis haluamme ehkäistä miesten harjoittamaa lähisuhdeväkivaltaa, meidän tulisi resurssoida entistä paremmin isien parissa tehtävään työhön.

Eino Saari

Kirjoittaja kajaanilainen teatteriohjaaja ja isä, jonka lempikosketus on syliinhyppy.

Vaara-kollektiivin ja Kajaanin Kaupunginteatterin Miehen kosketus vierailee kulttuurikeskus Stoassa 29.-30.9.2017. Kajaanissa esitys on nähtävissä helmikuulle 2018 asti.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »