Siirry sisältöön
Kulttuuri

Metsän tyttö Anni Kytömäki

12.12.2014 Ina Ruokolainen Annina Mannila

Metsä asukkeineen on läsnä Finlandia-ehdokas Anni Kytömäen esikoisromaanissa.

Metsä asukkeineen on läsnä Finlandia-ehdokas Anni Kytömäen esikoisromaanissa.

Anni Kytömäki kiipeilee aikuisenakin puihin tarkkailemaan luontoa. Metsä asukkaineen on vahvasti läsnä myös hänen esikoisteoksessaan Kultarinta.

Pellon reunassa otan koululaukusta saappaat, vaihdan jalkineet ja työnnyn tieltä metsään. Se on hiljainen ja pehmeä kuin vesi.”

Kouluikäinen Malla on joutunut eroon isästään Erikistä ja etsii lohtua metsästä, josta hän on löytänyt myös toisen sielunkumppanin, Joelin. Tytöltä on viety iso osa identiteetistä omaa nimeä myöten, mutta sitkeästi hän aina palaa etsimään sitä luonnosta.

Malla on yksi päähenkilöistä Anni Kytömäen esikoisteoksessa Kultarinta, jonka tapahtumia kirjailija kuljettaa 1900-luvun alkuvuosista aina 1930-luvulle.

Mallan punaisten puolella taistellut äiti, Lidia, on kuollut ja Erik-isä suljettu parantolaan. Tyttö on lähetetty valkoiselle Pohjanmaalle sijoituslapseksi, käytännössä uudelleenkoulutukseen. Vaikka yhteiskunta kuvittelee toimivansa hänen parhaakseen, tyttö kärsii erosta ja sensuroiduista kirjeistä.

Itse Anni eli onnellisen lapsuuden 1980-luvun Pirkanmaalla kolmen sisaruksen ja vanhempiensa kanssa, joten Malla ei ole hänen omakuvansa. Rakkaus metsään on kuitenkin sama, ikävän ja surun tunteet hän on löytänyt monesta lähteestä.

Muistan hirveän hyvin, millaista oli olla lapsi, mitkä asiat loukkasivat ja mistä toisaalta olin iloinen. Kirjesensuurilla on vähän sukutaustaakin, sillä mummuni jäi varhain orvoksi ja lähetettiin kaukaisempien sukulaisten luokse. Hän onnistui kirjoittamaan ikävästään läheisille sisaruksilleen vain sujauttamalla salaa kirjelapun jo tarkistettuun kirjekuoreen.

Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja.

Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja.

Liikuttava kirje-episodi on kirjassa muuttunut isän ja tyttären väliseksi salakieleksi, jonka avain löytyy harvinaisen kasvin latinalaisesta nimestä. Salaus on niin vahva, että vain todelliset luonnon ystävät ymmärtävät sen.

Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä.”

Anni Kytömäki muistaa edelleen hyvin omat metsäretkensä 1980-luvun Ylöjärvellä ja loputtomat intiaanileirit Mouhijärven mökillä. Jo nelivuotiaana hän sai liikkua metsässä vapaasti isoveljien kanssa, kiipeillä puissa ja istuskella rauhassa kivellä tai kaatuneella puunrungolla, jos siltä tuntui.

Vaikka oli kavereita ja tykkäsin leikkiä leikkikentälläkin, mieli kutsui usein metsään kuuntelemaan tuulen suhinaa. Olin hyvin romanttinen lapsi, tarkkailin ympäristöäkin satujen ja tarinoiden pohjalta.

Olin hyvin romanttinen lapsi, tarkkailin ympäristöäkin satujen ja tarinoiden pohjalta.

Pienen ihmisen silmissä oma lähimetsä oli välillä Grimmin satujen Schwarzwald eli suuri musta metsä, välillä hän sijoitti sinne Aili Somersalon Päivikin sadun tai Mestaritontun seikkailut. Niiden pohjalta hän innostui myös itse kirjoittamaan tarinoita toisella kymmenellä.

Kahdeksanvuotiaaksi asti Anni perheineen asui vanhan metsän reunassa, lähellä avosuota. Onnekas hän oli siksikin, että sai tutustua luonnon ihmeisiin rauhassa, ilman jatkuvaa valvontaa. Äiti soitti tunnussävelen huilulla, kun lasten oli aika tulla kotiin syömään tai iltapesulle.

Vanhempamme varmaankin luottivat, että pärjäämme. Kuljimme kuitenkin porukassa, emmekä koskaan lähteneet kuljeksimaan minnekään isoille teille.

Ensimmäisen kerran Anni Kytömäki heräsi pohtimaan luonnon monimuotoisuutta, kun perhe muutti Ylöjärvellä harjun toiselle puolelle. Taakse jäivät vanhat puut ja suo, tilalle tuli yksipuolinen talousmetsä.

Ajattelin ensin epämääräisesti, miksei täällä tule sellaista salaperäistä oloa kuin entisessä metsässä. Meni kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin tajusin, että on metsiä ja toisenlaisia metsiä.

15-vuotiaana Anni heräsi ympäristöongelmiin: nuoruuden innolla ilmastonmuutokseen ja sademetsien katoamiseen. Muutaman vuoden pohdittuaan hän tajusi, ettei ympäristöstä välittävän ihmisen ole pakko lähteä sademetsiin. Suomessakin pitää huolehtia siitä, etteivät harvinaiset lajit ja oikeat metsät häviä puupeltojen tieltä.

Hän lähti etsimään luonnonmukaista ja omavaraista elämäntapaa. Ensimmäiseksi Anni alkoi opetella syötäviä kasveja ja sieniä ja kerätä niitä. Seuraava etappi oli puutarhakoulu lukion jälkeen. Se oli kuitenkin pettymys, sillä koulutus pyrki valmistamaan tehokkaasti toimivia ja tuottavia ammattilaisia, ei kotitarveviljelijöitä.

Biologian opiskelukaan ei innostanut, sillä infoluennolla Anni tajusi, että peruskurssilla olisi pitänyt leikellä myyriä.

Ajattelin, että eläinten anatomiaa on tutkittu jo tarpeeksi maailmanhistoriassa, joten minun vuokseni yhdenkään eläimen ei enää tarvitse menettää henkeään.

Samanlaisen ristiriidan eteen joutuu kirjan nuori Erik, kun hän pääsee Lidian kanssa pöllöretkelle. Köyhän torpan tyttö on parempi luonnonsuojelija kuin kartanosta opiskelemaan lähtenyt lintuharrastaja, vaikka poika vastustaakin metsäpatruunaisänsä valtavia hakkuita.

”Tunnistitte sen viirupöllöksi, olette nähnyt siitä kuvia. Se on jo piirretty. Mihin tarvitsette vielä täytetyn linnun?” Lidia kysyy Erikiltä.

Anni Kytömäki päätti lopulta opiskella luontokartoittajaksi, koska se antoi mahdollisuuden tyydyttää luontoon kohdistuvaa tiedonjanoa. Romanttinen metsäsuhde alkoi jäsentyä lajituntemukseksi, ensimmäistä kertaa myös lintujen kohdalla.

Linnut ovat haaveilevalle lapselle aina liian nopeita, niistähän ei näe kuin pienen pyrähdyksen. Kurssilla yhtäkkiä oivalsin, että äänestähän ne tunnistaa, mikä huojennus! Nyt tiedän, milloin laulaa rautiainen, satakieli tai punakylkirastas.

Tutkintoaan vastaavassa ammatissa Anni ei ole juuri toiminut, sillä se vaatisi autoa ja ajokorttia. Kartoittajilla on myös nykyajan paineet: kohteet pitää käydä läpi tehokkaasti ja nopeasti ja antaa lausuntoja vaikkapa kaavoitusta ja muuta maankäyttöä varten.

Jos on viikko aikaa tutkia sata hehtaaria, tuntuisi varmasti, ettei ole löytänyt sieltä kaikkea.

Nyt tiedän, milloin laulaa rautiainen, satakieli tai punakylkirastas.

Lajitkin vaihtelevat paljon riippuen siitä, käykö kartoitettavalla alueella alkukesästä tai syksyllä. Kun Anni teki opinnäytetyönä yhdentoista hehtaarin kartoituksen, hän käytti siihen koko kesän.

Hän on ratkaissut asian menemällä töihin ympäristöjärjestöihin, joissa ehti työskennellä nelisen vuotta ennen kirjailijanuraansa, viimeksi Pirkanmaan luonnonsuojelupiirissä.

Näin koskematonta metsää tuskin on muualla koko pitäjässä, ehkä ei naapureidenkaan puolella. Luonnonmuistomerkkejä tänne olisi mahdollista perustaa useitakin: siirtolohkare, hiidenkirnut, suurimmat puut nyt ainakin.”

Toisella kymmenellä Anni Kytömäki alkoi kirjoittaa romanttisia tarinoita, joissa hän liikkui luonnon lisäksi historiassa. Luonnon ja satujen ohella hän haki inspiraatiota mökkipaikkakunnalla kuulemistaan tarinoista ja Kaari Utrion historiallisista romaaneista.

Historiaan katsovat ensimmäiset romaanikäsikirjoitukset eivät koskaan valmistuneet, sillä aina jossain välissä nuori nainen tuskastui tietämättömyyteensä. Vaikka historiaa kuinka tutki, hän ei saanut tyydyttävää vastausta siihen, miten ihmiset arkipäiväänsä elivät.

Annille oli valtava elämys löytää Suomen ensimmäisen luonnonsuojeluvalvojan Rolf Palmgrenin jo 1920-luvun alussa kirjoittama Luonnonsuojelu ja kulttuuri -teos. Kunnioitettu ja korkeasti oppinut professori ja Korkeasaaren intendentti kirjoitti tavalla, joka on edelleen monin osin ajankohtaista ja kärkevää julistusta luonnon puolesta.

Jo aiemmin taiteilijat ja kirjailijat olivat olleet aktiivisia, esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja I.K. Inha surivat julkisuudessa heitä inspiroivien maisemien häviämistä.

En aiemmin tiennyt, että niin vahvaa luonnonsuojeluhenkeä oli jo sata vuotta sitten tai miten valtava työ piti tehdä ensimmäisten kansallispuistojen perustamiseksi.

Kirjailija Anni Kytömäen perhe asui lapsuusaikana vanhan metsän reunassa. Siellä hän sai tutustua luonnon ihmeisiin rauhassa.

Kirjailija Anni Kytömäen lapsuuden perhe asui vanhan metsän reunassa.

Palmgrenin myötä Kytömäki alkoi kiinnostua 1910- ja 1920-lukujen Suomesta, joita ei voinut käsitellä ilman vuoden 1918 sisällissotaa. Yhtään taistelukuvausta hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa, joten ratkaisuksi tuli lähettää Erik sodan ajaksi mahdollisimman kauaksi pohjoiseen, talveksi Lapin perukoille.

Erik lähtee pakoon ristiriitaisia tunteitaan isää, Lidiaa ja omaa elämänsä suuntaa kohtaan. Kun mies keväällä 1918 palaa Helsinkiin, hän joutuu keskelle sodan jälkiselvittelyjä.

Halusin luoda henkilön, joka ei sotaisana ajanjaksona ole poliittisesti kenenkään puolella vaan kantaa ensisijaisesti huolta luonnosta. Aika pitkään Suomikin oli sellainen maa, jossa syrjäseudulla asuvat ihmiset eivät välttämättä tienneet mitään vallanvaihdoista ja sodista.

Entä ne arkipäivän tavat ja tavarat? Avuksi tuli jälleen 1920-luvulla syntynyt isoäiti, joka pystyi vielä kertomaan Annille elämästään ja tarkistamaan tekstin yksityiskohtia.

Joskus loppukesällä, kun hän ja karhu syövät mustikoita muutaman metrin päässä toisistaan, hän ei ole varma mikä on ihmisen ja eläimen ero ja onko sitä.”

Mallan rakastettu Joel tutustuu orpoon karhunpentuun ja pääsee sitä lähelle. Kun Malla ylittää pelkonsa, hänkin yrittää suojella eläintä kyläläisten tappoinnolta. Vaarassa on myös Joel, jonka erilaisuutta yhteisö ei hyväksy.

Teoksen ihmiset tarkkailevat ja tuntevat paljon lintuja, mutta Kultarinta-nimi ei ensisijaisesti viittaa niihin. Se on yksi peitenimi karhulle, yhdelle Suomen myyttisimmistä eläimistä. Tarinat karhusta alkoivat elää Anni Kytömäen päässä niin vahvasti, että emo poikasineen oli otettava mukaan romaaniin.

Pohjoisen pallonpuoliskon alkuperäiskansat tuntevat tarinan naisesta, joka viettää talven karhunpesässä ja synnyttää karhulle lapsen. Kultarinta alkoi muotoutua tuosta tarinasta.

Myytit ja uskomukset nousevat esiin kirjassa luontaisesti ja alleviivaamatta siinä tahdissa, millainen luontosuhde kullakin sen henkilöistä on. Luontokartoittaja-kirjailijan oma suhde karhuihin on vaihdellut pelokkaasta käytännölliseen.

Teini-iässä, kun aloin tehdä pitkiä pyöräretkiä syrjäisiin paikkoihin, pelkäsin tosi paljon karhun kohtaamista. Rimputtelin kelloa ja lauleskelin, mutta päätin, että on pakko uskaltaa. Pelko meni ohi, kun tajusin, ettei niitä kovin helposti näe, minäkään en ole retkillä vielä nähnyt koskaan. Luultavasti karhu on silti tarkkaillut minua monta kertaa jostain läheltä.

Alan ammattilainen osaa toki olla luonnossa varuillaan niinä aikoina vuodesta, jolloin eläimillä on poikasia. Karhuemon lisäksi vaarallinen voi olla iso hirvi, jos se suojelee vasojaan. Muutaman kerran Annikin on hätkähtänyt rysähdystä, kun iso hirvi on lähtenyt liikkeelle aivan läheltä. Koskaan mitään ei ole sattunut.

Tunkeudumme nuoren kuusikon läpi ja ylitämme pienen suopainanteen. Polku hiutuu kadoksiin ja mustikoita alkaa löytyä paremmin, tänne asti muut eivät ole viitsineet tulla.”

Kultarinnassa Erikistä kasvaa syvästi tunteva luonnonsuojelija, joka luopuu isältään perimistä metsistä mieluummin kuin käyttää niitä taloudellisesti hyväksi. Anni Kytömäki ei ole koskaan omistanut metsää eikä haluakaan. Hänelle riittää mahdollisuus samoilla muiden omistamissa metsissä jokamiehenoikeuden turvin.

Miehenikin haluaa mennä paikkoihin, jotka ovat monelle liian vaikeita kulkea.

Hän viihtyy retkillä hyvin yksin, etenkin viikolla hän tekee piipahduksia metsään jo ennen päivän kirjoittamisia. Reilu vuosi sitten hän kuitenkin tapasi parhaan mahdollisen retkikumppanin.

Miehenikin haluaa mennä paikkoihin, jotka ovat monelle liian vaikeita kulkea. Löydämme metsistä loputtomasti uutta tutkittavaa. Usein katsomme kartasta jonkin jyrkänteen tai metsälammen ja menemme katsomaan sitä. Minulle riittäisi lopuksi elämää reviiriksi sata neliökilometriä, en koe mitään ihmeellistä kaukokaipuuta.

Avomiehen mukana Anni Kytömäki sai elämäänsä 7- ja 10-vuotiaat pojat, joiden kanssa hän nyt jakaa arkea puolet viikosta. Sopeutuminen lapsiperhearkeen jännitti aluksi, mutta pian Anni huomasi muistavansa hyvin vilkkaan elämän kuuden hengen lapsuudenkodissaan.

Viihdyn kotona parhaiten, kun siellä on muitakin ihmisiä. Tietysti käämit joskus palavat. Yritän aina silloin muistaa, että lasten ajatusmaailma ja muisti on niin hyvä, että he muistavat sanoja ja äänenpainoja vielä kymmenien vuosien kuluttua.

Lasten muisti on niin hyvä, että he muistavat sanoja ja äänenpainoja vielä kymmenien vuosien kuluttua.

Anni Kytömäki on päättänyt pitää huolta siitä, ettei unohda lapsen näkökulmaa. Pienikokoinen nainen on hyvin iloinen siitä, ettei koskaan kasvanut liian isoksi kiivetäkseen puuhun.

Sitaatit Anni Kytömäen teoksesta Kultarinta (Gummerus 2014).

Kuka?

Anni Iida Maria Kytömäki

Syntyi Ylöjärvellä 1980.

Elää uusperheessä Hämeenkyrössä.

Koulutukseltaan luontokartoittaja.

Työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja esiintynyt myös keikkamuusikkona.

Esikoisteos Kultarinta ilmestyi keväällä 2014. Se on parhaillaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Lehden mennessä painoon jännitämme vielä lopputulosta. Teos oli ehdolla myös Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa.

Aiemmin Kytömäeltä on julkaistu novelleja muutamassa antologiassa. Paraikaa hän kirjoittaa teosta, josta ei vielä halua puhua.

Sienestää, retkeilee ja soittaa pianoa sen verran kuin perhe-elämältä ja kirjoittamiselta ehtii.

Aloittaa Lapsen Maailman kolumnistina tammikuussa 2015.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »