Hyppää sisältöön

Vauvavuosi, joutaisit jo roskikseen!

Selkä ja hermot ovat pahiten koetuksella ensimmäisten neljän, eli kahdentoista, kuukauden jälkeen. Kukaan meistä ei pääse ketään karkuun.
Julkaistu
Vauvavuosi, joutaisit jo roskikseen!

Välillä tuntuu, että tämä vaihe saisi jo siirtyä kierrätykseen korviketörppöjen seuraksi. Kuva: Kirjoittaja

Oksettaa. On kokonaisvaltaisen paha olo, kuvotus suorastaan. Pakokauhu.

En pääse karkuun elämääni – tai siis suoraan sanottuna näitä vauvoja. Tilannetta monimutkaistaa se, että en oikeastaan haluaisikaan päästä. En halua iltalomille tai viikonloppuvapaalle, eroon lapsista. Haluan vain, että arkemme olisi erilaista.

Helpompaa.

Siistimpää.

Hallitumpaa.

Hiljaisempaa.

Elämää, jossa ei koko ajan tarvitse kantaa jotakuta, kuunnella itkua, yrittää nukuttaa, uumoilla katkonaisilta unilta heräämistä ja ylipäätään arvailla tai yrittää täyttää kolmen pienen avuttoman ihmisen tarpeita. Olla koko ajan kiinni jossakussa. Joissakuissa. Välillä tuntuu, että en saa happea. Että ei ole tilaa hengittää, kun ei juurikaan saa olla ihan vain oman kehonsa ja mielensä kanssa. Pakokauhun tunne taitaa syntyä nimenomaan tästä. Ja vaikka olisinkin toisessa huoneessa tai rakennuksessa kuin vauvat, joko kuulen heidät korvatulppien ja kuulosuojainstenkin läpi tai heidän tarpeensa lymyilevät mielessäni.

Olemme nyt eläneet kotona neljä kuukautta kolmen vauvan kanssa. Minun matematiikallani siitä tulee yhteensä kaksitoista kuukautta. Usein tuntuukin, että vauvavuotemme voisi jo olla tässä.

Riittää.

Kiitos haastavista kokemuksista ja ihanista hetkistä!

Nukutustalkoot ja selkälihastreenit

Nukutustalkoista voisin luopua ihan ensimmäisenä. Joskus vauvat nukahtavat itsekseen – useimmiten eivät. Voi laskea, paljonko henkilötyötunteja yhden illan aikana kertyy, kun sanotaan olevan normaalia, että pikkuvauva tankkailee kolmekin tuntia ravintoa ja läheisyyttä ennen yöpuulle laittamista. Hyväntahtoisesti on minua neuvottu, että kannattaisi vähentää vauvoja hoitavien henkilöiden määrää arjen rauhoittamiseksi. Ymmärrän pointin, mutta tässä tällainen äiti, hei, joka huonoimpina iltoina kello 19–23 välillä on ollut kypsä kävelemään ulos takapihan portista ja haalimaan kenet tahansa ohikulkijoista vauvakantotalkoisiin.

Kerroin hulinoista viimeksi. Tapahtuu siis näinä aikoina, että vauvojen vaikuttaa olevan hankala päästä syvään uneen. Kirjoitin ennen kolmosten syntymää pitkään jääkaapin ovessa esillä olleelle muistilistalleni: ÄLÄ TOTUTA NUKAHTAMAAN RINNALLE/LENKILLE/AUTOON.

Kyllä opetan.

Nukutan mihin tahansa, miten tahansa ja milloin tahansa. Kunhan nukkuvat. Tuohon listalle olisi vielä voinut lisätä kantoliinan. Selkä on aikas uuvuksissa kantonukutuksesta. Ottaa koville kantaa – ottaisi vielä enemmän koville kuunnella yliväsymyshuutoa. Onneksi vain yksi kolmesta vaatii tätä palvelua. Toistaiseksi.

Välillä tuntuu, että kukaan ei nuku päiväunia ollenkaan. Lähempänä totuutta olisi ehkä sanoa, että yksi tai kaksi nukkuu pelkästään lyhyitä pätkiä saman päivän aikana ja kolmas kohtalaisesti. Joskus luovutan ja annan valvoa. Tämä on vaihtoehto muiden joukossa, mutta johtaa järjettömään yliväsymysiltakarjuntaan.

Isompia vauvoja, kiitos!

Roskikseen voisin heittää myös kolmen itkevän pikkuvauvan pukemisen ulkovaatteisiin, samassa mielentilassa olevien samaisten henkilöiden työntämisen kärryssä (älä muistuta, että uhmaikäinen kolmikko tuskin helpottaa), soseilla sotkemisen, vatsavaivat ja röyhtäyttämisen. Kotona lasten kanssa oleminen on itsessään melko mukavaa hetkinä, joina edellä mainitut lieveilmiöt eivät ole ajankohtaisia. Edes karmeimpien niskakakkavaippojen vaihto ei töki. En vaihtaisi kokonaisuutta – sen osia kylläkin. En vaihtaisi kokonaisia päiviä pois – hetkiä kylläkin.

Hetkeäkään en vaihtaisi pois -tyyppisiä kuvauksia vanhemmuudesta on erittäin vaikea uskoa todeksi. Tai siis, en usko. Ollenkaan. Aihetta ovat mukavan rehellisesti käsitelleet esimerkiksi Kaikkea kolme -blogia pitänyt  ja Instagram-tiliä pitävä kolmosäitikollega sekä bloggarikollega Annuska Dal Maso. 

Yritän elää hetkessä, mutta kieltämättä odotan jo, että meillä asuu isompia vauvoja. Vauvoja, jotka istuvat, puhuvat, leikkivät ja liikkuvat. Nyt en pääse lapsiani karkuun – ja sittenkö kaipaan näitä auvoisia aikoja, kun hekään eivät vielä päässet minua karkuun?

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.