Kuukauden kirjat: Rasismin kimppuun!

Rasismia käsittelevissä kirjoissa ei peitellä epäkohtia. Ne taustoittavat ajankohtaista keskustelua ja tuovat historian ymmärrettävällä tavalla lasten ja nuorten maailmaan. Elämyksellinen ja tunteisiin vetoava lasten tietokirja onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvä tapa välittää asenteita.

Nykyaikainen tietokirja silppumaisine rakenteineen ei syvenny kertomaan ja taustoittamaan, vaan tyytyy näyttämään ja kärjistämään. Kuvituksessa on otettu jopa käyttöön plakaatteja ja iskulauseita kantavia lapsia aivan 1970-lukulaiseen tapaan! Tietokirjat viestivät vähin sanoin mutta kovalla äänellä.

Jordan Akpojaron ja kuvittaja Ashley Evansin Kysy ja kurkista! -sarjassa julkaistu Mitä rasismi on? (Tammi, suom. Sari Kumpulainen) turvautuu luukkuihin. Niitä ja läppiä raottelemalla lapsi saa vastauksia konkreettisiin kysymyksiin. Miksi jotkut ovat rasisteja? Onko rasismia kaikkialla?

Tekstimäärän niukkuus johtaa väistämättä lakonisuuteen ja joskus jopa hämäryyteen. Kun vaaleaihoinen lapsi huomauttaa tummaihoiselle, että entisessä kotitalossa asuminen tuntui ”ikävältä ja turvattomalta, joten muutin pois”, jää miettimään, ilmentääkö repliikki todella rasismia, sillä se on sijoitettu Mikä on rasismia? – otsikon yhteyteen.

Laura Henry-Allainin ja kuvittaja Onyinye Iwun Mun väri, sun väri (Otava, suom. Tarja Kontro) keskittyy tiukasti ihonväriin kohdistuvaan rasismiin, kun Akpojaron luukkukirja tulkitsee rasismia laveammin ja luettelee mm. kieleen ja uskontoon perustuvan rasismin.

Pulmallinen rotu-sana

Kirjoja erottaa myös pulmallisen rotu-sanan käyttö. Luukkukirja kannustaa puhumaan etnisistä ryhmistä, mutta Mun väri, sun väri -kirjassa rotu mainitaan jo kannen Rodusta, antirasismista ja itsetunnosta -alaotsikossa.

Itsetunnon kasvattaminen, positiivisuus ja tiedon hankkimisen tärkeys yhdistävät kirjoja. Rasismin nujertaminen alkaa hyvästä itsetunnosta, toisten puolustamisesta ja myönteisestä ajattelusta.

”Jos puhumme rasismista ja puutumme siihen joka kerta, se voidaan kitkeä lopullisesti”, Akpojaro vakuuttaa.

Ja Henry-Allain päättää kirjansa iloisesti: ”Tässä ihanassa maailmassa on niin paljon aihetta juhlaan”.

Käytä ääntäsi!

Nuorille suunnattuja tietokirjoja ilmestyy hämmästyttävän vähän. Aivan kuin he hakeutuisivat vaikeuksitta aikuisten tietokirjallisuuden pariin.

Norjalaisen Tinashe Williamsonin Nuoren antirasistin käsikirja (Otava, kuv. Thea Jacobsen, suom. Terhi Width) kertoo yli kymmenvuotiaille rasismin historiasta ja rasismin vastaisesta taistelusta. Niinpä kirjassa voidaan jo puhua mutkikkaista ilmiöistä kuten representaatiosta, monimuotoisuudesta ja poliittisista mielenosoituksista.

36-vuotias kirjailija on luonut teokseensa nuorten joukon, jonka kanssa keskustelee. Vaikka sillä ei ehkä saavuteta oikean keskustelutilanteen dokumentaarisuutta, sävy tuntuu silti luontevalta. Pieneen kirjaan mahtuu paljon tärkeää asiaa, ja kirjailija opettaa myös havaitsemaan puheen erilaisia sävyjä ja mahdollisuuksia.

Hän kiteyttää käsikirjansa tarkoituksen vetoavasti: ”Toivon, että sinulla on nyt oikeat sanat ja voit käyttää ääntäsi”.

Varhaisia vaikuttajia

Suomalaistenkin lukema lasten- ja nuortenkirjallisuus oli julmetun pitkään valkoisen yläluokan kansoittamaa. Vanhoja asenteita on pyritty siistimään uusissa painoksissa, niinpä esim. Peppi Pitkätossun isän ammatti muutettiin 2000-luvulla Etelämeren kuninkaaksi.

Reilua kuitenkin muistaa, että olemme saaneet käännöskirjallisuudesta tärkeitä ja ennakkoluuloja murtavia vaikutteita vuosikymmenten mittaan.

Tampereen murteella rotuvihaa vastaan

Huomattavimpia tapauksia olivat amerikkalaisen Mildred D. Taylorin kirjapari Ukkonen, kuule huutoni mun (WSOY 1979) ja Älköön piirimme särkykö (WSOY 1984). Arto Häilän Tampereen murteella suomentamissa muhkeissa teoksissa musta perhe taistelee Mississippin rotuvihaa vastaan 1930-luvulla.

Kevyemmän sortin esimerkki on ruotsalaisen Ulf Nilssonin nuortendekkari Hondajengi ja Musta Kauhu (Artko, suom. Tuomo Huuhka) 1970-luvun lopulta. Porvarillisen omakotitaloalueen rauhan rikkoo öiseen aikaan vaeltava kulkija, jota synkeästi epäillään tummaihoiseksi. Kovaääninen vanhempi rouva niputtaa tummaihoiset ja nuoret siihen epämääräiseen kastiin, jota ei vain voi ymmärtää.

Kirjailija sohii viihdekirjan raameissa sinnikkäästi ennakkoluuloja ja kaikenmoisia luutumia vastaan. Nilsson oli ruotsalaisen Wahlström-viihdekustantamon riveissä ensimmäinen, joka toi nuortendekkareihinsa yhteiskunnallista kipinää.

Raju nykyhetken kuvaus

Nuoren Angie Thomasin laajaa eeposta Viha jonka kylvät (Otava, suom. Kaijamari Sivill) voi kuvailla Mildred D. Taylorin kirjojen moderniksi jatkajaksi. Mississippin maiseman lisäksi kirjailijoita yhdistää aikaerosta huolimatta rasismi.

Thomas kertoo karun tarinan tytöstä, joka joutuu näkemään, miten poliisi kylmäverisesti ampuu hänen ystävänsä. Päähenkilö tuskittelee, uskaltaisiko todistaa poliisia vastaan.

Vuonna 2017 ilmestyneessä nuortenromaanissa kysymys laajenee koskemaan muutakin kuin poliisien rasistista käytöstä. Kirjailija pitää nimittäin huolta ”kaikista, jotka on yhteiskunnan pohjalla”.

Helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvä koulu

Koulujärjestelmää kommentoidaan epäluuloisesti, sillä köyhien ja mustien asuinalueella on helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvää koulua.

Thomas rohkaisee toimimaan ja avaamaan suun oikealla hetkellä. Tunteita herättävä kirja todistaa, että räikeä epäoikeudenmukaisuus synnyttää aktiivisuutta ja taistelutahtoa.

Romanien suljettu maailma

Romaneja on syrjitty Suomessa vuosisatoja. Kirjallisuudessa valoisa käänne tapahtui 1950-luvun lopussa, kun Karl von Schoultz julkaisi Anita, mustalaistyttö -kirjan (WSOY). Pohjoishelsinkiläisistä romaneista kertova nuortenkirja mursi sitkeitä ennakkoluuloja ja antoi uutta tietoa.

Anitan tarinassa romanilapset oppivat, että ”valkolaisten maailma oli heiltä suurin piirtein suljettu”.

Koulussa menestyvän Anitan elämä sujuu toiveikkaasti, varsinkin kun siihen siilautuu tyttökirjamaisia yllätyksiä ja ihanuuksia. Raadollisia päätelmiä ei kuitenkaan kaihdella: ”Mustalaisia on kyllä kaikkea muuta kuin rakastettu maan päällä”.

Siinä, missä romanityttö Anitan 1950-lukulaisessa tarinassa on ihanteellisuutta, keikutaan Tuula Saarron vuonna 1972 ilmestyneessä omakohtaisessa romaanissa Suljetut ovet (Otava) yhteiskunnallisuuden ja pateettisuuden välimaastossa. Kirjailija välittää realistisen kuvan helsinkiläisistä romaneista, ja ulottaa parhaimmillaan rohkean kritiikkinsä kaikkiin osapuoliin.

Lisää realismia!

Kotimaisissa lastenkirjoissa, mm. hilpeissä kouluaiheisissa sarjoissa, on jo pitkään nähty tummaihoisia kavereita. Kuvakirjoissa he voivat olla pääosassa.

Hiukan pulmallista on se, ettei kirjojen välittämä kuva vieläkään oikein vastaa todellisuutta – ainakaan helsinkiläisestä näkökulmasta. Pikkuhiljaa kaivattaisiin lastenkirjoja, joissa kerrotaan koululuokasta, jossa puhutaan hyvinkin kymmentä kieltä ja jonka oppilaista huomattava osa edustaa muuta kuin kantaväestöä.

Selkokirja yhdistää eri kieliä puhuvia

Kirjat voisivat rohkaista ja antaa mallia siitä, miten eletään ja opitaan yhdessä, vaikkei se helppoa aina olisikaan. Lastenkirjallisuuden ei parane jäädä tällaistenkaan tilanteiden ulkopuolelle.

Selkokirjat ovat osoittautuneet arvaamattoman tärkeiksi. Lukemisen takkuja oikovina ne voivat hienosti yhdistää erilaisia lukijoita kielestä ja kotitaustasta huolimatta.

Selkokirja on ystävällinen ja kannustava vaihtoehto kaikille. Niissäkin voisi aktiivisemmin kuvata tämänhetkisiä ongelmia, iloja ja mahdollisuuksia.

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa (lskl.fi) sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä. 

Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi