Siirry sisältöön
Kasvu

Kun äiti näkee punaista

07.05.2018 Ulla Ojala Mostphotos

Se, että äiti vahingoittaisi omaa lastaan, on useimmista meille sietämätön ajatus. Niin myös Johannalle, joka pelästyi omia, esikoiseensa kohdistuneita raivon tunteitaan ja haki apua.

Se, että äiti vahingoittaisi omaa lastaan, on useimmista meille sietämätön ajatus. Niin myös Johannalle, joka pelästyi omia, esikoiseensa kohdistuneita raivon tunteitaan ja haki apua.

”Voisiko äitienpäivän julistaa valtakunnalliseksi vapaapäiväksi kaikille äideille?” kysyy Johanna.

Hänen esikoisensa oli uhmaiässä, kun kuopus syntyi. Esikoinen tahtoi ja vaati, pontevasti. Äiti ymmärsi järjen tasolla, että esikoinen eli itsenäistymisvaihetta ja harjoitteli omaa tahtoaan, mutta tunteiden tasolla lapsi herätti hänessä raivoa.

Minulle tahtominen oli ollut lapsena kiellettyä, ja sitten oma lapsi ihan koko kropallaan sataprosenttisesti tahtoi kaikkea. Ja samaan aikaan kädet oli täynnä vauvaa, joka vaatii tiheää imettämistä ja valvotti yöt. Minulla ei ollut mitä antaa esikoiselle. Tuli aivan nurkkaan ajettu olo. Nurkasta ihminen huutaa, sanoo Johanna.

Johanna kertoi tuntemuksistaan miehelleen, mutta jäi ilman vastakaikua.

Raivon tunteet olivat voimakkaita: hän huusi välillä esikoiselle niin, että kurkku oli kipeänä.

Kaikki ihmiset eivät pidä lapsille huutamista tai rumasti puhumista väkivaltana, mutta minä pidän.

Teki mieli irvistää lapselle kuin eläin.

Johannasta tuntui, että hän olisi voinut heittää esikoisen seinään. Tai tässä yhteydessä hän käyttää sanaa kakara. Johannan teki mieli irvistää tahtoaan osoittavalle kakaralle kuin eläin.

Käsiksi en käynyt, mutta omat tunteet pelottivat ja niistä nousi kova syyllisyys: kuinka omaa lasta kohtaan voi tuntea näin?

Neuvola jätti ensin yksin

Kun Johanna puhui asiasta neuvolassa terveydenhoitajalle ja lääkärille ensimmäistä kertaa, hän tunsi jäävänsä asian kanssa yksin.

Terveydenhoitaja sanoi, että tiukoilla oleminen kuuluu vauva-aikaan. Kun kysyin lääkäriltä, että entäs jos tirvaisen lasta jokin kerta, hän ei edes katsonut minua, vaan naputteli tietoja päätteelle. Hänen selityksensä oli, että vaistoni ovat herkistyneet vauvalle ja esikoinen ärsyttää. Tunteista oli kuulemma vielä pitkä matka tekoihin.

Erään kerran neuvolassa oli vakituisen terveydenhoitajan tilalla sijainen.

Kun aloin itkien kertoa tuntemuksistani, tämä konkaritäti tiesi heti, että tarvitsen apua. Hän alkoi saman tien soitella ja järjesti meille perhetyöntekijän käymään. Minulle oli iso juttu, että avunpyyntöön vastattiin, kun sitä oli hädin tuskin uskaltanut toiseen kertaan sanoa ääneen.

Perhetyöntekijä tuli kotiin välillä pariksi tunniksi lasten kanssa, mutta siitä ei ollut juuri apua tunnepuoleen.

Olin siinä vaiheessa kaikin tavoin jo niin kuormittunut, että minut olisi pitänyt viedä varmaankin kuukaudeksi toipumaan Nauru-saarille.

Avoin linja auttoi alkuun

Johannassa heräsi halu käsitellä omia tunteitaan. Googlaamalla sanat ”nainen väkivalta” löytyi Maria Akatemia ja sen Avoin linja, jonne Johanna uskaltautui soittamaan.

Lähdin kärryttelemään kuopuksen kanssa räntäsateeseen, sillä en halunnut mieheni tai esikoisen kuulevan puhelua. Itkin puhelimessa, että pelkään vetäväni omaa lastani turpaan. Linjan toisessa päässä sanottiin, että olet soittanut oikeaan paikkaan. Oli kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä.

Itkin puhelimessa, että pelkään vetäväni omaa lastani turpaan.

Ensimmäisen puhelun aikana Johannan yhteys- ja taustatiedot kirjattiin. Tämän jälkeen häneen otti yhteyttä Maria Akatemian Demeter-työntekijä, joka sopi kolmesta kartoittavasta keskustelukäynnistä. Niitä seurasivat 15 ryhmäkäyntiä ja seurantakäynti.

Maksuton Demeter-työ tarjoaa apua naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Työssä on erikoistuttu naisen henkisen ja fyysisen väkivallan dynamiikkaan.

Ryhmätapaaminen jännitti

Ensimmäinen ryhmätapaaminen jännitti Johannaa todella paljon, sillä hänen kuvitelmansa muista ryhmäläisistä olivat hurjia: hän pelkäsi tapaavansa pelkkiä väkivaltarikoksista tuomittuja vankilamimmejä.

Mutta sainkin tutustua ryhmässä ihaniin, itsestään ja läheisistään vastuuta kantaviin naisiin, jotka halusivat oikeasti tehdä töitä itsensä kanssa. Oli huojentavaa huomata, etten ole yksin ja ainoa.

Oli huojentavaa huomata, etten ole yksin ja ainoa.

Ryhmätyöskentelyn aikana Johanna oppi paljon omasta sisäisestä pikkutytöstään, jonka oli täytynyt olla kiltti ja helppo lapsi ja elää muita varten. Lapsuudessa konflikteja piti välttää, eikä itseään saanut puolustaa.

Johanna oppi, että kun lapsi ei suostu pukeutumaan aamukiireessä siihen tahtiin kuin aikuinen haluaisi ja äidin pinna palaa, tilanteessa eivät keskustelekaan lapsi ja aikuinen, vaan kaksi lasta: oikea lapsi ja aikuisen pikkutyttö. Jos aikuinen ei ole saanut lapsena olla kiukkunsa kanssa esillä ja kokonainen, ei aggression hallinnan työkaluja ole päässyt kehittymään.

Maria Akatemia on ensimmäinen ja ainoa paikka, jossa koen tulleeni tämän asian kanssa perin pohjin nähdyksi ja kuulluksi. Nämä asiat ovat juuri niin vakavia kuin miltä ihmisestä tuntuu. Kukaan ei saa tulla sitä vähättelemään.

Kun ryhmätapaamiset olivat ohitse, Johanna tunsi vasta päässeensä asiasta jyvälle asiasta ja jatkoi terapeuttisia keskusteluja omalla kustannuksellaan.

Omien tunteiden äärellä

Johanna on muuttunut äitinä, sillä hän ei enää pelkää omia tunteitaan.

Ymmärrän, mistä tunteet kumpuavat, jolloin ne tuntuvat siedettävämmiltä. Itsetuntemustyöskentelyn myötä sytytyslankani on pidentynyt. Vieläkin välillä raivostuttaa, mutta enää raivo ei leimahda, vaan pystyn käyttäytymään tilanteissa niin, että ärtymys näyttäytyy lapsille hallittuna, turvallisena tunteena.

Johanna muistuttaa, että tunteita saa olla ja äiditkin saavat ärsyyntyä.

Mielestäni lapsen on tärkeääkin nähdä, että myös aikuinen kiukustuu, mutta samalla hallitsee ja kantaa kiukkunsa. Jos mieleni tekee irvistellä, teen sen yksin vaikka vessassa ja palaan tilanteeseen, kun naamaa ei enää kiristä.

Johanna uskoo, ettei hän tule koskaan valmiiksi, vaan työskentely jatkuu läpi elämän Demeter-työstä saaduilla, sopivilla työkaluilla.

Naisen väkivallasta on vaikea puhua

Siihen kietoutuu Johannan mielestä äitimyytti: äiti on olemassa vain lapsia varten.

Esimerkiksi perhekerhossa puhuttiin koko ajan vain lapsista. Minä olisin halunnut puhua aikuisten kesken aivan muista asioista, vaikka päivän politiikasta tai Sannin uusimmasta levystä. Kaipaan aikaan, josta monet oman äitini ikäiset naiset kertovat: aikuiset olivat saatavilla, mutta lapset eivät olleet kaiken toiminnan keskipiste toisin kuin nykyään.

Johannasta tuntuu myös, että äitien keskuudessa haetaan glooriaa valittamalla arjen raskautta: ”kuuteen vuoteen en ole kampaajalla käynyt”. Johanna on alkanut Demeter-työskentelyn ja terapian myötä ottaa aikaa itselleen reilulla kädellä.

Tajusin, että oman sisäisen pikkutyttöni pitää saada korjaavia kokemuksia, ja minun tehtäväni aikuisena on tarjota hänelle niitä. Minun pitää paijata itseäni ja sanoa, ettei sun tartte ja kyllä sä saat puolustaa itseäsi.

Tai viettää äitienpäivää ihan niin kuin itse tahtoo… Johannan mielestä jokainen päivä on äitienpäivä, ja äitinä oleminen on niin kokonaisvaltaista ja kuormittavaa, että siitä on hyvä välillä ottaa taukoa ja viettää omaa aikaa ilman lapsia.

Voisiko olla sallittua, että nainen edes hetkeksi saisi suorastaan unohtaa omat lapsensa ja roolinsa vastuunkantajana ja antautua nauttimaan hetkestä omaa sisäistä pikkutyttöään hellitellen? Voisiko äitienpäivän julistaa valtakunnalliseksi vapaapäiväksi kaikille äideille? Ei riitä, että me naiset itse sallimme itsellemme taukoja, vaan asenteiden pitäisi muuttua yhteiskunnallisella tasolla.

Johannan nimi on muutettu.

>Lue myös: Huono äiti, hyvä äiti – minuuden kuplan venyttämistä / One glass of milk, please -blogi

Kuka hakee apua?

Tyypillinen väkivaltaisuuteensa apua hakeva on ruuhkavuosiaan elävä, alle kouluikäisten lasten äiti, joka pelkää tekevänsä jotakin lapselleen tai puolisolleen. Viime vuonna Avoimeen linjaan soittaneista runsaat 70 prosenttia oli heitä.

Ruuhkavuodet ovat kuormituskohta, jossa omat, käsittelemättömät asiat aktivoituvat vanhemmaksi tullessa, sanoo ehkäisevän väkivaltatyön vastaava Hanna Kommeri Maria Akatemiasta.

Naiset kuvailevat reagoivansa johonkin lapsen aktiviteettiin hallitsemattomalla raivonpurkauksella ja tuntevansa itsensä tilanteessa avuttomiksi, riittämättömiksi ja keinottomiksi.

Avuttomiksi nimenomaan omien tunteidensa kanssa: miksi maitolasin kaatumisesta seuraa näin vahva tunne ja mitä sen kanssa teen?

Ryhmässä käsitellään monipuolisesti tunteita, joita väkivaltaisten tunteiden ja tekojen taustalla on, eli häpeää, syyllisyyttä, pelkoa. Työskentelymenetelmänä ovat naisten pikkutyttötarinat, kasvutarinat, joihin käytetään runsaasti aikaa. Jokainen tulee nähdyksi sen tarinan kanssa, jota hän ei ole välttämättä kertonut koskaan aikaisemmin.

Näkymättömyys voi olla yksi haavoittuneisuuden muoto. Nainen on lapsena ollut hiljainen vastuunkantaja tai muuten näkymätön, eikä ole tullut kohdatuksi omien tunteidensa kanssa. Aikuisena tämä kipu saattaa tulla esille sitten hyvin rajuina reaktioina.

Ryhmän muut jäsenet ja nainen itse voivat miettiä, mitä haluaisivat nyt sanoa tälle pikkutytölle. Avainasemassa on itsetuntemustyöskentely: raivon tunteet eivät ole vain vellovaa harmaata massaa, vaan niihin on jokin järjellinen syy, jota voi käsitellä ja josta voi vapautua.

Ei tarvitse jäädä uhrispiraaliin. Voi ajatella, että minua ei olisi saanut kohdella sillä tavoin lapsena. Mutta nyt kannan vastuun siitä, mitä teen itselleni ja koko lähipiirilleni. Kasvaminen oman elämänsä vaikuttajanaiseksi on tärkeä tehtävä, kuvaa Kommeri.

www.mariaakatemia.fi

Jakakaa kasvatusvastuu!

Naiset käyttävät sekä fyysistä että henkistä kuritusväkivaltaa lapsiinsa enemmän kuin miehet. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että naiset viettävät enemmän aikaa lasten kanssa, kertoo Lastensuojelun Keskusliiton johtava asiantuntija Sauli Hyvärinen.

Perheissä, joissa kasvatusvastuu jakautuu tasaisesti, ennen kaikkea äidin kuormitus vähenee ja hän kykenee kasvattamaan lapsia näiden oikeuksia kunnioittaen.

Tilanne on maailmanlaajuisesti sama. Hyvärinen katsoo, etteivät naiset ole miehiä taipuvaisempia käyttämään väkivaltaa, vaan kyse on kasvatuskuormituksen jakautumisesta.

Keskusliitto tutki viime vuonna suomalaisten kasvatusasenteita ja kuritusväkivallan käyttöä. Selvitys paljasti mielenkiintoisen seikan: miesten kurittavat käytännöt ovat vähentyneet selkeästi enemmän kuin naisten. Vuonna 2007 lastaan oli läimäyttänyt miehistä 15 % ja naisista 16 %. Vuonna 2017 näin kertoi tehneensä enää 5 % miehistä, mutta naisista yhä 12 %.

Samalla ajanjaksolla miesten lastensa kanssa viettämä aika ja esim. perhevapaiden käyttö on lisääntynyt. Miesten suurempi kasvatusvastuu näyttää siis vähentävän miesten kurittavia kasvatuskäytäntöjä.

Selvityksestä löytyy myös ristiriita: naiset suhtautuvat miehiä kielteisemmin kaikkeen kuritusväkivaltaan, mutta käyttävät sitä kuitenkin enemmän. Tämäkin kertoo Hyvärisen mukaan siitä, että naiset viettävät enemmän aikaa lasten kanssa.

Selvityksen mukaan niistä lapsiperheiden vanhemmista, joita oli itseään kuritettu lapsuudessa, 55 % oli kurittanut omaa lastaan fyysisesti. Vanhemmista, joilla ei ollut lapsuuden kurituskokemuksia, 35 % oli käyttänyt kuritusväkivaltaa omia lapsiaan kohtaan.

Tulos vahvistaa, että väkivallan kierteen katkaisu on tärkeää. Väkivallaton kasvatus ei ole vain tämän päivän lasten suojelua, vaan myös tulevien sukupolvien, sanoo Sauli Hyvärinen.

>Selvitys Piiskasta jäähypenkkiin Suomalaisten kasvatusasenteet ja kuritusväkivallan käyttö 2017 on luettavissa verkossa PDF-muodossa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »