Siirry sisältöön
Terveys

Lapsen väkivaltaisuus voi aiheuttaa vanhemmille häpeää ja syyllisyyttä

Neljävuotiaan Villen käytös muuttui väkivaltaiseksi, kun hän sairastui afasiaan johtaneeseen epilepsiaan

04.02.2019 Iita Kettunen Laura Vesa

LM 2_19 Kun lapsi on väkivaltainen

Ville on aina tykännyt liikkua ja pitää nykyisinkin kunnostaan hyvää huolta muun muassa kuntosalitreeneillä.

Väkivaltaisesti käyttäytyvällä lapsella saattaa olla jokin neurologinen häiriö tai kehitysvamma. Vanhemmat ovat lapsen väkivallan edessä voimattomia.

Ville syntyi vuonna 1986 perheensä toiseksi lapseksi. Neljä ja puolivuotiaana hän sairastui äkillisesti epileptiseen Landau-Kleffnerin oireyhtymään.

Sairaus johti afasiaan, joka vei puheen ymmärtämisen ja tuottamisen kyvyn. Kaikki siihen mennessä opitut sanat katosivat vähitellen, eikä Ville enää ymmärtänyt, mitä hänelle puhuttiin. Pitkään lääkärit olettivat sen johtuvan siitä, että poika kapinoi perheeseen syntyneen kolmannen lapsen vuoksi.

Villen epilepsia osoittautui hyvin vaikeaksi, eikä siihen tuntunut 1990-luvun alussa löytyvän mitään toimivaa lääkettä. Välillä kohtaukset olivat niin vaikeita, että henki oli vaarassa.

Kun Ville ei enää ymmärtänyt puhetta, ei perheellä ollut mitään keinoa olla vuorovaikutuksessa hänen kanssaan. Pojan käytös muuttui väkivaltaiseksi, kun hänen mieleensä kasautui liikaa asioita, joita hän ei kyennyt ymmärtämään. Hän yritti epätoivoisesti tulkita ympäröivää maailmaa.

Villen ollessa pieni vanhemmat pystyivät pitämään hänestä kiinni, kunnes hän rauhoittui, mutta pojan kasvaessa kiinnipitäminen oli vaikeaa.

− Emme silloin halunneet puhua väkivaltaisesta vaan haastavasta käyttäytymisestä, Villen äiti Anne Myllylä kertoo.

Pahimmillaan Ville hajotti raivokohtauksen aikana kaiken ympäriltään. Kun isä yritti pitää poikaa aloillaan, tämä puri häntä. Kotona piti piilottaa kaikki veitset ja mökillä myös kirveet ja sahat.

Joskus Ville rauhoittui autossa turvavöissä, kun äiti lähti ajelemaan hänen kanssaan tuntikausiksi.

Vanhemmat yrittivät saada kaikkialta apua, kun koko perhe alkoi olla aivan lopussa, mutta mistään palveluista ei löytynyt mitään auttavaa tahoa.

Edes lastenpsykiatrian poliklinikalla ei osattu neuvoa, mistä perhe saisi apua. Raivokohtauksissa ohjeistettiin antamaan rauhoittavaa, mutta se oli mahdotonta, koska Ville sylki kaiken pois.

− Tunsimme olevamme ypöyksin tässä maailmassa, ja meidän oli vain selvittävä päivästä toiseen.

Sijaisperheitä tarvitaan

Kun lapsi on väkivaltainen

Ville on nykyisin hienosti käyttäytyvä herrasmies, sillä hän osaa viestiä ympäristönsä kanssa loistavasti digi-teknologian avulla.

Vanhemmat olivat huolissaan myös perheen muista lapsista, jotka olisivat tarvinneet ainakin jonkinlaista keskustelutukea. Vanhemmatkin olisivat kaivanneet terapeuttista tukea jaksamiseensa ja ohjeita siihen, kuinka opettaa Villelle keinoja hallita vihaansa.

Kotiin saatiin onneksi käytännön asioiden hoitamiseen kotiapua, koska molemmat vanhemmat kävivät töissä.

− Olisi tärkeää saada erityislapsille sijaisperheitä, että kotona saisi hetken hengähtää.

Lopulta perhe ohjattiin konsultointiapuun Tampereen yliopistollisen sairaalan erityisen vaikeahoitoisten lasten ja nuorten osastolle. Vanhemmat kävivät siellä neljä kertaa, ja todettiin, ettei osastolla ole osaamista Villen kaltaisten lasten ja nuorten auttamiseen.

− Näyttää siltä, ettei erityislapsen väkivaltaiseen käyttäytymiseen erikoistunutta ammattihenkilöstöä ole. Kriisi- ja väkivaltatyössäkin käsitellään aikuisten keskinäistä väkivaltaa, Anne Myllylä ihmettelee.

Raivokohtausten jälkeen Ville oli aina pahoillaan, itki ja pyysi anteeksi. Tultuaan vanhemmaksi hän osasi viittomalla selittää, että hänen päähänsä ”tulee kylmiä” ennen väkivaltaisia kohtauksia. Vanhemmat neuvoivat häntä lähtemään kävelemään heti, kun päässä alkaa tuntua ”kylmiä”. Tällä tavoin Ville alkoi pikkuhiljaa oppia lieventämään kohtauksiaan.

− On ollut äärimmäisen tärkeää, että olemme nähneet hänessä aina hyvän, Anne Myllylä sanoo.

Ville kävi erityiskoulua, jossa hänellä oli henkilökohtainen avustaja. Peruskoulun jälkeen hänelle yritettiin löytää jatkopolkuja muun muassa erityisoppilaitoksista, mutta niissä poika koettiin liian haastavaksi.

Elämä helpottuu

Kun Villelle etsittiin sopivaa paikkaa asua ja opiskella, löytyi Turusta lopulta Aivoliiton Nuortentalo, jonne hän monen mutkan jälkeen pääsi asumaan. Samaan aikaan järjestyi opiskelupaikka Turun Bovallius-erityisammattiopistossa.

Kun lapsi on väkivaltainen

Anne Myllylän mielestä erityislasten vanhemmat jäävät liian usein yksin hätänsä kanssa.

Ville jännitti Bovalliuksen opinto-ohjaajan tapaamista niin paljon, että rasitus purkautui raivokohtauksena. Vanhemmat olivat jo heittäneet toivon, kun opinto-ohjaaja pyysi saada jäädä Villen kanssa kahdestaan. Keskustelun jälkeen opinto-ohjaaja ilmoitti, että Ville hyväksytään kouluun. Myöhemmin opinto-ohjaaja kertoi nähneensä Villen silmistä, että tällä oli hätä, ja opistossa päätettiin ottaa riski ja hyväksyä poika sinne.

Vanhemmat jännittivät monta vuotta, että opistosta tai Nuortentalosta lähetetään poika maitojunalla kotiin.

− Mutta molemmista löytyi aivan ihania ja ammattitaitoisia työntekijöitä. He auttoivat Villeä ymmärtämään omaa käytöstään ja tunteitaan ja löytämään vähitellen enemmän keinoja käsitellä päässä tuntuvia ”kylmiä”.

Eläminen alkoi helpottua.

Ville opiskeli ja asui Turussa lähes seitsemän vuotta. Epilepsiakohtaukset loppuivat Villen ollessa 19-vuotias ja hän alkoi vähitellen luottaa itseensä. Nyt Ville on 32-vuotias äitinsä mukaan ”ihana ja hienosti käyttäytyvä herrasmies”. Hän osaa käyttää loistavasti hyväkseen digitaalista teknologiaa viestiäkseen ympäristönsä kanssa.

− Bovalliuksessa oli huippuopettaja, joka ei antanut periksi Villen kanssa, eikä Aivoliiton Nuortentalon henkilöstökään pelästynyt, vaan halusi tehdä Villen kanssa töitä.

Ville asuu toistaiseksi kotona, mutta haluaisi muuttaa omilleen. Vanhempien ja sisarten kanssa hänellä on hyvin lämpimät välit. Viime vuosina hänellä ei ole ollut väkivaltaisia kohtauksia, ja hän on itsekin sanonut, ettei kärsi enää pahasta olosta. Hän osaa käyttää itsensä rauhoittamiseen musiikkia ja muita keinoja.

− Mutta niin monessa elämän vaiheessa Ville olisi voinut päätyä laitokseen, jossa hänet olisi lääkitty hiljaiseksi, jos emme olisi luottaneet häneen. Onneksi löytyi hyviä ammattilaisia, jotka kaikki uskoivat Villeen ja näkivät hänessä hyvän ja kehityskelpoisen pojan, Anne Myllylä sanoo.

Omalle polulle

Kun tilanne Villen kanssa oli pahimmillaan, eikä hänelle löytynyt mitään paikkaa, Anne Myllylä perusti muiden vanhempien kanssa OmaPolku-työpajan, joka oli tarkoitettu kehitysvammaisille ja muille erityistä tukea tarvitseville nuorille sekä heidän läheisilleen.

Toiminta tukee nuorten elämänhallintaa ja osallisuutta yhteiskunnassa.

Ville osallistui toimintaan useamman vuoden ajan.

Nykyisin Setlementti Tampereeseen kuuluvassa NEO-OmaPolussa tarjotaan mm. yksilöohjausta, kulttuuri- ja taidepainotteista pajatoimintaa, kansalaistaitoryhmiä sekä ammatillista ryhmätoimintaa.

Vaiettu väkivalta

Tamperelaisen sosiaalityöntekijän, lapsi- ja perheasioiden hoitoon perehtyneen lakimies Mirva Salosen sosiaalityön pro gradu Erityislasten vanhempiinsa kohdistama väkivalta ja siitä selviytyminen vanhempien kokemana valmistui viime vuonna Lapin yliopistoon.

Salonen halusi selvittää, miten vanhemmat selittävät lapsen väkivaltaisuutta ja millaista tukea he kokevat tarvitsevansa.

− Olin tehnyt jo monta vuotta vapaaehtoistyötä erityislasten vanhempien yhdistyksessä, jossa aihe tuli hyvin vaivihkaa esille. Ymmärsin, ettei siitä oikein uskallettu puhua. Perheet jäävät ongelmansa kanssa todella yksin ja erittäin vähälle tuelle yhteiskunnassa.

Erityislasten väkivallassa ei ole kyse niin sanotusta normaalin lapsen käytöshäiriöstä, jota voitaisiin hoitaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa.

Erityislapsen väkivalta kumpuaa usein hänen reaktiostaan johonkin ulkoiseen tapahtumaan ja saattaa olla ainoa keino ilmaista pettymystä tai pahaa oloa. Silloin vanhemmat voivat joutua tahtomattaan väkivallan kohteeksi.

Lapsi saattaa myös satuttaa lähellä olevaa henkilöä tarrautuessaan häneen refleksinomaisesti.

Lapsen väkivaltaisuus aiheutti vanhemmille häpeää ja syyllisyyttä. On myös muistettava, että väkivalta traumatisoi aina riippumatta siitä, kuka sitä käyttää.

Joissain tapauksissa lapsen käyttäytyminen voitiin saada vähitellen hallintaan, mutta suurin osa Salosen haastattelemista vanhemmista kertoi, etteivät he voineet tehdä paljon muuta kuin yrittää kestää, rajoittaa väkivaltaa jotenkin tai luovuttaa lapsi muualle.

Yhteiskunnan tarjoama tuki vanhemmille oli lähes olematonta, sanoo Salonen. Terveydenhuollossa lapsi sai vammaansa liittyviä palveluja ja kuntoutusmuotoja paljon, mutta vanhemmille siellä ei ollut tarjolla mitään tukea.

− Ongelmaa saatettiin jopa vähätellä.

Selvitäkseen väkivaltaisen lapsensa kanssa kotona vanhemmat tarvitsisivat tuen lisäksi myös terapiaa. Jotkut Salosen haastattelemista vanhemmista voivatkin erittäin huonosti.

Osa erityislapsista asui väkivaltaisuutensa takia suurimmaksi osaksi kodin ulkopuolella, mutta tästäkin järjestelystä vanhemmat saattoivat kantaa häpeää ja syyllisyyttä. Väkivallan lisääntymisen myötä joillekin lapsille oli saatu järjestettyä enemmän tilapäishoitoa.

Lapsen käyttämä väkivalta on vähiten tutkittu perheväkivallan muoto kansainvälisestikin, Mirva Salonen kertoo. Suomalaisissa kehitysvammaisten laitoksissa ja palveluasunnoissa työntekijöillä saattoi olla siitä kokemusta ja ymmärrystä, mutta perusterveydenhuollossa aihe oli jokseenkin tuntematon.

Väkivaltaisen lapsen hoito kotona oli niin kuormittavaa, että erityislasten vanhemmat päätyivät usein eroon. Lapset jäivät useimmiten äidille, joka kuormittui vielä enemmän.

Vanhemmat tarvitsisivat myös koulutusta väkivallan uhan vähentämiseen tarkoitettujen menetelmien kuten ART-menetelmän tai AVEKKI-toimintatapamallin käyttöön sekä ohjausta turvalliseen kiinnipitoon.

Vanhemmat toivoivat myös kotiin jalkautuvaa perhetyötä, joka olisi erikoistunut väkivaltaa käyttäviin erityislapsiin.

Moni perhe oli toivonut pääsevänsä lastensuojelun asiakkaaksi, jotta olisi saanut sitä kautta jonkin hoitopaikan tai jonkun tukihenkilön. Lastensuojelu oli Salosen mukaan kuitenkin ”pessyt kätensä” ilmoittaen, että tällaiset lapset eivät ole sen kohderyhmää, eikä perheille tarjottu mitään apua.

− Kyllähän kaikkien perus- ja erityistason palveluiden pitäisi olla myös vammaisten lasten perheiden käytettävissä, Mirva Salonen toteaa.

Lue lisää: Kun lapsi on väkivaltainen

Lue lisää: Väkivaltaa lasten kirjahyllyssä

Lue lisää: Aggressio kuuluu kehitykseen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »