Totuus Suomen karuimmasta tyttökodista täytyi tuoda julki
Outi Paltan saapuessa Huvituksen kartanon pihaan joulukuussa 1970 maisema oli häikäisevän kaunis. Sadat lumivaippaiset omenapuut ympäröivät järven rannalla sijaitsevaa kartanoa. Outi ei voinut aavistaa, ettei kauniissa puutarhassa suinkaan saanut oleilla vapaasti.
Kartanossa piti majaa Yläneen tyttökoti, joka oli perustettu alun perin saksalaissotilaiden morsiamille toisen maailmansodan jälkeen ja opittiin tuntemaan ”hairahtuneiden” tyttöjen laitoksena.
Laitoksen ohjaaja käski Outin, 17, riisuutua. Vaaleanpunaiset alushousut olivat likaiset ja risaiset, roikkuivat vyötärökuminauhasta kiinni vain muutamasta kohtaa. Nainen kiikutti ne muiden tyttöjen ilkuttaviksi. Häpeä kuumotti Outin poskia.
Loppupäiväksi hänet suljettiin yksin käytävän perimmäiseen huoneeseen. Huoneessa oli laverisängyt neljälle ja nurkassa ämpäri tarpeiden tekemistä varten, koska ovet lukittiin yöksi. Outi oli peloissaan. Hän oli kuullut järkyttäviä juttuja niin tytöistä kuin johtaja Martti Kuusikoskesta, jonka pelkän nimen kuuleminen herätti monissa kauhunväristyksiä.
Päivällisaikaan ruokalasta leijaili ihana ruuantuoksu. Outilla oli hirveä nälkä, olihan hän ollut hatkassa monta kuukautta ja aliravittu. Ruokajonossa oli onneksi tuttu tyttö. Tuli turvallisempi olo.
Heti seuraavana aamuna Outin käteen lykättiin juuriharja, sanko ja rätti. Hänen piti kuurata kolmikerroksisen rakennuksen kiviportaat, mikä oli jokaisen viimeksi saapuneen tytön tehtävä. Lopun päivää hän neuloi lapasia ja sukkia.
Vapaudenkaipuu vei kadulle
Miten kiltiksi ja tunnolliseksi luonnehdittu tyttö joutui laitokseen, jonka olosuhteet lähentelivät vankilaa?
Outi Paltan perheen isä oli kuollut, minkä jälkeen Sylvi-äiti oli alkoholisoitunut vauhdilla. Kodista puuttui vastuullinen aikuinen. Vanhimmat sisarukset Outi ja Soili passitettiin laitokseen, mutta nuorin, Jaana Skyttä, sai jäädä isovanhempiensa huostaan.
Outi olisi ehkä välttynyt Yläneeltä, ellei hänellä olisi ollut niin kova vapaudenkaipuu. Elettiin 1960–70-luvun taitteen seksuaalisen vapautumisen ja nuorisokulttuurin aikaa. Uusi ja konservatiivinen kulttuuri törmäsivät rymisten. Outi karkaili.
”Oli helpompi siipeillä, kun oli humalassa.”
Kadulla eläminen oli kovaa. Jostakin piti saada ruokaa, lämpöä ja yösija. Hatkassa ollessaan tytöt liftasivat rekkoihin tai menivät laivoihin. Seksiä joutui vastentahtoisestikin antamaan vastineeksi kyydeistä, ruuasta, juomasta ja yösijasta.
– Oli helpompi siipeillä, kun oli humalassa, Outi Paltta muistelee.
Rankkoja putkarangaistuksia
Yläneen rangaistukset hatkareissuista olivat omaa luokkaansa: automaattisesti neljä päivää eristystä eli putkaa. Outi joutui putkaan kaksi kertaa. Pisimmät putkarangaistukset tyttökodissa olivat asiakirjojen mukaan jopa seitsemäntoista päivää.
Eristyksen alussa päälle joutui pukemaan karhean sinisen työhaalarin ilman alusvaatteita. Päivät tuntuivat loputtoman pitkiltä ilman mitään virikettä. Joku raaputti seinään, joku lauloi.
– Se oli ehkä pahempaa kuin vankilassa. Siellä kellarikerroksessa olit oman onnesi nojassa. Jos olisit tarvinnut apua, kukaan ei olisi kuullut.
Eräs tyttö oli salakuljettanut putkaan lasinpalasen, jolla viilsi itseään. Oli vain sattumaa, että henkilökunta huomasi sen, ja tyttö saatiin ajoissa sairaalaan.
”Se oli ehkä pahempaa kuin vankilassa.”
Kovin paljon syytä putkaan joutumiselle ei tarvittu: liika riehakkuus ja ilakointi, päiväpeitteellä istuminen ja tietenkin tupakanpoltto tai kiroileminen riittivät.
Nuorimmat laitokseen sijoitetut olivat vain 13-vuotiaita. Koevapauteen pääsi viimeistään 21-vuotiaana tai kun oli kerännyt 7 500 pistettä. Pisteytys oli mielivaltaista, ja pisteet hupenivat pienestäkin rikkeestä. Yleensä poispääsy kesti 14–16 kuukautta, mikä oli mahdollista, jos sai joka päivä täydet pisteet. Harva sai.
Henkinen nujertaminen oli jokapäiväistä. Outi Paltta muistaa erään joulun, kun johtaja Kuusikoski huusi humalassa joulujuhlassa, ettei tytöistä tule yhtään mitään.
– Kyllä siinä itku tuli, oli sentään joulu.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Lääkkeeksi työterapiaa ja rauhoittavia
Tytöt puursivat päivät pitkät keittiössä, puutarhassa ja käsitöitä tehden. Niin kutsuttu työterapia olikin ainoaa hoitoa. Useimmat tytöt tulivat traumatisoivista olosuhteista: vanhemman mielenterveysongelman, päihderiippuvuuden tai kuoleman vuoksi. Moni oli joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, nuorin vain kymmenvuotiaana.
Ei siis ihme, että tytöt kärsivät ahdistuneisuudesta, masentuneisuudesta, unettomuudesta ja itsetuhoisuudesta.
– Kävin kaksi kertaa kasvatusneuvolassa heti huostaanoton jälkeen. Terapia oli sellaista, että piti istua alas ja puhua. Terapeutti ei puhunut mitään. Ei kai ujo nuori ala oma-aloitteisesti mitään puhumaan!
Papereissa luki, ettei Outia voida auttaa, koska hän ei puhu.
– Olisin ehkä mielellänikin puhunut, jos olisi autettu alkuun.
Yläneellä psykiatri lähinnä määräsi runsaskätisesti rauhoittavia lääkkeitä, jopa vaaralliseksi luokiteltuja barbituraatteja. Joku tytöistä saattoi olla niin lääketokkurassa, että kaatui lattialle kesken keittiötöiden.
Outin koko nuoruus kului laitoksissa, Huvituksessakin yhteensä kaksi vuotta kolmeen eri kertaan.
Hän tilasi omat arkistotietonsa Yläneen tyttökodista vuonna 2016. Tekstiä oli miltei sata sivua, joiden joukossa naapurien ilmiantoja ja kuulustelukertomuksia. Saman vuoden marraskuussa Lapsen oikeuksien päivänä silloinen perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula esitti valtiollisen anteeksipyynnön lastensuojelun sijaishuollossa kaltoin kohdelluille.
Se sai Outi Paltan ajattelemaan, ettei kaikki ehkä ollutkaan hänen vikansa.
Neitsyystutkimuksia ja pakkosterilisaatioita
Totuus isosiskon laitosmenneisyydestä valkeni Jaana Skytälle kunnolla vasta tietokirjahankkeensa Huvituksen kartanon tytöt (Like 2022) myötä. Sisaruksilla on aina ollut lämpimät välit, mutta hanke lähensi heitä entisestään. Kirjaan on haastateltu useita muitakin Huvituksessa asuneita.
Arkistoja pöyhiessään Jaana Skyttä järkyttyi muun muassa neitsyystutkimuksista, joita tytöille tehtiin väkivalloin. Osalle tytöistä määrättiin pakkosterilisaatio.
– En tiennyt, että tuollaisia laitoksia löytyy Suomen lähihistoriasta. Tunsin myötätuntoa Outia kohtaan: hän joutui kokemaan niin kovat laitosolot. Minun pelastukseni oli, että sain kasvaa isovanhempien huomassa. Siskoja oli kuitenkin kova ikävä!
Outi Paltta vieraili Jaana-siskon kanssa Yläneellä vuonna 2017 ensimmäistä kertaa poispääsynsä jälkeen.
Vaalea, rapattu kivitalo oli ennallaan. Kun Paltta astui käytävän perimmäiseen huoneeseen, hänet valtasi sama toivottomuuden tunne kuin ensimmäisenä päivänään siellä. Hän koki kellarikerroksen putkassa saman ahdistuksen ja epätoivon kuin viisikymmentä vuotta aiemmin.
– Mikä helpotus, ettei sinne tarvinnut jäädä! Kävimme tupakalla inhoamamme hoitajan parvekkeella.
Silti Outi näkee edelleen painajaisia Yläneelle joutumisesta. Ei auta, että hän yrittää selittää olevansa liian vanha. Vierailu herätti vanhat traumat, ja ahdistuksen hälveneminen kesti viikkoja.
Laitoskapina auttoi
Keväällä 1971 Huvituksen tytöt nousivat kapinaan laitoksen väkivaltaisia menetelmiä kohtaan. Outi Paltta on ylpeä siitä, että he uskalsivat tehdä sen, vaikka johtaja Kuusikoski uhkaili jopa kuolemantuomiolla. Kapina kannatti, sillä sen jälkeen meno alkoi muuttua.
Läheskään kaikki eivät ikinä selvinneet tyttökodin kokemuksistaan. Osa alkoholisoitui ja syrjäytyi, itsemurhistakin puhutaan, mutta Jaana Skytän kirjan naiset ovat selviytyjiä, kuten Outi-sisko.
Jokaisella heistä on ollut omat selviytymiskeinonsa.
”Häpeä oli niin hirveä, että oli vaikea puhua.”
– Minut pelasti mies, perhe ja työpaikan löytäminen tekstiilitehtaasta. Sosiaalikuraattori valvoi, kun mieheni Rane osti minulle kihlasormuksen, Outi naurahtaa.
Hän on käynyt terapiassa ja kirjoittanut päiväkirjaa ja novelleja sekä tehnyt tekstiilitaidetta. Silti hän vaikeni taustastaan kymmeniä vuosia.
– Häpeä oli niin hirveä, että oli vaikea puhua. Aloin kuitenkin ajatella, että tämä täytyi tuoda julki, jotta menneisyyden virheistä otettaisiin opiksi. Tiedän, miten vaikeaa nuorten on saada mielenterveysongelmiin apua nykyisinkin. Se on aivan retuperällä.
”Kovan linjan laitoksia ei kaivata”
Jaana Skyttä toivoo kirjansa auttavan niitä, jotka ovat kokeneet vastaavaa.
– Kirjassani avautuneet naiset haluavat oikeutta itselleen. He ovat kantaneet turhaan häpeää sisällään kymmeniä vuosia.
Hän toivoo myös, ettei sijoitettuja lapsia enää pompoteltaisi paikasta toiseen.
– Eihän siinä lapsi pääse kiintymään keneenkään.
Outi Paltan mielestä rikkinäisistä oloista tulevat nuoret tarvitsevat turvallisen paikan ja traumahoitoa.
– Kovan kuoren alla on turvaton nuori, olen tuntenut heitä monta elämäni aikana. Sijaiskodin pitää olla sellainen, ettei siellä kiusata nuoria. Kovan linjan laitoksia ei kaivata. Jos nuori on itsetuhoinen tai väkivaltainen, hän tarvitsee sairaalahoitoa. Mahdollisimman pitkään pitäisi tukea kotona asumista.
Yläneen tyttökoti lakkautettiin vuonna 1978. Vuodesta 1979 laitokseen otettiin oppilaiksi myös poikia, jolloin nimi muuttui Yläneen koulukodiksi. Vuosina 1994–2013 siellä toimi Mannerheimin lastensuojeluliiton kuntoutus- ja kehittämiskeskus. Nykyään kartano on yksityisomistuksessa.
Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.
Pahoistakin paikoista voi selviytyä
Psykoterapeutti-kouluttaja Tuija Korhonen Traumaterapiakeskuksesta (traumaterapiakeskus.com) pitää Yläneen tyttökodin toimintatapoja nykypäivän näkökulmasta epäinhimillisinä. On onni, että traumatietämys leviää nyt vauhdilla niin sosiaali- ja terveysalalla kuin kasvatusalallakin.
– Mitä enemmän ihmiset tietävät siitä, mikä on normaalia reagoimista järkyttävissä tilanteissa, sitä todennäköisemmin he uskaltavat tuoda kokemustaan esiin ja saavat myös apua.
Vaikka monilla Yläneen tyttökotiin joutuneilla tytöillä oli taustallaan rankkoja tapahtumia ja vakavaakin kaltoinkohtelua jo sinne tullessaan, Korhosen mukaan mikään tapahtuma sinänsä ei automaattisesti traumatisoi.
– Ihminen voi selviytyä yllättävänkin pahoista paikoista, vaikka helppoa se ei välttämättä ole. Todennäköisesti pahempaa on ollut institutionaalinen väkivalta, täysin toisten vallassa oleminen.
Suurin osa Yläneen laitoksen työntekijöistä jäi tytöille etäisiksi, eikä heihin voinut kiintyä. Siinä oli hyvätkin puolensa.
– Tytöt tiesivät, että paikka on paha ja hoitajat väkivaltaisia. On aivan eri asia, jos pahoinpitelijä on vieras kuin se rakkain ihminen. Lapsen kannalta pahinta on, jos omat vanhemmat satuttavat.
Korhonen kertoo monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä, joka on mukana uudessa ICD-11 tautiluokituksessa (who.int) – ei tosin vielä Suomessa. Sen aiheuttaa pitkään jatkunut, toistuva kaltoinkohtelu ja väkivalta, usein lähisuhteessa. Oireina ovat muun muassa traumamuistojen tunkeutuminen arkeen ja tunteidensäätelyn vaikeudet.
– Traumaoireet vievät meitä pois tästä hetkestä, mikä voi haitata ihmissuhteita, opiskelua, vanhemmuutta ja työssäkäyntiä. Vaikeimmat oireet yleensä vaativat psykoterapiaa.
Tuija Korhonen löytää Huvituksen kartanon tyttöjen elämästä kuitenkin myös mahdollisia traumoilta suojaavia elementtejä.
– Lapsuuden kiintymyssuhde voi suojata niin paljon, ettei ihminen traumatisoidu järkyttävistä kokemuksista huolimatta, vaan selviää hyvin. Yläneellä tyttöjen kokema yhteisöllisyys on suojannut myös. Jos ihminen joutuu vanhempiensa kaltoinkohtelemaksi, hyvä parisuhde voi hoitaa.
Ylipäätään hyvät kokemukset ihmissuhteissa parantavat. Lisäksi meillä kaikilla on Tuija Korhosen mukaan luontainen selviytymisen ja eheytymisen mekanismi. Myös luonto, eläimet, harrastukset, työ sekä itsensä tarpeelliseksi ja tärkeäksi kokeminen tervehdyttävät.
Kommentit (0)