Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu 
Viisi poikaa mahtuu istumaan samalle penkille tuvan pitkän pöydän ääreen. Siinä lusikoidaan aamu- ja iltapuurot tai haarukoidaan suuhun oman tilan tuotteista valmistettua ruokaa. Nuorimmainen, alle vuoden ikäinen Joona, viihtyy vielä äitinsä Sanna Kopsan, 30, sylissä.
Tuomas ja Sanna Kopsa halusivat muuttaa maalle, jonne mahtuu elämän ääniä, ja kotiportailta avautuu piha monenlaisille leikeille. Perhetyöntekijä Pirkko Punamäestä on tullut heille kuin perheenjäsen, jonka tuloa ei tarvitse stressata.
Sanna ja Tuomas Kopsa päätyivät asumaan Pihtiputaan Muurasjärvelle noin seitsemän vuotta sitten. Tuomas, 34, työskentelee suurtalousesimiehenä Reisjärvellä, 17 kilometrin päässä. Tavoitteena oli löytää maalta rauhallinen paikka, jossa voi pitää eläimiä.
Punaharmaan navetan takana laiduntavat Mauri-sonni ja Mansikki-hieho. Yksi aiemmista lehmistä lepää lihana pakastimessa. Tiluksilla kirmaa myös kolme pässipoikaa, ja 25 kanaa tuottaa munia. Kissa pentuineen pitää hiiret kurissa ja tuo hyvää mieltä lapsille.
– Haaveita pitää toteuttaa silloin, kun se on mahdollista, eikä siirtää niitä aina tuleviin päiviin. Maalla on lapsille virikkeitä kuin itsestään, eikä harrastuksia tarvitse erikseen etsiä, Tuomas kertoo.
Vaikka eläinten pito on lähinnä harrastus, osittainen omavaraisuus tukee suurperheen taloutta. Se näkyy esimerkiksi siinä, että Tuomas on pitänyt isyyslomia. Hänen mukaansa keittiöalalla saatetaan sanoa, ettei isyyslomaa voisi pitää matalan palkkatason vuoksi.
Aamulla syödään puuroa
Tuomas herää aamuviideltä. Hän käy hoitamassa eläimet ja suuntaa töihin kuudeksi. Sanna herää silloin, kun lapsetkin heräävät. Ensimmäisenä keitetään aamupuuro. Syksyllä ja talvella Sanna sytyttää tulet leivinuuniin, joka pitää tuvan lämpimänä. Tarvittaessa hän lämmittää myös kamarien pönttöuuneja.
Ei sitä oikein kehtaa viedä kuutta poikaa kerralla hoitoon.
Tuomas on kotoisin Kärsämäeltä ja Sanna vielä pohjoisempaa Pulkkilasta. Kummallakaan ei ole sukulaisia vahvistamassa arjen turvaverkkoa Pihtiputaalla.
– Muurasjärvi on kylä, josta saa ihmisiltä apua. Mutta ei sitä oikein kehtaa viedä kuutta poikaa kerralla hoitoon, kun ei itsekään aina pysy heidän perässään, Tuomas naurahtaa.
Veikko ja Markus leikkivät pihalla kissanpennun kanssa.
Noin kerran viikossa Pihtiputaan kunnan perhetyöntekijä Pirkko Punamäki suuntaa autonsa nokan kohti Kopsien kotia. Matkaa Muurasjärven kylälle kertyy kuntakeskuksesta noin 30 kilometriä. Tuvassa pojat kapuavat tutun ihmisen syliin ja hiljenevät kuuntelemaan kirjojen tarinoita.
Sillä aikaa Sanna suuntaa askeleensa ulkorakennukseen, jossa on perheen sauna ja pesukone, joka pistetään pyörimään tehokkaasti koko päiväksi. Pirkon käynnit tuovat Sannalle tarpeellisen tuokion, jolloin hän voi lähteä yhden lapsen kanssa neuvolaan, tehdä perheen ruokaostoksia tai paneutua sellaisiin kodin askareisiin, jotka eivät onnistu samalla, kun pitää silmällä kuutta vilkasta poikaa.
Lasten kaitsemisen lomassa Pirkko tekee myös pieniä kotitöitä. Yhteen kotikäyntiin kuluu aikaa 2–5 tuntia.
– Pirkko on meille kuin perheenjäsen. Hänen tuloaan ei tarvitse stressata millään tavalla, Sanna kiittää.
Apu tuli neuvolan kautta
Perhetyöntekijä tuli Kopsille ensimmäisen kerran nelisen vuotta sitten. Se olikin raskas vuosi. Tuomaksella oli töissä haasteita tavallista enemmän. Hänen veljensä oli kuollut vähän aiemmin. Sanna odotti perheen viidettä lasta, joka meinasi lähteä syntymään liian aikaisin, ja joutui vuodepotilaaksi. Sängystä ei voinut paimentaa neljää lasta.
– Muistin, että neuvolassa oli kerrottu perheille suunnatusta palvelusta, ja pyysin apua. Koin, että minua kuultiin, Sanna muistelee.
Joskus vieläkin tulee tunne, että ollaanko me niin säälittäviä, ettei pärjätä yksin.
Pihtiputaalla perhetyö kuuluu neuvolan toimintaan. Kopsat kiittävät palvelun järjestämistä neuvolan kautta. Apua pyytävä joutuu aina ylittämään pienen henkisen kynnyksen, mutta neuvolan puoleen on luontevampaa kääntyä kuin mennä sosiaalityöntekijän juttusille.
– Enemmän se voisi leimata, jos palvelu olisi sosiaalipuolella. Olen kuullut, että joissain kunnissa ei saa apua ennen kuin tekee omista lapsistaan lastensuojeluilmoituksen, Tuomas pohtii.
Hänen lapsuuskodissaan sisaruksia oli 13. Siihen aikaan 1980-luvulla oli vielä aivan normaalia, että kodinhoitaja kävi lapsiperheissä.
– Sen jälkeen olen joskus kokenut, että perheessä pitää olla pahoja ongelmia ennen kuin saa apua. Joskus vieläkin tulee tunne, että ollaanko me niin säälittäviä, ettei pärjätä yksin, Tuomas kertoo.
Iso perhe ja uskonnollinen vakaumus
Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan rajautuva Muurasjärven kylä on lestadiolaisaluetta. Se näkyy suurina perheinä ja niiden myötä kukoistavana kyläkouluna. Tosin Kopsat muistuttavat, että osalla kylän perheistä on paljon lapsia ilman uskonnollista vakaumustakin.
Sanna ja Tuomas Kopsa ovat vanhoillislestadiolaisia. Se tarkoittaa, että he jättävät perheen koon suunnittelun Jumalalle.
– Teen omatuntoni mukaan oikein ja otan lapset vastaan Jumalan lahjana, Tuomas sanoo.
Lahjasta ei kieltäydytä eikä sen vastaanottamista vältellä. Se ei silti tarkoita, etteikö lapsiperheen arki olisi välillä uuvuttavaa ja raskastakin. Niin kuin elämä aina joskus on.
Uskonnolliseen yhteisöön kuuluminen tuo välillä omat haasteensa ammattilaisten kohtaamiseen. Sanna huomasi tämän esimerkiksi silloin, kun raskauksien aikainen unettomuus nousi puheeksi vastaanotolla. Hän koki, ettei perheen vakaumusta ymmärretty.
Väsymys voi tulla, vaikka olisi vain yksi lapsi.
Sen jälkeen tuntui hetken aikaa vaikealta ottaa ongelmia puheeksi. Niin käy joskus muutenkin, kun ihminen kuuluu vähemmistöön tai yhteisöön, jossa on korkeita ihanteita. Silloin ihminen voi pelätä, että hänen heikkoutensa paljastuminen leimaa koko yhteisön. Tai että arjen ongelmat selitetään yhteisöön kuulumisella silloinkin, kun ne yksinkertaisesti ovat arjen ongelmia.
– Olen joskus miettinyt, pitäisikö meidän pärjätä yksin, kun olemme halunneet ison perheen ja ottaneet lapset vastaan. Mutta voihan se väsymys tulla, vaikka olisi vain yksi lapsi, Sanna pohtii.
Hiljainen ilta on vanhempien aikaa
Pirkko käy Kopsan perheen apuna noin kerran viikossa. Peiton alla Veikko (6), takana Paavo (3) ja makaamassa Hannes (2).
Kun lapset on saatu illalla nukkumaan, Sanna ja Tuomas juovat iltateetä ja kuuntelevat hiljaista taloa. Se on pariskunnalle tärkeä hetki.
Jaksamisen kannalta on tärkeää myös se, että kylältä on löytynyt ystäviä, joiden kanssa saa olla oma itsensä.
– On ihanaa, kun voi käydä kylässä spontaanisti selittelemättä kodin sekaisuutta, Sanna pohtii.
Aidolla kanssakäymisellä on merkitystä viihtymiselle. Tuntuu hyvältä, kun tietää toisen ymmärtävän, että useamman lapsen kanssa koti näyttää välillä siltä kuin pieni pyörremyrsky olisi kulkenut sen läpi. Ja että niin saa – ja kuuluukin olla.
Lue myös Hanna Heinosen tammikuun pääkirjoitus Mahdollisuus muutokseen, jossa hän perää tasavertaisia palveluja lapsiperheille asuinpaikasta riippumatta.
