Pois vaihdettavat hetket vanhemmuudessa

Aurinko paistaa, ulkona on ehkä kaksi astetta pakkasta.
Kaunista.

Esikoinen seisoo eteisessä valmiina pukemaan ulkoiluvaatteet päälle ja katsoo minua hieman kyllästynyt ilme kasvoillaan. Ilme johtuu leikkihuoneen lattialla huutavasta Kuopuksesta.
Kuopus on viime aikoina käynyt läpi todella raskasta uhmavaihetta. Raskasta meille kaikille, Kuopukselle, Esikoiselle, Minulle ja Puolisolle.

Kaikkeen sanotaan Ei! Ja jos oma idea ei ole toteutettavissa huudetaan. Kovaa ja pitkään.
Nyt Kuopus ei haluaisi riisua yöpaitaa.
Seuraavaksi hän ei halua pukea.
Sitten huudetaan siitä ettei hän halua kuin ohuet hanskat.
Ulkona lapsi huutaa koska sormia paleltaa ohuissa hanskoissa.

Pyörälenkillä tulee itku koska samaa mäkeä ei voi laskea neljättä kertaa kun huoltoauton täytyy päästä korjaamaan rinnettä.
Seuraavaksi huudetaan kun kaupassa en suostu ostamaan kuin kaksi juustoa.
Sen jälkeen huudetaan taas hanskojen takia.
Kotona meinataan huutaa, ettei ruoka kelpaa, onneksi nälkä on niin kova että se unohtuu ja koko lautanen on tyhjä alle minuutissa.
Huutoa tulee lähes kaikesta mahdollisesta ja etenkin kaikesta mahdottomasta.

Olen kypsä.
En jaksaisi. Ajatuksissani huokailen ja kiroilen. Pidättäydyn lähettämästä Puolisolle viestiä siitä, että voisin myydä hänen lapsensa e-bayssa, pidättäydyn kirjoittamasta VMP. Lukittaudun vessaan saadakseni edes hetken rauhaa. Pytylle asti kuulen kuinka Kuopus huutaa taas asiasta X, luultavasti legoukkelin hattu on taas hukassa ja toki sen on 45min huudon arvoista. Tai vähintäänkin 30min.
Katson itseäni peilistä ja myönnän että näinä hetkinä en haluaisi olla tässä.
Rakastan arkea lasten kanssa, en kai muuten olisi tätä valintaa tehnyt pitää heitä vieläkin kotona päiväkodin sijaan (tai no, juuri nyt tämä väliaikaistila on itseasiassa pakottanut meidät tähän järjestelyyn, että ei tässä nyt ihan siitäkään ollut kyse).
Rakastan pientä ihmiskehoa joka painautuu minua vasten halatakseen kerhoaamuina heipat kerhotalon pihassa.
Rakastan ulkoiluhetkiä lasten kanssa, rakastan heidän tuoksuaan aamuisin kun he unenpöpperössä kiipeävät syliini mutisten ”guete morge, Annu”
Mutta näinä tällaisina hetkinä, minä en todellakaan rakasta vanhemmuutta.
Vaihtaisin tämän hetken minä hetkenä hyvänsä johonkin muuhun.
Keitän ylimääräisen kupin teetä, närästyksen uhallakin. Katson sadannetta kertaa kelloa joka tuntuu näin iltapäivisin matelevan hitaasti kuin tahmeassa tervassa liikkuva etana.
Muistan tämän tunnetilan, tämän kyllästymisen siihen, ettei mikään suju helposti Kuopuksen vauva-ajasta. Muistan nämä tunteet. Tunnistan ja tunnustan ne.
Hengitän syvään ja katselen ulos.
Muistutan itseäni isäni sanoista “Et sinä ole kypsä lapseesi, olet vain kypsä hänen käytökseensä/ tilanteeseen jossa olette.”

Seurasin loppuvuonna vasemmalla silmälläni keskustelua Sini Arielin blogipostauksesta jossa Australiaan muutanut pinup malli osittain huumorilla mutta myöskin osittain erittäin tosissaan avautui blogissaan oman vauva-arkensa tunteista. Teksti oli suorasukaista ja värikästä. Hän ei kaunistellut negatiivisia tunteitaan ja väsymystään.
Some kuohahti. Ilmiö oli sinällään tuttu.
Eihän vanhemmuudesta oikeastaan julkisesti kuuluisi sanoa ääneen että se on kamalaa.
Eihän?

En itsekään kannata negatiivisilla asioilla mässäilyä, en kannata sitä että lasta/vauvaa haukutaan, hän on harvoin syyllinen tilanteeseen. Mutta olisikohan meidän kuitenkin jo aika myös myöntää ettei vanhemmuus aina ole pelkästään mukavaa.
Luin Sini Arielin päiväkirjamaisen raportin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä.
Aluksi ajattelin, että “noh, siinä joku lataa huonoa päivää aika värikkäin sankääntein, mutta ehkä Sinillä on muutenkin tapana puhua näin?”
Kunnes luin lauseen “ Penny-vauvalla on refluksitauti, Ariell kertoi, ja vauva itkee aivan koko ajan. Mutta nyt tilanne on hiukan helpottunut. “Se istui pari päivää sitten ensimmäistä kertaa sitterissä tyytyväisenä. Ajattelin, että vitsi, vauvakin voi istua hiljaa, hyyillä ja olla ihan normaali ihminen”.

Myötätuntoni Sini Arielia kohtaan läikähti samantein rinnassani.
Annoin omassa mielessän hänelle anteeksi jokaisen sanakäänteen ja parahduksen.

Olen ennenkin kirjoittanut ja puhunut siitä miten raskas tuo meidän Kuopuksen refluksin täyttämä ensimmäinen puolitoistavuotta oli.
Olen puhunut siitä miten minun täytyy jättää se taakseni ja olla katkeroitumatta jatkaa eteenpäin ja muistaa ne hyvät hetket ja olla onnellinen että se on kaikki nyt ohitse.
Allekirjoitan tämän kaiken edelleen.

Mutta.

Eikö kaikessa ole aina se mutta.
Olen myös edelleen sitä mieltä, että vanhemmuuden eri tunteista puhutaan aivan liian vähän.
Naistenlehdet, vauvalehdet ja sosiaalinen media täyttyy kauniista kuvista ja tarinoista siitä miten lapset muutivat ihmisen elämän. Miten vanhemmuus teki heistä jotain aivan muuta, miten mikään maailmassa ei ole ollut ihanampaa kuin vuodet lasten kanssa kotona.
Silloin tällöin jossain on joku joka kertoo jostain muusta, mutta hän on poikkeus. Ei normaali.
Kuitenkin uskallan väitttää, että niitä negatiivisten tunteiden hetkiä on kaikilla.
Toisilla enemmän kuin toisilla. Mutta niitä on. Ja ne ovat ihan ok.
Niistä saa myös sanoa ääneen.
Niistä pitää myös sanoa ääneen.

“Hetkeäkään en vaihtaisi” on lause joka toistuu usein vanhemmuuden haasteista puhuttaessa.
Mutta kaikki te vanhemmat, voitteko te ihan rehellisesti katsoa itseänne peiliin ja väittää, että hetkeäkään ette vanhemmuudestanne vaihtaisi pois?
Oikeasti?

Minä vaihtaisin.
Vaihtaisin monia hetkiä, päiviä. Jopa viikkoja.
Mikä tarve meillä on ylläpitää sitä kliseistä mielikuvaa siitä, että vanhemmuus on vain ihanuutta. Toki raskasta. Mutta silti, ah niin ihanaa että päivääkään emme vaihtaisi. Että juu toki, väsyttää ja välillä on vähän pinna kireällä ja aikaa liian vähän omiin juttuihin ja parisuhteeseen, mutta ah, päivääkään en silti vaihtaisi.
En edes sitä kun kaikki viisi lasta olivat oksennustaudissa ja Puoliso työmatkalla.
Tai sitä kun vauvalla oli korvatulehduskierre  jonka ansiosta hän valvoi kaikii yöt ja jota hoidettiin puoli vuotta tehotomilla antibiooteilla josta vauvan vatsa oli jatkuvasti kuralla.
Mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois.

Minä vaihtaisin.
Vaihtaisin lennosta hetkiä, päiviä jopa viikkoja pois varsinkin siitä rankimmasta refluksivauva vaiheesta.
Ei, minä en kuvaillut arkeani yhtä värikkäin sanakääntein, en ehkä myöskään kokenut sitä ihan yhtä väkevästi paskaksi kuten Sini Ariel. Mutta järkyttävän raskasta ja rasittavaa se oli.
Puoliso ei myöskään sanonut mitään ääneen, mutta syvät huokaukset joita hän päästi kun sylitti karjuvaa lastaan kertoivat tarpeeksi.

Kaikki nämä kokemukset ja tunteet eivät vähennä sitä rakkautta jota me lapsiamme kohtaan tunnemme.
Ei se että vauvavuosi oli karsea tarkoita sitä ettenkö minä olisi rakastanut lastamme.
Ei se tarkoita että olisin kertaakaan katunut hänen saamistaan.

Ei se tarkoita mitään muuta kuin että ei se vain aina ole kovin helppoa, kivaa tai mukavaa. Välillä elämä lasten kanssa on paskaa. Se on raskasta, se on uuvuttavaa, se  on turhauttavaa. Lapsi voi viedä sinut sellaisen suuttumuksen äärirajoille joita et tiennyt edes olevan olemassa, lapsi voi uuvuttaa sinut täysin ja saada sinut epäilemään omaa kasvatusperiaatettasi pahemmin kuin kukaan kasvatusalan ammattilainen.

Eivät ne tunteet silti sulje pois niitä positiivisia tunteita.
Vanhemmuuden tunnekirjosta olisi hyvä puhua enemmän.
Nimenomaan siitä kirjosta.
Siitä ,että siihen voi sisältyä vaiheita, molemmista päistä.

Keneltä se on poissa jos me kerromme, että välillä tämä touhu on ihan vihoviimeistä. Että on hetkiä kun tekisi mieli sulkea eteisen ovi perässään ja vain kävellä tilanteesta pois.
Että välillä kun lapsi saa uhma-itku-potkuraivarin keskellä ruokakauppaa sinun tekisikin mieli peruuttaa muutaman askeleen ja ilmoittaa “tuo ei ole mun lapsi”.
Keneltä se on oikeasti poissa jos kerromme välillä ihan rehellisesti että vaihtaisin koska vain tämän päivän pois elämästäni, että en haluaisi ikinä kokea tällaista uudestaan.

Koska, rehellisesti, ei se että kannat 1,5v kaikki yöt huutavaa lasta sylissäsi, olet väsynty, siivoat pukluja lattialta ja vuodevaatteista, ei se että kestät pahimmatkin uhmaraivarit koskaan hermostumatta, ei se tee sinusta loppujen lopuksi pätkääkään parempaa ihmistä kuin mitä sinä olisit ilman sitä.

Se tekee sinusta ehkä kärsivällisemmän, se tekee sinusta ehkä joustavamman, ehkä jopa hieman ymmärtäväisemmän, mutta parempaa se ei sinusta tee.
Sen takia minusta kaikilla on oikeus sanoa ääneen jos on kamalaa.
Kukaan ei mene siitä rikki.
Palasiksi hajoaa korkeintaan se illuusio, jonka me olemme niin huolella omasta vanhemmuudesta rakentaneet.
Mutta minun mielesätäni se saakin mennä rikki.
Koen, että asioista tulisi puhua niiden oikeilla nimillä. Kaunistelematta.

Se että itse ei koe vanhemmuuden herättävän tiettyjä tunnetiloja, ei missään nimessä tarkoita ettei niitä tunnetiloja olisi olemassa. Se että me emme koe, näe tai kohtaa jotakin tiettyä asiaa, ei poissulje sen olemassaoloa.
On oikeastaan lähes röyhkeää väittää ettei tietynlaisia tunteita ole, tai saisi olla.
Koska sillä hetkellä, sille ihmiselle ne ovat todellisia.
Ne tulisi myös hyväksyä vaikkei itse kokisi samoin.
Ei se, että jollekin vauvavuosi on kamalaa aikaa, ole pois niiltä, joille se on ihanaa aikaa. Samoin kuin ei se, että lukuisille ystävilleni vauvavuosi oli valehtelematta heidän elämänsä parasta aikaa, ollut minulta pois.

Olisin itse toivonut että olisin osannut varautua vanhemmuuden mukana tuomiin negatiivisiinkin tunnetasoihin paremmin. Että olisin tiennyt että ne ovat aivan normaaleja.
Olisin säästynyt niin monelta itsesyytökseltä.

Elämä on tunteita. Meistä toiset puhuvat niitä ääneen enemmän kuin toiset. Meistä toisilla on värikkäämpi sanavarasto kuin toisilla. Se ei ole mikään syy sättiä toista omasta rehellisestä ilmaisunvapaudesta.

Me kaunistelemme elämäämme ulospäin jatkuvasti, enkä ole edes ihan varma miksi.
Kaikesta ei tarvitse puhua julkisesti, minäkään en tee niin. Kirjoitan someen harvoin negatiivisia asioita lapsistani, tai ylipäätään elämästäni. En näe siihen tarvetta. Mutta kun puhun ihmisten kanssa, kun kirjoitan tänne, haluan yrittää olla rehellinen. Olla kaunistelematta elämää. Koska lopulta rehellisyys on se kaunein tapa katsoa elämää. Nähdä sen kaikki puolet.

Tämä kohta viisi vuotta kestänyt vanhemmuuteni on ollut todella syvä sukellus tunteisiin, molemmista äärilaidoista.
Elämä kuopuksen refluksin kanssa oli elämää, jota en kaipaa takaisin.

Kuitenkin annan itselleni anteeksi kaikki ne sinä aikana tuntemani negatiiviset tunteet ja olotilat. Kaikki ne epätoivon hetket, kaikki ne kateuden sävyttämät päivät kun kuuntelin muiden äitien tarinoita omasta vauvavuodestaan.
Ihmisellä on tunteet ja tiettyyn pisteeseen asti niitä voi säädellä itse. Sitten ei enää.
Tärkeää on kuitenkin mitä tunteillaan tekee.
Piilottaminen ei ole millään mittapuilla se oikea tapa käsitellä niitä.

Lasten leikkihuoneesta kuuluu Kuopuksen huutoa. Menen katsomaan.
Kuopus makaa lattialla x asennossa ja huutaa. Kysyn mikä on hätänä.
Esikoinen katsoo minua ja sanoo “Kuopus haluaa sen pikkuauton joka meillä on Palo Altossa”
Huokaan syvään.

Istahdan huoneen rappusille ja nostan lapsen syliini.
Selitän, ettei sitä autoa nyt saa tänne kun se on Amerikassa. Selitän ja halaan. Ehdotan muita autoja ja siltän hänen selkäänsä.
Lapsi karjuu ja huutaa sylissäni.
Hän haluaa sen auton! Nyt!
Heijaan lasta sylissäni ja katselen auringon viimeisiä säteitä jotka leikkivät ikkunaruuduilla.
Mietin kuinka raskasta on kasvaa aikuiseksi.
Mietin, että jos lapsi ei saisi tuntea näitä tunteita vaan hänet pakotetasiin olemaan aina iloinen ja pitämään kaikesta, mikä hänestä silloin tulisi?
Emme me muutu niin paljoa aikuiseksi tullessamme.

Välillä asiat vain ovat kurjia. Välillä ne ovat jopa ihan paskaa. Aikuisena ero on siinä että voimme kohauttaa olkapäitämme, sanoa sen ääneen ja jatkaa eteenpäin. Me tiedämme että kohta on jo parempi.

Silti, senkin hetken voisi vaihtaa pois jos siihen olisi mahdollisuus.
Eikö?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com