Kasvatusvinkkejä koulunkäyntiin, rokotuspelkoon ja siihen, kun lapsi vaatii itseltään liikaa

Mentalisaatio tarkoittaa mielen pitämistä mielessä eli sen muistamista, että ihmisen käyttäytyminen ei ole koskaan sattumanvaraista, vaan sen takana on aina tunteita, ajatuksia, uskomuksia ja motiiveja.

Mentalisoiva vanhempi pyrkiikin suhtautumaan jälkikasvuunsa uteliaasti ja ihmetellen. Samalla, kun hän pitää tuntosarvet herkkinä lasta kohtaan, hän osaa pohtia myös omaa kokemustaan ja omaa näkökulmaansa.

Jos vanhemmalla on hyvä mentalisaatiokyky, kotona on todennäköisesti vähemmän konflikteja ja väärinkäsityksiä.

Tutustumme kolmeen perheeseen, joiden tilannetta psykologi Leea Mattila kommentoi. Hänen erikoistumisalueitaan lapsi- ja perhepsykologina ovat lapsi-vanhempi-suhde, vuorovaikutus ja vanhemmuus.

Hän on tehnyt yhdessä lastenpsykiatri Janna Rantalan kanssa verkkokurssin Uhmasta yhteyteen eli näin opit rauhoittamaan lapsesi uhman (jannarantala.fi) sekä kirjan Mitä ihmettä? – Opi ymmärtämään lapsesi mieltä (Gummerus 2019).

Koulunkäynti on haastavaa

11-vuotiaan tytön äiti kertoo:

”Olen huolissani vitosluokkalaisesta lapsestani. Hänellä alettiin tunnistaa oppimisvaikeutta jo kolmosella, mutta vasta tänä vuonna ongelmat ovat alkaneet näkyä kunnolla koulutehtävissä. Tytär pääsikin mukaan pienryhmäopetukseen: erityisopettaja opettaa hänelle muutaman tunnin viikossa matikkaa ja äidinkieltä.

Tukiopetus on ollut hänelle haastavaa alusta lähtien: hän ei halua tulla autetuksi. Kerran luokkatoveri erehtyi sanomaan, että pienryhmään menevät ne, jotka eivät osaa. Lapsi tuli kotiin tuohtuneena ja itkuisena: ’En halua enää mennä erityisopettajalle.’
Ymmärsin, että hän koki häpeää siitä, ettei osannut koulujuttuja samalla tavalla kuin muut. Ettei hän ollut samanlainen kuin muut.

Koulupäivät ovat hänelle kuormittavia, mikä näkyy kotona pahantuulisuutena ja raivareina. Läksyt ovat punainen vaate. Hän ei halua tehdä niitä, eikä halua apua niihin. Siinä kohtaa tunnen aina avuttomuutta: miksei hän ota vastaan apua? Välillä myös omat kierrokset nousevat. Vaikka yritän pysyä rauhallisena, saatan hermostua ja huutaa.

Onneksi on myös hetkiä, jolloin hän on oma itsensä. Heti, kun pitää alkaa valmistautua ratsastustunnille tai uimatreeneihin, hän muuttuu aloitteelliseksi ja reippaaksi. On lohduttavaa ja huojentavaa, että hänellä on asioita, joista hän saa positiivista palautetta.”

”Vanhemmuus pistää meidät koville”

Näin Leea Mattila vastaa äidille:

”Tällä vanhemmalla on selvästi hyvä kyky mentalisaatioon. Hän osaa reflektoida toimintaansa, ja hänen näkökulmansa lapsen käyttäytymiseen on pohdiskeleva. Kun lapsi tulee kotiin raivoissaan, äiti ymmärtää tarkkanäköisesti, ettei kyse ole vihasta, vaan käytöksen takana voi olla muitakin tunteita.

Mentalisaation ydintä on juuri se, että katsotaan toisen käyttäytymisen taakse – ymmärretään, ettei ilmikäyttäytyminen ole aina se, mitä lapsi tuntee.

Äidin veikkaus, että pahantuulisuus ja raivarit ovat häpeän peittoa, voi hyvinkin osua oikeaan. Häpeän tunne on niin kipeä, että sen haluaa peittää. Paras lääke siihen on hyväksytyksi tulemisen tunne.

Nyt olisi tärkeintä, että 11-vuotias kokisi, että hänen tunteensa ja hänet hyväksytään. Voisikin pohtia, millä tavalla lapselle voisi sen näyttää. Harrastuspuoli on myös tässä tärkeässä osassa: se toimii puskurina kouluhaasteissa.

Jäin pohtimaan ilmapiirin vaikutusta lapseen. Jos kotona pusketaan hirveästi kotitehtävistä tai tukiopetuksesta, voiko lapsi saada viestin, ettei tule hyväksytyksi?

Nyt lapselle pitäisi antaa toisenlaista viestiä: ’Ihanaa, toi on nyt juuri sopiva määrä harjoittelua, jonka teet’ tai ’Ei se mitään, jos et tänään jaksa läksyjä. Aina ei tarvitse jaksaa.’

Vaikka kuinka haluaisimme, emme voi suojella lasta vaikeilta asioilta. Jos hänellä on esimerkiksi oppimisen haasteita, emme voi ottaa niitä pois. Voimme vain jakaa, kannustaa, tukea ja kulkea rinnalla.

Se, että äiti kertoo menettävänsä välillä malttinsa, on inhimillistä. Meille kaikille käy välillä niin. Näissä tilanteissa kannattaa ottaa aikalisä ja antaa itsensä rauhoittua.

Haluaisinkin sanoa äidille: ’Älä ole liian vaativa itsellesi, tällaista vanhemmuus on. Se pistää meidät koville.’”

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Vahvatahtoinen viskari

5-vuotiaan pojan äiti kertoo:

”5-vuotias lapseni on vahvatahtoinen ja vaativa itselleen. Esimerkiksi kirjainten täytyy olla täydellisiä tai hän heittää paperin kiukustuneena pois.

Poika leikkii mielellään pari vuotta vanhemman isoveljensä ja tämän kavereiden kanssa. Hän on ikäisekseen monissa asioissa taitava, mutta esimerkiksi jääkiekkoa pelatessaan hän vertaa itseään isoveljeen. Hän saattaa ilmoittaa, ettei osallistu peliin, koska on niin huono.

Lapsi myös raivostuu herkästi, jos jokin ei mene, kuten hän toivoo.

Mutta vaikka hän oman perheen kesken heiluttaa herkästi nyrkkejä, päiväkodissa hän käyttäytyy aina mallikelpoisesti, ja leikit muiden lasten kanssa sujuvat hyvin.

Minua huolestuttavat lapsen aggressiiviset purkaukset. Olen kokeillut kiukun taltuttamiseen erilaisia keinoja vaihtelevalla menestyksellä ja yrittänyt tukea lapsen itsetuntoa keskittymällä positiivisiin asioihin.

Yritän myös sanoittaa tunteita ja tuen parhaani mukaan lapsen kaverisuhteita ikätovereiden kanssa.

Pyrin siihen, että päivärytmimme on säännöllinen ja elämä mahdollisimman tasaista. Lapsi liikkuu riittävästi ja nukkuu ja syö hyvin. Hän tarvitsee myös paljon läheisyyttä ja osoittaa sitä itsekin.”

”Yhdessä tästä selvitään”

Näin Leea Mattila vastaa äidille:

”On ihan tavallista, ettei viisivuotias pysty vielä käsittelemään tunteitaan, jolloin tunteet valuvat käyttäytymiseen. En siis olisi huolissani pikkuveljen purkauksista, vaan suhtautuisin tilanteeseen luottavaisesti.

Miten lapselle on vastattu, kun hän on sanonut olevansa huono? Tyypillisesti vanhemmat sanovat: ’Ethän ole. Tuo ei ole totta…’

Aikuinen yrittää auttaa lasta selittämällä ikävän tunteen pois, mutta lapselle voi tullakin olo, ettei aikuinen ymmärrä häntä. ’Apua, me ollaan ihan eri aaltopituudella’, lapsi ajattelee ja yrittää kahta kauheammin todistella, että hänestä tuntuu surkealta ja kamalalta.

Mentalisaatiossa lähdetään aina siitä, että lapselle viestitään, että hänen kokemuksensa saa olla totta: ’Sulla on tommoinen olo ja sen täytyy tuntua kurjalta. Sua harmittaa, mutta mä olen tässä sun kanssa – sä et ole yksin.’

Lapsen mieltä rauhoittaa, kun hän pystyy jakamaan kokemuksensa.

Niin kauan kuin lapsi käy kierroksilla hänelle ei kannata yrittää todistella faktoilla, ettei hän ole niin surkea kuin kokee olevansa. Mutta kun lapsi on taas rauhoittuneessa tilassa, hänelle voi tuoda muita näkökulmia asiaan: ’Voisiko olla niin, ettei sun kirjaimet ole aina huonoja?’ ’Muistatko, kun teit eilen maalin? Miltä se tuntui? Voisiko olla, ettet ole aina huono lätkässä?’

Kertoo hyvää, että poika pystyy päiväkodissa pidättelemään aggressiotaan: siellä hän osaa säädellä tunteitaan. Mentalisaatio on vaikeinta juuri lähisuhteissa. Siksi ei ole ihmeellistä, että lapsi vasta kotona harjoittelee säätelyä.

Kuulostaa siltä, että vanhemmalla ja lapsella on hyvä suhde. Viisivuotias osoittaa hellyyttä, mikä tarkoittaa, että hän tulee yhteyteen. Perheessä on selvästi jaetun ilon hetkiä ja hyvää vuorovaikutusta. Nyt kannattaisi vain luottaa siihen, että nämä hetket tukevat pikkuveljeä ja että kehitystä tapahtuu pitkällä aikavälillä.

Kiukun tilanteisiin ottaisin käyttöön tunnesäiliöidean. Vuorovaikutuksessa vanhemmalla on ns. säilövä funktio: aikuinen ottaa vastaan, kannattelee ja jakaa lapsen tunnetta. Lapselle voi sanoa: ’Nyt sulla on tällainen kamala, polttava tunne ja tämä tilanne on vaikea, mutta me yhdessä ollaan tässä ja selvitään.’”

Ekaluokkalainen pelkää rokotuksia

7-vuotiaan tytön isä kertoo:

”Tyttärellämme on rokotuspelko, jonka voimakkuus selvisi vasta muutama kuukausi sitten influenssarokotuksessa. Ekaluokkalainen meni ihan tiloihin. Häneen ei saanut yhteyttä. Vaikka pidin häntä sylissä ja puhuin hänelle, ettei ole mitään hätää, hän ei lakannut itkemästä hysteerisesti. Lopulta terveydenhoitajan aika alkoi loppua ja rokotus piti antaa. Tilanteesta jäi itsellekin tärinä päälle.

Nyt lapsi on alkanut pelätä koulun koronarokotuksia. Hän saa itkukohtauksia aina muistaessaan tulevan rokotuksen.

Olemme yrittäneet puhua kotona siitä, mitä rokotustilanteessa tapahtuu, mutta välillä tuntuu, että olisi parempi olla puhumatta aiheesta, koska hän stressaantuu niin paljon.”

”Jaan tunteet kanssasi”

Leea Mattila vastaa isälle:

”Monet lapset pelkäävät kipua ja kontrollin menetystä. Joillakin se menee tällaiseksi kovaksi peloksi, jolloin asiaa pitää käsitellä aika paljon lapsen kanssa.

Isä kertoo, ettei saanut lapseen yhteyttä. Tämä on tarinan tärkein kohta: lapsi putosi yhteydestä ja jäi yksin hankalassa tilanteessa.

Mentalisaatio lähtee aina siitä, että lasta rauhoittaa parhaiten, kun hän kokee, että hänen tunteensa tulevat nähdyiksi.

Vanhempi olisi voinut sanoa rokotustilanteessa esimerkiksi: ’Voi, nyt sua harmittaa ja oot peloissasi. Tämä onkin kurja tilanne.’

Kun lapselle sanottiin, ettei mitään hätää ole, hän ymmärsi sen ehkä niin, ettei kukaan ymmärrä, miten suuressa hädässä hän on, mikä saattoi kasvattaa paniikintunnetta.

Seitsemänvuotiaan kanssa kannattaisi käsitellä tulevaa koronarokotusta mahdollisimman paljon. Vaikka lapsi stressaantuu aiheesta, kuulostaa siltä, että hän pysyy silti koossa eli pystyy käsittelemään pelkoaan.

Lapselle voi kertoa, että tunteet ovat aaltoja, jotka tulevat ja menevät. Tärkein viesti on: ’Mä olen tässä sun kanssa. Tunteet eivät ole vaarallisia, ja mä jaan ne sun kanssa. Huomaatko, että selviät pelon kanssa?’

Isän kannattaisi kiinnittää huomiota myös omiin tunteisiinsa. Onko syy siihen, ettei hän yritä puhua rokotuksista lapsen kanssa sittenkin se, että stressaantuu itse lapsen stressistä? Mentalisoiva vanhempi muistaa koko ajan, että lapsi on erillinen itsestä. Vanhempi erottaa oman tunteensa ja muistaa olevansa vastuussa siitä. Pelko on lapsen tunne, ja se on eri kuin vanhemman oma tunne.

Rokotuspelkoa voi työstää lapsen kanssa esimerkiksi leikin avulla, piirtäen tai muovaillen, jolloin pelko muuttuu tutummaksi ja samalla säädeltävämmäksi.

Lapsen kanssa voi tehdä myös mielikuvaharjoittelua: kävelyttää hänet rokotuksen läpi ja kysyä häneltä vaiheissa: ’Miltä sinusta tässä kohtaa tuntuu?’ Lopuksi voi miettiä yhdessä, miten ihanalta helpotus ja onnistuminen tuntuvat.’”

Lue lisää siitä, miten lasten rokotuspelkoa voi torjua!

Tarvittaessa ammattiapua

”Jos huoli lapsesta tuntuu voimakkaalta ja määrittää arkea, kannattaa olla matalalla kynnyksellä yhteydessä ammattiapuun. Vanhemmuus ei ole yksilölaji: avun hakeminen on vahvuutta”, sanoo psykologi Leea Mattila.

Kiinnostuitko mentalisaatiosta? Kokeile harjoitusta!

• Mieti sinun ja lapsesi välillä jokin viimeaikainen tilanne, joka tuntui sinusta hankalalta.
• Mitä tunsit siinä tilanteessa?
• Mitä ajattelit?
• Entä mitä luulet, että lapsi tunsi ja ajatteli tilanteessa?
• Mieti kolme eri vaihtoehtoa!

Idea on, että muistaisimme kasvattajina pitää mielemme avoimena. Emme voi koskaan tietää varmuudella, mitä lapsi ajattelee. Voimme vain arvailla. Siksi ei kannata kuvitella tietävänsä ehdottomasti, miksi lapsi toimi jollain tavalla. Kun säilytämme pohdiskelevan asenteen, pystymme olemaan sensitiivisempiä kasvattajia.