Hyppää sisältöön

Lastenkirjallisuudessa näkyy jo muutoksen merkkejä: nyt muistetaan Afrikkakin!

Minne on unohtunut kansainvälisyyskasvatus? Kuka siitä puhuu? Se katosi juuri silloin, kun sitä olisi polttavimmin tarvittu.
Julkaistu
Teksti Ismo Loivamaa
Lastenkirjallisuudessa näkyy jo muutoksen merkkejä: nyt muistetaan Afrikkakin!

Kirjan Peppi Pitkätossu Etelämerellä kuvitti Ingrid Vang Nyman.

Valokuvaaja ja tietokirjailija Martti Lintunen on tehnyt vuosikymmeniä kirjoja lasten elämästä eri puolilla maailmaa. Nyt on vuorossa Puolen maailman lapset (Pieni Karhu), jossa hän selkokielellä kertoo kehitysmaiden lapsista. 

Helppolukuinen kirja etenee teemoittain, niinpä esim. koulunkäynti, terveydenhoito ja tasa-arvokysymykset hahmottuvat rauhallisesti ja helppotajuisesti. 

Lintusen upeat valokuvat ja tekstiosuudet eivät keskity vain masentaviin asioihin, vaan mukana on paljon iloa, leikkiä ja toiveikasta arkea. Muuttuvassa maailmassa on paljon hyvääkin: myös kehitysmaissa on menty eteenpäin. 

Onneksi maailmassa on iloa ja rakkauttakin”, toteaa Lintunen, jonka ajankohtaiseen kirjaan on ehtinyt mukaan koronakin. 

Kehitysmaat näkyvät niukasti suomalaisessa julkisuudessa ja lastenkirjallisuudessa, joten Lintusen kirjan seurassa avautuu uusia näköaloja – oikeastaan uusi manner. 

Viime syksynä Afrikassa työskentelevä journalisti Liselott Lindström kirjoitti Hufvudstadsbladetiin kriittisen analyysin hiljan nähdystä Ylen Nenäpäivä-ohjelmasta.

Miksi Keniassakin vieraillut tv-ohjelma alleviivasi eroavaisuuksia yhtäläisyyksien kustannuksella? Vaikka vanhoista stereotypioista on jo onnistuttu luopumaankin, vanhat ennakkoluulot avuttomista afrikkalaisista jylläävät edelleen. Lastenkirjallisuudella jos millä on tärkeä tehtävä pinttymien poistamisessa. 

Kuivuutta pakoon 

Tuula Korolaisen ja kuvittaja Meria Palinin lastenkirja Sara ja kadonneet sateet (Karisto) on konkreettinen kertomus pitkään jatkuvasta kuivuudesta ja kaupunkiin pakenemisesta. 

Sara kuulee opettajalta, että kaupungissa riittää vettä ja ruokaa, ja lähtee äitinsä kanssa rasittavalle vaellukselle. Matkan koettelemuksista kertoo se, että jopa korkeat termiittikeot näyttivät hylätyiltä ja kuolleilta. 

Kirjassa puhutaan luontevasti ilmastonmuutoksesta, ja lisää asiatietoa löytyy sen lopusta. Lasten pienistä puheenvuoroista välittyy kuulumisia maailman eri kolkilta. Lapsilukijan on helppo oivaltaa, että ilmastonmuutos koskettaa muuallakin kuin Afrikassa. 

Tarinan onnellisessa loppuratkaisussa kuivettunut Sara saa apua pakolaisleirillä, joten lukija oppii aavistuksen leirinkin toiminnasta.

Värikästä ja jännittävää 

Afrikan eläimet ovat tietysti lastenkirjallisuuden suosituimpia aiheita, mikä ei ole ihme, sillä niin paljon ihmeteltävää ne tarjoavat. 

Tittamari Marttisen ja valokuvaaja Matti Rauvalan Afrikan kiehtovat eläimet (Avain) ei lupaile turhia: se on runsas ja jännittävä katselmus. Valokuvat tekevät pakostakin vaikutuksen, ja olisi ollut hauska lukea kuvaajan työstä ja seikkailuista Afrikan maailmassa! 

Marttinen tavoittaa teksteissään sekä olennaisuudet että hauskat yksityiskohdat. Kolmisenkymmentä eläintä takaa jo monipuolisen tarinavaraston.

Ihminenkin on omalla tavallaan mukana näissä teksteissä: siellä täällä mainitaan, että ihmisten vaikutuksesta eläinten elinolosuhteet kapenevat. 

Vieraisilla Zimbabwessa 

Afrikan eläimiä esittelee myös Raili Mikkanen tarinoivassa kirjassaan Elefantti joka luuli olevansa puhveli (Tammi). Vuonna 2005 ilmestynyt valokuvin kuvitettu tietokirja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin Zimbabwessa. 

Edelleen käyttökelpoinen teos kertoo villieläinten lisäksi koululaisista. Näistä tositarinoista löytyy elämän ankaruutta mutta myös onnellisia mahdollisuuksia. Yksi valoa tuova asia on kummilapsitoiminta. 

Eläimistä kertoessaan Mikkanen korostaa Afrikan nykytilannetta: kirjassa vieraillaan eläinpuistoissa ja orpoeläintarhassa. 

Afrikka on jännittävä, rikas, kaunis ja mielenkiintoinen maanosa, kirjailija toteaa. Ja juuri siksi hän painottaa positiivisia asioita. 

Väkevä viidakkotohtori

Australialainen Paul White kirjoitti 1950-luvulla koko joukon Tanganjikaan sijoittuvia Viidakkotohtori-kirjoja. Lähetyslääkäristä kertova sarja tuli Suomessa tutuksi vuodesta 1962 alkaen niin kirjoina, tv-sarjana kuin sarjakuvanakin. 

Viidakkosairaalassa autetaan ja pelastetaan mutta puhutaan myös kristinuskosta. Teoksessa Viidakkotohtori ja pyörremyrsky (Ristin Voitto, suom. Ritva Lehtola) on sarjalle tyypillistä toiminnallisuutta: nyt taistellaan punatautiepidemiaa vastaan ja koetaan myös hurja pyörremyrsky. Uskonnollisuus saattaa häivähtää hiukan asenteellisena, mutta ennen muuta kuitenkin hyväntahtoisena voimatekijänä. 

Siitä huolimatta, että Viidakkotohtori-sarja edustamodernia lähetystyötä, ei Paul Whiten kirjailijanura juurikaan näy englanninkielisen lastenkirjallisuuden hakuteoksissa. Kirjallisuudenhistoriat tuppaavat pursuamaan ennakkoluuloja.

Afrikan Rasavilli

Vanhaa lastenkirjallisuutta tonkimalla toki löytää vaikka millä mitalla sopimattomuuksia. Arvid Lydeckenin 1910-luvulla kirjoittamat runot mustasta Pepestä ovat auttamattomasti vanhentuneita. 

Piristäviä löytöjäkin voi tehdä. Mielenkiintoinen tuttavuus on norjalaisen Ranka Knudsenin 1937 suomennettu tyttökirja Afrikan Jessie (Otava, suomentajaa ei mainita). 

Afrikan Rasavilliksi kutsuttu orpotyttö Jessie palaa isänsä sukujuurille Norjaan, ja alussa luokkahuoneessa vilahtaa alkuasukas-sanakin. Keskustelu tyrehtyy alkuunsa, kun nokkela koulutyttö keksii kysyä: Luuletko ehkä, ettet itse ole alkuasukas?” 

Asiaan tietysti kuuluu, että Etelä-Afrikasta kotoisin oleva tyttö sulattaa kaikkien sydämet. Ihan hyvää kosmopoliittisuutta 1930-luvulla!

Pippi igen! 

Suomalaiset kelpuuttivat lauhkeasti Peppi Pitkätossun uuden suomennoksen muutama vuosi sitten. Siinä vaihtui uuden ruotsalaisen käytännön mukaan neekerikuningasisä hottentottien kuninkaaksi. Pienten muutosten myötä vältetään ihmisten leimaamista ja alistamista.

Ruotsalaisessa Pippiperspektiv-kirjassa kommentoidaan n-sanan korvaamisen vaiheita. Toimittaja Nathan Hamelberg tulkitsee Ruotsissa käydyn kiivaan keskustelun Astrid Lindgrenin kirjainten ja hengen väliseksi kamppailuksi, jossa jälkimmäinen vei voiton. Lindgrenin alkuperäisten sanojen kirjaimellinen kunnioittaminen voi olla aikuisille nostalgista, mutta kirjailijan suvaitsevaisten ajatusten siirtäminen on lapsen puolella olemista. 

Kirjassa palautetaan mieliin Lindgrenin oma näkemys: hän kertoi katuvansa 1940-luvun tyhmyyksiään. Niiden joukkoon voi surutta lukea Pepin isän kolonialistisen huseeraamisen Etelämeren saarellaan. 

Lindgren katui 1940-luvun hölmöilyjään 

Suomessa on vielä ratkaisematta vähintään yhtä kiperä kysymys: miten saisimme lisää lastenkirjoja kehitysmaista, pakolaisuudesta, rauhasta ja kotiuttamisesta. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on vasta alussa maailman löytämisessä. 

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma  joko diginä tai painettuna lehtenä

Hanna Heinonen, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *