Yksinhuoltajan ei tarvitse pärjätä yksin

Aamulla kotona oli tullut kiire, koska vaatteita oli kadoksissa, jälleen. Viimein Sami Koivukoski sai lastattua kuusi lastaan pikkubussiin ja suuntasi Jyväskylän keskustaan Pelastakaa Lapset ry:n toimistolle.

Nyt hän pitelee hiusharjaa, mutta Jasminilla, 6, Juulialla, 7, ja Josefiinalla, 9, on jo muuta tekemistä. Oliver, 4, tahtoo iskän syliin. Joonatan, 9, ja Elmeri, 10, rakentelevat legoilla. Kotiin jäivät Valtteri, 12, ja Jere, 16. Omillaan Samin lapista asuvat jo Oskari ja Elias sekä vanhin, itsekin jo kahden lapsen isä Aleksi.

– Aleksi haluaa auttaa. Nytkin hän lupasi tehdä meille makaronilaatikon valmiiksi, kun mennään kotiin.

Miten näin monen lapsen kanssa pärjää yksinhuoltaja?

– Siinähän se useampi menee, missä yksikin, Sami naurahtaa ja selventää:

– Isommilla lapsilla on tiskivuorot ja he siivoavat omat huoneensa.

Tämä tavallista kotoisampi toimisto värikkäine sisustuksineen ja leluhyllyineen merkitsee Samille paljon.

Lauantaitreffeille lähdetään mielellään

Isän kantokyky on ainakin kaksi tyttöä. Sami Koivukosken sylissä Jasmin ja Juulia, vasemmalla Josefiina ja Elmeri.

– Lauantaitreffit on sosiaalinen tapahtuma, joka katkaisee kuukauden. Lapset heräävät helposti, kun tykkäävät tulla tänne.

Vähintään yhtä arvokasta on vertaistuki, jota Sami kokee saavansa muilta vanhemmilta.

– Kun voi puhua muiden kanssa, saa voimaa omaan jaksamiseen. Täällä näkee muitakin ihmisiä, jotka hoitavat lapsiaan yksin. On juteltu kaikesta, eniten siitä, miten kukin on tullut tähän tilanteeseen.

Paikalla on nelisenkymmentä henkeä: vanhempia, lapsia ja lastenhoitajia. Suurin osa vanhemmista on yksinhuoltajia. Aluksi heillä on aikaa jutella keskenään, kun lapset leikkivät, askartelevat tai ulkoilevat. Tänään on vanhempien hemmottelupäivä: he voivat valita joko perinteistä hierontaa tai korva-akupunktiota. Ovi hoitohuoneisiin käy tiheästi.

Tuki ideoitu perheiden kanssa

Tukiperheitä tarvitaan paljon enemmän kuin niitä on tarjolla, ja odotusajat ovat pitkiä. Pelastakaa Lapset ry:ssä haluttiin keksiä vaihtoehtoisia tuen muotoja tukiperhettä odottaville. Päätettiin kutsua perheitä yhteen ja kysyä, millaista toimintaa ne kaipaisivat.

– Tukea tarvitsevat lapsiperheet haluavat myös kehittää palveluita, jos siihen annetaan mahdollisuus. Perheet tietävät, mitä tarvitsevat ja mistä hyötyvät. Kaikki meidän toiminta on ideoitu yhdessä perheiden kanssa, sanoo projektipäällikkö Katja Mettinen.

Kun voi puhua muiden kanssa, saa voimaa omaan jaksamiseen.

Syntyi Läheltä tueksi -hanke, joka pyrkii luomaan tilaisuuksia yhteisölliselle vanhemmuudelle.

– Yhteisöllisyyden hyödyntäminen sosiaalityössä on vähentynyt 2000-luvun alusta, vaikka se on ennaltaehkäisevä ja edullinen tuen muoto, harmittelee Mettinen.

Eniten toivotaan apukäsiä lastenhoitoon ja kotitöihin. Myös tapaamisia muiden vanhempien kanssa pidetään tärkeänä, ja lapsille halutaan myös muita turvallisia aikuissuhteita.

– Vanhemmat kokevat riittämättömyyttä – varsinkin jos ovat yksin. Kaksikaan ei ole paljon, jos muuta verkostoa ei ole, sanoo projektityöntekijä Jaana Aarnio.

Yhteisöllisyydestä hyötyvät kaikki

Hankkeessa on mukana monenlaisia perheitä, joita yhdistää tukiperheen tai muun kodin ulkopuolisen avun tarve. Se tarve voi johtua esimerkiksi lapsen tai vanhemman pitkäaikaissairaudesta. Täällä vertaisuudessa ei keskitytä ongelmiin, vaan voimavaroihin: miten kukin voi tukea toisiaan.

– Yhteistä näille perheille on usein se, että he ovat yksin. Voi olla ystäviä, mutta ei ketään, jonka kanssa jakaa vanhemmuuteen liittyviä asioita. Yhteisöllisestä vanhemmuudesta hyötyvät kaikki, mutta sitä tarvitaan etenkin silloin, kun lähipiirissä ei ole muita aikuisia, Mettinen huomauttaa.

Toiminnassa on mukana noin 70 perhettä ja 150 lasta. Lauantaitreffien lisäksi järjestetään myös vanhempien vertaistapaamisia, vanhempi-lapsi-leirejä sekä erilaisia tapahtumia perheille.

Monet tukiperhettä hakevat toivovat, että se asuisi maalla. Vanhemmat haluavat, että lapsi pääsisi kosketuksiin eläinten ja luonnon kanssa.

– Monet vanhemmat kokevat, etteivät pysty tai ettei heillä ole varaa tarjota lapsilleen kaikkia niitä elämyksiä, joita haluaisivat.

Pelastakaa Lapset ry on voinut järjestää lapsille yhteisöllistä ryhmätoimintaa maaseudulla sellaisten yrittäjien kanssa, joilla on ammatillista osaamista lasten ohjaamisessa ja perheiden tukemisessa. Sama lapsiryhmä pääsee viettämään toiminnallista viikonloppua kymmenen kertaa vuodessa, mistä on tullut pysyvä palvelumalli tukea tarvitseville perheille.

”Kun tutustui, oli helppo puhua.”

Samista ja lapsista on aina mukava tulla Lauantaitreffeille tapaamaan muita lapsiperheitä. Joonatan (vas.), Elmeri, Jasmin ja Oliver.

Maaliskuussa 2014 Sami Koivukoski oli ajanut yön rekkaa ja käyttänyt sitten poikia sairaalassa kontrollikäynnillä Tampereella. Samana iltana vaimo lähti.

– Ristiriitoja oli ollut vuoden ja lähtö sovittu etukäteen. Mutta siinä kohtaa tuntui, että seinä nousee vastaan.

Ensimmäiset päivät apuna oli Samin sisko ja sitten alkoi tulla väliaikaista tukea kunnalta. Sami jäi vuorotteluvapaalle. Kuukausi vaimon lähdön jälkeen oli raskas. Sen päätteeksi Sami vei avioerohakemuspaperit käräjäoikeuteen.

– Oli käännekohta, kun päätin päästää irti.

Asiat alkoivat pikkuhiljaa järjestyä. Samana kesänä Sami kuuli, että voisi hakea tukiperheitä ja alkoi osallistua Pelastakaa Lapset ry:n toimintaan.

– Odotin arkeen vaihtelua ja sitä, että tapaisin muita samassa elämäntilanteessa olevia. Kun tutustui, oli helppo puhua. Yhteiset juttutuokiot sillä välin, kun lapset leikkivät keskenään, ovat mukavia.

Toisia isiä Sami ei Lauantaitreffeillä ole tavannut, mutta on vaihtanut paljon ajatuksia äitien kanssa.

Eräällä leirillä hän tapasi etäisän, jonka kanssa käy edelleen kahvilla viikoittain.

Sami käy erään etäisän kanssa kahvilla viikoittain.

Sami on mukana myös yksinhuoltajien WhatsApp-ringissä ja Facebook-ryhmässä, mutta pitää kasvotusten kohtaamista parempana. Hän osallistuu myös Totaaliyhäreiden toimintaan ja kuuluu Läheltä tueksi -hankkeen ohjausryhmään.

– Siellä käsitellään, mitä kaikkea on tehty ja mitä voitaisiin tehdä. Olen kertonut mikä minusta on ollut hyvää ja mitä itse toivoisin. Toivoin esimerkiksi, että vanhemmilla olisi Lauantaitreffeillä oma hetki, jossa keskustelua ohjaisi joku talon väestä. Keskustelu sujuu paremmin niin.

Valmis ruoka on luksusta

Lapset kerääntyvät jonoon käsipesua varten.

– Joka syö nätisti, saa yllätysjälkiruuan! Katja Mettinen kannustaa.

Lauantaitreffien suurta luksusta onkin valmis ruoka.

– Silloin saa edes hetkiseksi keskittyä olemiseen oman lapsen ja muiden vanhempien kanssa. Yhteinen ruokailu on tärkeä yhteisöllisyyden kokemus, kuvaa Mettinen.

Sami palaa hieronnasta ja kehuu, miten mahtavaa se oli. Jasmin kiipeää syliin ja pian myös Oliver tahtoo toiseen kainaloon.

– Jaksan kantaa vaikka kuinka monta, niin monta kuin vain mahtuu. Mikähän siinä on, että vaikka kuinka käy kuntosalilla, masu vaan kasvaa? Sami kysyy.

Lapsia naurattaa. Oliver alkaa laulaa Hämä-hämähäkkiä.

Keittiöstä leijuu kasvissosekeiton tuoksu. Se on Samin lasten herkkua kotonakin.

Isänpäivänä Sami oli kolmen pojan kanssa Ruotsin-risteilyllä, jossa syötiin hyvin. Lahjaksi hän sai isä-kynän, parkkikiekon ja tietysti kortteja. Hienoimpina hetkinä Sami pitää silti tavallista yhdessäoloa kotona. Vaikeinta on, kun lapset ikävöivät äitiään, eikä sille voi tehdä mitään.

– Se koskettaa, tuntuu sydämessä.

Ikävintä on tehdä päätökset yksin

Kun perheessä ei ole toista vanhempaa, joutuu hoitamaan kaiken yksin: päiväkodit, koulut, harrastukset. Lapset auttavat kotitöissä, muuten kaikki vastuu on isällä.

– Olen sisällä niissä asioissa nyt toisella lailla kuin ennen. Ikävintä on, että joudun tekemään kaikki päätökset yksin, enkä voi koskaan kysyä toiselta. Sitä kaipaan ehkä eniten.

– Illalla, kun saa lapset nukkumaan, olisi mukavaa, kun olisi joku, jonka kanssa jutella. Silloin tuntuu yksinäiseltä.

Lisää perheiden verkostoja

Tulijoita Lauantaitreffeille on välillä enemmän kuin mukaan mahtuu. Nekin perheet, jotka ovat saaneet tukiperheen tai -henkilön, haluaisivat jatkaa. Onneksi se on ollut mahdollista.

Katja Mettinen näkeekin suurta tarvetta yhteisölliselle vanhemmuudelle:

– Olemme voineet lisätä perheiden verkostoja niin, että ne ovat olleet tekemisissä myös vapaa-ajalla, kun ovat ensin tutustuneet täällä.

Ihannemaailmassa verkostot syntyisivät luonnostaan, eikä kenenkään tarvitsisi hävetä avun pyytämistä. Nykyisin niin ei kuitenkaan käy, ja syitä on monia alkaen työelämän vaatimuksista ja yksilökeskeisyyden korostamisesta. Kun perhe muuttaa työn perässä ja saa lapsia, huomataankin äkkiä, että apua kaivataan. Ja jos sukulaiset asuvat kaukana, verkostot ovatkin nollilla.

– Yhteisöllisten kohtaamisten järjestäminen aikuisille on haaste, sillä palvelut ovat niin yksilökeskeisiä. Kansalaisjärjestöjen tärkeä tehtävä on tarjota perheille kohtaamisia, sanoo Katja Mettinen.

Ennen lähiöissäkin oli enemmän talkoohenkeä ja naapurit katsoivat lasten perään. Sellaista yhteisöllisyyttä löytyy edelleen kulttuureista, joissa perheen käsitys on laaja.

– Ehkä ihmisten pitäisi muuttua niin, etteivät he keskittyisi vain omaan elämäänsä. Vaatii arvomaailman muutosta, että uskaltaa sanoa yhteisöllisen vanhemmuuden olevan itselleen tärkeää.

Lapsetkin mukaan vaikuttamaan

Läheltä tueksi -hanketta syvennetään nyt myös lasten kanssa. Katja Mettinen ja Jaana Aarnio onkivat esiin lasten toiveita leikin kautta kissa- ja koirakäsinukkien avulla.

– Näin lapsetkin voivat vaikuttaa heille suunnattujen palvelujen kehittämiseen!

Tulevaisuudelta Sami Koivukoski toivoo ennen kaikkea, että lasten kanssa kaikki menisi hyvin. Mutta ei elämänkumppanikaan olisi pahitteeksi.

– Jos vaikka olisi rinnalla nainen, jonka kanssa voisi elää arkea yhdessä, ihan tavallista elämää iloineen ja suruineen… Aika näyttää.

Samanlaista apua tarvitsevat yksinhuoltajaäiditkin!

Sami pitää tämänhetkistä tilannettaan hyvänä.

– Saan toistaiseksi kunnalta kotiapua muutaman kerran viikossa. Kaksi työntekijää hoitaa osaa lapsista, kun käyn muiden kanssa uimassa tai luistelemassa. Kahtena aikaisena aamuna työntekijät laittavat muille lapsille aamupalaa, kun vien pienimpiä päiväkotiin.

– Samanlaista apua tarvitsevat yksinhuoltajaäiditkin, ei vain isät! Sami korostaa.

Hän on kohdannut monia hyviä ammattilaisia, jotka osaavat arvostaa yksinhuoltajan tekemää työtä, mutta kehuu erityisen vuolaasti Katjaa ja Jaanaa.

– Heille voi puhua mistä vain, aivan loistavia tyyppejä! Tuntuu mukavalta, kun he välillä soittavat.

Kun kasvissosekeitto on syöty, Koivukosken perhe suuntaa trampoliinijumppaan ja noukkii vielä sen jälkeen lasten serkun yökylään. Pikkubussista löytyy tilaa.

Lue myös:
Työtön yksinhuoltajaäiti on liian yksin
Perhetyöntekijä, kuin perheenjäsen
Kynnykset sileiksi perhetuen tieltä

Miten lisätä yhteisöllistä vanhemmuutta?

Tässä Samin, Katjan ja Jaanan vinkkejä.

• Kyläillään enemmän.
• Vaihdetaan rohkeasti kuulumisia lasten päiväkoti- ja koulukavereiden vanhempien kanssa ja kutsutaan heitä kahville.
• Tuetaan vanhempina toinen toisiamme riippumatta siitä, montako vanhempaa perheessä on ja mikä on kunkin asema työelämässä.
• Annetaan lasten tuntea, että ympärillä olevat aikuiset välittävät ja vetävät yhtä köyttä.
• Järjestetään perheille enemmän mahdollisuuksia kohtaamisiin palveluissa – kuten neuvoloissa, päiväkodeissa, kouluissa ja sosiaali- ja terveydenhuollossa – eikä vain ongelmatilanteissa.
• Otetaan perheet mukaan, kun palveluita suunnitellaan.
• Perustetaan kuntiin ja kaupunkeihin paikkoja, joissa voisi kokoontua porukalla perhe kuin perhe.

Vastoinkäymisistä viisastuu

Tuija Siljamäki

Gurua pyydettiin kertomaan viisauden salaisuus. Hän tuli vierailulle yltäkylläisyyden keskelle ja pudisteli surullisena päätään.

”En voi opettaa teille mitään”, hän sanoi.

”Ainoastaan täydellinen katastrofi voi tehdä sen.”

Tuoreena äitinä olin – totta kai – sitä mieltä, että vanhemmat ovat täysin vastuussa lastensa hoidosta ja kasvatuksesta. Sitten meille kävi katastrofi. Kuopus sairastui vakavasti juuri, kun lasten isä joutui olemaan töissä kaukana toisella paikkakunnalla. Se opetti, miten kylmäävää oli olla yksin vastuussa, kun jotain pahaa sattuu.

Noin voi tapahtua meistä kenelle tahansa.

Silloin toivoo, että kannattelevia käsiä ja kuuntelevia korvia olisi lähellä. Ellei ole, mistä niitä löytyisi? Järjestöistä? Kunnalta tai kaupungilta? Tällä hetkellä järjestelmä on sattumanvarainen, vaikka perheiden auttaminen ei saisi olla sattumanvaraista.

Kymmenisen vuotta katastrofin jälkeen olen sitä mieltä, että vastuu tulevien veronmaksajien ja yhteiskunnan tukipylväiden kasvattamisesta kuuluu koko yhteiskunnalle, ihan sen jokaiselle jäsenelle.

Tuija Siljamäki