Siirry sisältöön
Lastensuojelu

Lastensuojelu herättää suuria tunteita

Puretaan myyttejä!

25.09.2017 Anu Vallinkoski Maria Vilja

Julkisessa keskustelussa elää sitkeitä huhuja ja väärinkäsityksiä siitä, mitä lastensuojelu on ja millaisia ovat sen asiakkaat: perheet ja lapset.

Julkisessa keskustelussa elää sitkeitä huhuja ja suoranaisia väärinkäsityksiä siitä, mitä lastensuojelu on ja millaisia ovat sen asiakkaat: perheet ja lapset.

Lastensuojelu nousee otsikoihin säännöllisin väliajoin. Välillä mediassa kohisuttavat vanhempien kertomukset lastensa epäreiluista huostaanotoista. Joskus lastensuojelu ei ole toiminut ajoissa, välillä puhuttaa sosiaalityöntekijöiden kestämätön työtaakka. Toisinaan paheksuntaa herättävät huostaanottoja shoppailevat vanhemmat. Eikä parane unohtaa netin järkyttäviä videoita huostaanottotilanteista…

Julkisessa keskustelussa lastensuojelusta esitetään paljon väärinkäsityksiin pohjaavia väitteitä. Monet myytit elävät sitkeästi, vaikka tutkimus olisi osoittanut ne paikkansapitämättömiksi, erikoistutkija Elina Pekkarinen Nuorisotutkimusseurasta sanoo.

Hänen mielestään on hyvin ymmärrettävää, että lastensuojelu saa paljon palstatilaa. Onhan kyse apua tarvitsevista lapsista ja nuorista. Toisaalta lastensuojelu on yksi harvoja viranomaisia, joka voi puuttua jopa tahdonvastaisesti yksilönvapauteen ja perheiden päätösvaltaan. Se herättää suuria tunteita.

Julkisessa keskustelussa elää sitkeitä huhuja ja suoranaisia väärinkäsityksiä siitä, mitä lastensuojelu on ja millaisia ovat sen asiakkaat: perheet ja lapset.Tutkijan mukaan myyttien taustalla on usein jokin totuuden siemen.

Myytti voi kummuta menneisyydestä. Mielikuvat lastensuojelutyöstä ovat voineet jäädä 1960-luvun todellisuuteen. Toisaalta yksittäistapauksista tehdään helposti koko alaa koskevia yleistyksiä.

Johtava sosiaalityöntekijä Saana Pukkio Vantaan lastensuojelusta sanoo, että osin lastensuojelu voi katsoa peiliin. Myytit voivat juontaa sosiaalityöntekijöiden vaitonaisuudesta.

Meitä sitoo tietysti salassapitovelvollisuus, emmekä voi ruotia julkisuudessa yksittäistapauksia. Se ei kuitenkaan estäisi meitä puhumasta työstämme yleisellä tasolla, kertomasta, mitä työmme oikeasti on. Nyt emme ole onnistuneet julkisuustyössä kovin hyvin, emmekä ole kyenneet oikaisemaan väärinkäsityksiä, hän analysoi.

Huostaan kevyin perustein, lopullisesti

Mutta mitä ne myytit oikein ovat?

Elina Pekkarinen ja Saana Pukkio listaavat heidän mielestään olennaisimpia julkisuudessa esillä olleita väärinkäsityksiä ja harhaanjohtavia yleistyksiä.

Pukkio nostaa ensimmäisenä esiin huostaanotot. Lehtikirjoittelun perusteella näyttää helposti siltä, että lastensuojelu olisi vain ja ainoastaan huostaanottojen tekemistä. Se on hänestä yksiselitteisesti väärin, sillä valtaosa työstä on jotain aivan muuta.

Tuemme lapsia ja perheitä avohuollon tukitoimilla, tarjoamme kotiin perhetyötä, meillä on tukiperheitä ja -henkilöitä. Teemme perheen kanssa yhdessä suunnitelman, jossa mietimme, mihin asioihin pitäisi saada muutos ja miten sitä muutosta voitaisiin tavoitella. Huostaanotto on edessä vasta, kun kaikkea muuta on jo kokeiltu, Pukkio selittää.

Tiukassa on myös käsitys siitä, että huostaanotto olisi lopullinen, eikä perhe saisi sijoitettua lastaan enää koskaan takaisin.

Pekkarinen huomauttaa, että tällainen käsitys Suomen lastensuojelusta on vahva etenkin itänaapurissa. Venäjän media uutisoi usein myös kevyin perustein tehdyistä huostaanotoista Suomessa. Samanlaisia ajatuksia on meillä esittänyt huostaanottoja kritisoiva Lokakuun liike.

Venäjän julkisessa keskustelussa on kyllä kyse jostain ihan muusta kuin lastensuojelusta. Enemmänkin se on kansainvälistä politiikkaa ja koskee Suomen ja Venäjän suhteita, Pekkarinen arvioi.

Pukkio tähdentää, että jo Suomen lainsäädännössä on vahva velvoite perheen yhdistämiseen. Lastensuojelun pitää työskennellä sen eteen, että lapsi voisi palata kotiin. Huostaanottoja myös puretaan vuosittain.

Pikemminkin trendinä on ollut sijoitusten katkonaisuus ja lyhyys, Pekkarinen huomauttaa.

Päätös lapsen huostaanotosta on yleensä pitkän prosessin tulos.

Päätöksen valmisteluun osallistuu useita asiantuntijoita. Yksittäinen sossu ei sitä koskaan päätä. Tahdonvastaisen päätöksen tekee aina hallinto-oikeus. Kiireellisissä sijoituksissa lapset taas pitää saada nopeasti turvaan, Pukkio selventää.

Yksittäisenä esimerkkinä Pekkarinen nostaa esiin takavuosien kohu-uutisen huostaanottoja shoppailevista uusperheistä. Mediassa kiersi uutinen, jonka mukaan uuden rakkauden löytäneet vanhemmat halusivat joukolla hankalat teinit pois uutta perhe-elämää häiritsemästä.

Jokin yksittäinen tapaus on saattanut joskus olla, mutta selvitysten mukaan mitään laajaa ilmiötä ei ole koskaan ollut, Pekkarinen sanoo.

Vain köyhiä ja moniongelmaisia

Tilastojen valossa lastensuojelun kanssa tekemisissä olevat perheet ovat keskimääräistä useammin pienituloisia ja matalammin koulutettuja. Perheissä on usein myös kasautuneita ongelmia.

Totta on, että monesti esimerkiksi huostaanoton taustalla on vanhempien päihde- tai mielenterveysongelmia sekä toimeentulovaikeuksia. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Tilastojen takana on myös toisenlaisia perheitä.

Kuka tahansa meistä voi päätyä tilanteeseen, jossa tarvitsee lastensuojelun apua. Hyvät tulot eivät suojaa mielenterveysongelmilta, vakavilta sairauksilta, puolison kuolemalta, vaikealta avioerolta tai lapsen erityisen tuen tarpeelta, Saana Pukkio summaa.

Julkisessa keskustelussa elää sitkeitä huhuja ja väärinkäsityksiä siitä, mitä lastensuojelu on ja millaisia ovat sen asiakkaat: perheet ja lapset.Tilastojen mukaan monien huostassa olleiden lapsien on aikuisiässä tavallista vaikeampi päästä kiinni työelämään.

Elina Pekkarinen kehottaa miettimään, mikä on syy ja mikä seuraus. Sujuisiko elämä helpommin, jos lasta tai nuorta ei aikoinaan olisi otettu huostaan? Mitä olisi tapahtunut, jos mitään ei olisi tehty?

Pukkio tähdentää, että lastensuojelun asiakkaina olleet lapset ja nuoret eivät ole automaattisesti luusereita vaan pikemminkin selviytyjiä: he eivät ole uhreja, vaan aktiivisia toimijoita.

Monet heistä ovat hyvin itsenäisiä ja pärjääviä. Useimmille huostaanotto on ollut hyvä asia. He eivät koe olevansa epäonnistuneita, koska ovat saaneet apua lastensuojelusta. Enemmän on kyse siitä, että ympäröivä yhteiskunta liittää sijoitukseen ikäviä mielikuvia, hän väittää.

Jonkinlainen myytti on myös käsitys lastensuojelusta nimenomaan pienten lasten auttamistyönä. Tosiasiassa valtaosa asiakasperheiden lapsista on teini-ikäisiä.

Laitos on aina pahasta

”Perhehoito on aina parempi vaihtoehto kuin laitos.” Elina Pekkarisen mukaan tämäkin usein hoettu lause on myytti.

Nykyinen laki pitää perheisiin sijoittamista ensisijaisena. Se ei kuitenkaan ole mikään autuaaksi tekevä asia pikemminkin päinvastoin. Monet lapsista ovat niin vaikeahoitoisia, että he tarvitsevat ammattitaitoista tukea ympäri vuorokauden, mitä ei välttämättä pystytä perheessä kahden aikuisen voimin tarjoamaan. Voikin käydä niin, että sijoitusperheen vanhemmille tulee jaksamisongelmia ja he ovat pian itse lastensuojelun asiakkaita, Pekkarinen sanoo.

Onnistuakseen perhehoito edellyttää riittävää tukea.

Vääriä mielikuvia liittyy myös lastensuojelulaitoksiin. Lasten- ja nuorisokodit eivät ole enää samanlaisia kuin 1950-luvulla. Ne eivät ole vankiloita, vaan niissä asuvien lasten ja nuorten koteja, Saana Pukkio lisää.

Kauhea työ

”Miten jaksat tuota työtä, kun se on niin kauhean rankkaa?”

Saana Pukkio kertoo kollegoidensa kanssa kuulevansa tällaista ihmettelyä usein.

Miten sossu jaksaa kamalaa työtään?

Raskaitakin hetkiä on, ja työpöydällä on isoja ja vaikeita asioita. Pääsääntöisesti työ tuo meille kuitenkin iloa ja onnistumisen kokemuksia. On hienoa, kun voi omalla työllään saada perheen voimaan hyvin. Pääsee näkemään niitä hetkiä, kun perhe oivaltaa jotain ja tekee muutoksen. Ja miten upeaa on, kun tapaa kadulla hienon aikuisen, jonka kanssa on työskennellyt tämän angstisina teinivuosina! Pukkio vakuuttaa.

Elina Pekkarinen tähdentää, että ulkoapäin tulevaa painetta jaksaa, jos työntekijälle on tarjolla riittävästi tukea, sopiva määrä asiakkaita sekä mahdollisuus koulutukseen ja työnohjaukseen.

Pelokas ei hae apua

Myyteillä, yleistyksillä ja väärinkäsityksillä on väliä. Ne voivat vaikuttaa lastensuojelun työntekijöihin, perheisiin, lapsiin ja nuoriin.

Alan negatiivinen maine ja suoranaiset väärinkäsitykset voivat kuormittaa lastensuojelun ammattilaisia etenkin, jos työpaikalla kaikki ei ole kunnossa. Jos on liian kiire, jos asiakkaita on liikaa, jos esimiehet eivät tue eikä palkkakaan ole kummoinen, ulkopuolelta tuleva paine voi olla erittäin kuormittavaa, Elina Pekkarinen huomauttaa.

Ikävä maine voi kostautua myös niin, että alalle ei hakeudu ammattilaisia.

Alan huono imago estää avunhakemisen ajoissa.

Saana Pukkion mukaan lastensuojelun huono maine voi myös vaikeuttaa työtä. Työntekijällä voi kulua aikaa perheen pelkojen hälventämiseen ennen kuin hän pääsee varsinaisesti auttamaan perhettä.

Kaikkein pahin seuraus myyteistä on se, että vaikeuksien keskellä painiva perhe, lapsi tai nuori jättää hakematta apua. Äiti ei uskalla kertoa neuvolassa lasta kohtaan tuntemistaan aggressioista, kun pelkää, että lapsi viedään. Tai isä ei uskalla hakea tarvitsemiaan psyykenlääkkeitä. Lopulta välttely voi johtaa entistä isompiin ongelmiin. Lastensuojelu pääsee puuttumaan vasta, kun on jo hätä, hän summaa.

Lue myös: Aivan erityinen laitos

Kun kauhutarinat olivat totta

Väkivaltaa niin tovereiden kesken kuin henkilökunnan kädestä, seksuaalista hyväksikäyttöä, kovaa työtä sekä vapauden rajoittamista tätäkin lastensuojelulaitoksen todellisuus on ollut.

Tämän todistaa Oulun yliopiston sosiologian prosessori Vesa Puurosen ja tutkija Marjo Laitalan viime vuonna ilmestynyt kirja koulukoteihin vuosina 19401985 sijoitettujen muistoista. Yhteiskunnan tahra. Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset -teos palkittiin Vuoden 2016 tiedekirjana.

Vuosikymmenten mittaan elämä koulukodeissa toki muuttui jonkin verran. 1960-luvulla julkisuuteen nousi tapauksia koulukotien julmuuksista ja asiasta keskusteltiin, mutta laitoskulttuuri ja kasvatusajattelu muuttuivat hyvin verkkaisesti, Puuronen selittää.

Koulukotiin lapset ja nuoret joutuivat yleensä ”pahantapaisuuden” vuoksi. Se saattoi tarkoittaa mitä tahansa koulupinnaamisesta ja valehtelusta löyhään seksuaalimoraaliin tai rikoksiin. 1950-luvulla pahantapaisuuden sijaan alettiin puhua sopeutumattomuudesta.

Olennaista oli, että lapsen tai nuoren käytös oli jollain tapaa normien vastaista. Samasta syystä nykyisinkin koulukotiin joudutaan. Tuon normien vastaisuuden takana oli kuitenkin yleensä jokin syvempi syy, esimerkiksi perheen huono-osaisuus ja köyhyys.

Kovaan kuriin luottaneet koulukodit eivät Puurosen mukaan onnistuneet tehtävässään kasvattaa yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Laitoksessa saatu koulutus ei yleensä pätevöittänyt työelämään, eivätkä sen säännöt ja arki valmistaneet elämään koulukodin ulkopuolella.

Koulukoti löi myös leiman.

Monelle haastattelemistamme kävi koulukodin jälkeen huonosti ja joillekin vielä huonommin. Oli niitäkin, jotka saivat koulukodin töistä kipinän vaikkapa hitsaamiseen tai maatalouden töihin. Niistä löytyi sitten myöhemmin ammatti.

Puurosen ja Laitalan teos vaikutti osaltaan siihen, että valtiovalta pyysi viime vuonna anteeksi väkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä lastensuojelun sijaishuollossa kokeneilta. Mitään korvauksia se ei ole luvannut maksaa.

Lue myös: Lastensuojelun surullinen menneisyys

Lue myös: Entisten lastensuojelulasten kokemuksia selvitetään

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *