Hyppää sisältöön

Miten vanhempia voitaisiin tukea arjessa? Hanna Heinonen ja Ulla Siimes vastaavat

Lasten ja perheiden palvelut on saatava kuntoon, mutta myös lähiyhteisöissä on valtavasti voimaa, sanovat Lastensuojelun Keskusliiton uusi ja väistyvä toiminnanjohtaja. Ulla Siimes ja Hanna Heinonen tähdentävät myös yhteisöllisyyttä.
Julkaistu
Teksti Ulla Ojala
Kuvat Martti Leppä
Miten vanhempia voitaisiin tukea arjessa? Hanna Heinonen ja Ulla Siimes vastaavat

Hanna Heinonen ja Ulla Siimes pohtivat, että vaikka some saattaa lisätä vanhemmuuteen kohdistuvaa painetta, sieltä voi saada myös loistavaa vertaistukea.

Ulla Siimes, 45, ja Hanna Heinonen, 57, tietävät omasta kokemuksestaan, kuinka kullanarvoisia hyvät läheisverkostot ovat.

Tuusulassa asuvan Siimeksen kaksilapsinen perhe on voinut aina tukeutua lähellä asuviin miehen vanhempiin sekä Ullan sisarusten perheisiin.

– Omat vanhempani asuvat Pohjanmaalla, mutta kun itselläni on ollut pidempiä työreissuja, he ovat tulleet mielellään huushollaamaan, sanoo Siimes, joka aloitti työnsä Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtajana 1. syyskuuta.

Aiemmin keskusliiton toiminnanjohtajana työskennellyt Heinonen asuu Vantaalla suuressa sukulaisyhteisössä. Hän rakensi miehineen aikoinaan kodin miehen kotitilan maille, joilla asuu myös suuri määrä tämän sukulaisia, muun muassa isä, veljen perhe ja kaksi serkkua perheineen.

– Lasten ollessa pieniä oli kätevää, kun joku oli aina kotona. Lapset eivät halunneet juurikaan käydä iltapäiväkerhossa koulun jälkeen, sanoo Hanna Heinonen, joka aloitti 1.9. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEAn johtajana.


Läheisverkostojen ja yhteisöjen suuri merkitys tulee puheeksi
lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja koronapandemiasta puhuttaessa.

– Korona on haastanut lasten ja nuorten hyvinvointia vahvasti. Se on tuonut mukaan etäopetusta ja harrastamisen rajoittamista sekä näköalattomuutta ja epävarmuutta tulevaisuudesta, pohtii Heinonen.

Korona-aikana myös sosiaaliset suhteet kaventuivat ja osa lapsista saattoi jäädä yksinäisiksi.

– Ehkä opimme tässä ajassa tajuamaan, miten suuri merkitys yhteisöillä on lapsille ja nuorille, myös heidän keskinäisillä yhteisöillään. Lasten näkökulmasta päiväkoti tai koulu ei ole pelkästään oppimista varten, vaan siihen liittyvät vahvasti sosiaaliset suhteet, sanoo Siimes.

Vanhempien näkökulmasta koulut ja päiväkodit voivat olla tärkeitä yhteisöllisyyden luomisen paikkoja, joiden kautta opitaan tuntemaan lasten kavereita ja heidän vanhempiaan.

– Kun korona-aikana yhteiset toiminnot ovat olleet jäissä, eivätkä vanhemmat yhtäkkiä tunnekaan toisiaan, jää nähtäväksi, miltä siitä seuraa, sanoo Siimes.

Mutta on korona tuonut mukanaan hyvääkin. Siimes huomauttaa joidenkin perheiden viettäneen aiempaa enemmän aikaa yhdessä.

Pandemian pakottamassa digitaalisuudessa on Siimeksen ja Heinosen mukaan sellaistakin, josta kannattaa jatkossa pitää kiinni. Tällaisia säilyttämisen arvoisia asioita ovat hybridipalvelut, jotka ovat tarjolla sekä livenä että verkossa.

– Esimerkiksi vanhemmat, joiden lapset käyvät toisen asteen oppilaitoksissa, ovat kentältä kuultujen kokemusten mukaan osallistuneet vanhempainiltoihin ahkerammin verkossa kuin paikan päällä, sanoo Siimes.

Ulla Siimes seisoo puistossa ja katsoo hymyillen kameraan.

Ulla Siimes esittelee itsensä omalla Twitter-tilillään äidiksi, puolisoksi ja toiminnanjohtajaksi – tässä järjestyksessä. ”Perhe menee aina ykköseksi, ja muut asiat tulevat sitten sen jälkeen. Totta kai arjessa sumplitaan ja sovitetaan yhteen perheen ja työelämän asioita, mutta perhe on ykkösjuttu.”

– Yhteiskunnan pitäisi löytää keinot, joilla vanhempia tuetaan selviytymään arjesta, jossa monet ovat kovilla nykyään. Näin he jaksaisivat auttaa lapsia ja nuoria eteenpäin erilaisissa muutoksissa ja vastoinkäymisissä, joita tulee jokaisen elämässä. Meidän tulisi luopua suomalaisesta yksinselviytymisen eetoksesta ja tuoda vahvasti esille, että apua saa ja pitää hakea, sanoo Hanna Heinonen.

Jos lähiverkostosta ei löydy ihmisiä, jotka pystyisivät tukemaan arjessa selviytymistä, vanhempia tulee kannustaa hakemaan apua kunnallisista palveluista, järjestöistä tai tahoilta, jotka tarjoavat vertaistukea tai vapaaehtoistukea.

Ennen nykyistä pestiään Suomen Vanhempainliiton toiminnanjohtajana työskennellyt Ulla Siimes innostaa päiväkoteja ja kouluja toimimaan aloitteellisesti.

– Koulu ja päiväkoti ovat paikkoja, joissa voi tuuppia ihmisiä tutustumaan toisiinsa ja luomaan verkostoja, kannustaa Siimes.

Hän tietää omasta kokemuksesta, kuinka tärkeää on tuntea muita vanhempia naapurustosta tai lasten koulusta.

– Tosi pienet jutut voivat tukea vanhempia arjessa. Kun tapaan muita vastaavassa tilanteessa olevia vanhempia vaikkapa kaupassa tai vanhempainillassa, niin tulee muutama sana vaihdettua ja puhistua puolin ja toisin jotakin arkista asiaa.

Heinosen mukaan vanhemmat kaipaavat todella konkreettista tukea ja apua siinä vaiheessa, kun palvelutarpeet eivät vielä ole suuria. On iso apu, jos isovanhempia voi pyytää hakemaan lapset päiväkodista tai joltakulta voi kysyä, miten hän on ratkaissut jonkin ongelman omassa arjessaan.

Koulut ja päiväkodit voivat olla aktiivisesti myös järjestämässä esimerkiksi vertaisryhmätoimintaa.
– Toiminnan ei tarvitse olla välttämättä koulun järjestämää, vaan sitä voi vetää esimerkiksi kunnan perhetyö koulun tiloissa, vinkkaa Siimes.

Hän toimii aktiivisesti omien lastensa koulun vanhempainyhdistyksessä. Tuusulassa viritellään parhaillaan uudenlaisia tapoja tuoda tukipalveluita lähelle vanhempia.

– Aloimme pohtia auttamisen tapoja koulujen laajennetussa yhteisöllisessä oppilashuoltoryhmässä, jonka työhön osallistuvat muun muassa perhepalvelut, nuorisotoimi ja poliisi. Yksi tapa voisi olla vertaistukiryhmien perustaminen.

Toki myös lasten, nuorten ja perheiden palvelujen tulisi olla nykyistä paremmassa iskussa. Ulla Siimes toivoo, että palvelujärjestelmässä pystyttäisiin näkemään lapsen ja perheen elämä kokonaisuutena.

Koko 2000-luvun ajan on jouduttu vahvistamaan viimesijaisia palveluita, kuten vahvaa korjaavaa palvelua mielenterveys- ja lastensuojelupalveluiden puolella, vaikka tiedetään, että toimivat peruspalvelut olisivat kaiken ydin.

– Onhan Suomessa ollut hyviä aikeita, muun muassa Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, mutta riittävää muutosta ei ole vielä saatu aikaan. Palveluita on paljon, mutta onko sieltä helppo löytää lapsen tarvitsema palvelu ja onko resurssit kohdennettu oikein? miettii Hanna Heinonen.

Lastensuojeluun hän kaipaa perustavaa laatua olevaa, huolellista keskustelua siitä, mikä on lastensuojelun visio: millaista lastensuojelua Suomeen halutaan?

– Me innostumme monista hyvistä menetelmistä, mutta ne eivät tule koskaan ratkaisemaan ydinongelmaa, jos emme tiedä, mitä tavoittelemme.

Hanna Heinonen seisoo puistossa ja katselee kameraan päin hymyillen.

”Miten pystyisimme tässä ajassa huolehtimaan siitä, että lapsilla olisi tärkeitä aikuisia ympärillään? On edelleen lapsia, jotka tuntuvat tulevan ohikatsotuiksi, eivätkä he saa aikuisen katsetta pysähtymään omalle kohdalleen”, pohtii Hanna Heinonen.

Vilja-Eerikan murhan jälkeen Suomessa tehtiin useita arvioita olemassa olevasta tilanteesta. Vain osa tuolloin laadituista monista toimenpide-ehdotuksista on toteutunut.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien lisääntyminen ja tuen tarpeen kasvu mietityttää sekä Heinosta että Siimestä. Heinonen pohtii myös poislähettämisen kulttuuria: lapsi lähetetään aina vain seuraavalle ja seuraavalle asiantuntijalle ilman, että hän saa tarvitsemaansa apua.

– Miten voisimme huolehtia siitä, että lapsi saisi tuen omassa kehitysympäristössään?

Heinosesta järjestöpuolellakin on päällekkäisiä palveluita. Palveluvalikoima kasvaa kasvamistaan, mutta viidakosta saattaa olla vaikea löytää tarvitsemaansa apua. Yksi keino olisi karsia päällekkäisyyksiä yhdessä.

– Myös meidän järjestötoimijoiden pitää kirkastaa omaa perustehtäväämme, karsia kaikenlaiset päällekkäisyydet ja miettiä, missä kohtaa voisimme yhdistää voimia. Tähän pätee sama kuin vanhemmuuteenkin: yksin tekemisen ajatuksesta tulee luopua, sanoo Heinonen.

Sekä Siimeksellä että Heinosella on pitkä kokemus asiantuntijaorganisaation johtamisesta.
– Näen, että asiantuntijoiden tulee saada toteuttaa asiantuntemustaan parhaalla mahdollisella tavalla. Heillä on oltava todella suuri vapaus tehdä töitä. Johtaja luo tietysti yhteisöön yhteiset linjat sekä yhteisen tekemisen tavan ja toimintakulttuurin, sanoo Siimes.

Heinonen näkee asiantuntijoiden johtamisen vuoropuheluna sen jälkeen, kun organisaatiolla on yhteinen ymmärrys siitä, mitä työllä tavoitellaan ja on käyty yhteinen keskustelu siitä, miten se parhaiten saavutetaan.

Johtaja-asemasta huolimatta sekä Siimes että Heinonen ovat halunneet säilyttää yhteyden perheiden arkeen muutenkin kuin omien lastensa kautta.

Hanna Heinonen on tehnyt paljon erilaista vapaaehtoistyötä. Hän on toiminut muun muassa sijaisperheessä olevien lasten tukihenkilönä ja vetänyt lasten satujumppia ja liikuntakerhoja. Lentopalloa hän on päässyt valmentamaan lähikoululla.

Ulla Siimekselle toimiminen lähiyhteisöissä on ollut aina tärkeää. Lastensa koulun vanhempainyhdistyksen lisäksi hän toimii Tuusulassa varavaltuutettuna ja sivistyslautakunnassa sekä kirkkoneuvostossa.

Toimitukselta lopuksi…

Ulla Siimes käsittelee vanhempien vertaistukea myös ensimmäisessä pääkirjoituksessaan!

Ulla Siimes

Asuu miehensä ja 8- ja 11-vuotiaiden poikiensa kanssa Tuusulassa.

Työskennellyt 1.9. lähtien Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtajana ja Lapsen Maailma -lehden päätoimittajana. Toimi aiemmin Suomen Vanhempainliiton toiminnanjohtajana ja sitä ennen kehittämispäällikkönä ja järjestöasiamiehenä Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:ssä.

Koulutukseltaan musiikin maisteri ja suorittanut lisäksi johtamisen erikoisammattitutkinnon sekä hallintotieteiden opintoja.

Harrastaa paljon liikuntaa, myös luonnossa. ”Vähintään kerran vuodessa perhe saa jäädä kotiin, kun lähden rinkan kanssa tuntureille.” Musisoi pianolla omaksi ilokseen ja lukee kaikkiruokaisesti.

Lempilaulu lapsena: Lapinäidin kehtolaulu, jonka haikea melodia vetosi pieneen tyttöön.

Parasta nyt: Lähteä innolla ja haikeudella uutta kohti uudessa työtehtävässä.

Hanna Heinonen

Asuu miehensä kanssa Vantaalla. Aikuiset lapset ovat 33-, 31- ja 24-vuotiaat. 2- ja 4-vuotiaiden lapsenlasten mumu. ”On hienoa, kun WhatsAppin kautta pienetkin voivat soittaa videopuheluita ja kertoa asioitaan.”

Työskennellyt 1.9. lähtien Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEAn johtajana. Toimi vuodesta 2014 lähtien Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtajana ja Lapsen Maailma -lehden päätoimittajana. Työskenteli sitä ennen keskusliiton ohjelmajohtajana sekä lastensuojelun asiakas- ja asiantuntijatehtävissä niin kuntakentällä kuin valtionhallinnossa.

Koulutukseltaan valtiotieteiden lisensiaatti ja suorittanut lisäksi johtamisen erikoisammattitutkinnon.

Harrastaa kirjallisuutta, etenkin elämäkertoja ja historiallisia romaaneja. Kuluneena kesänä kiinnostivat mm. Tellervo Koiviston ja Kaari Utrion elämäkerrat. Pelaa lentopalloa ja beach volleyta ja harrastaa hyötyliikuntaa, mm. marjanpoimintaa.

Lempikirja lapsena: Mestaritontun seikkailut, joka tuntui lapsesta lempeällä tavalla pelottavalta.

Parasta nyt: Syksyn sienimetsät ja se, että hiljalleen on mahdollisuus osallistua kulttuuri- ja urheilutapahtumiin.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.