Siirry sisältöön
Kuukauden kirjat

Tytöt ja pojat erillään

06.05.2016 Ismo Loivamaa

Eve Tharlet'n kuvitusta kirjaan Oppiminen on hauskaa.

Nuortenkirja on yhä useammin joko tyttö- tai poikakirja. Yhteisiä sukupolvikokemuksia tarjotaan entistä harvemmin.

Senhän tietää, mitä verkkomaailmaan solahtamisesta voi seurata! Tutusta ongelmasta huolimatta Laura Lähteenmäen nuortenromaani Nutcase (WSOY) johtaa arvaamattomille poluille ja onnistuu yllättämään.

Maaseudun syrjäkulmilla asuvan Saimin elämä muuttuu, kun isoveli lähtee kaupunkiin lukioon, ja elämä perintötiluksilla käy ahtaaksi. Saimi pakenee nettiin.

Kirja näyttää, miten hataralla pohjalla identiteetti voi netissä olla, mutta osoittaa samalla, että vääriä päätelmiä syntyy elävässäkin elämässä. Lähteenmäki kertoo myös anteeksi antamisesta: siitä, kun raivo väistyy ja tekee tilaa säälille. Hankaluuksia aiheuttava poikakin ”oli oikeasti pieni raukka, joka oli murtunut siskonsa kuolemasta”.

Nuortenkirjojen tapaan Nutcasessa on paljon dramaattisuutta, mutta onneksi myös levollisia ja iloisia hetkiä. Oman värinsä kirjaan tuo maaseudun arkipäivä.

Lähteenmäki ansaitsee kiitoksen kauniista kielestä: hän on uransa alusta asti kirjoittanut aavistuksen verran runollista kieltä ilman nirppanokkaista konstailua.

Hottiksia jahtaamassa

Tytöt tarkkailevat jenkkakahvojaan

Anna Hallavan tyttökirjasarjan toisessa osassa Operaatio Huulituli (WSOY) on kaikki hörselöisimmän tyttöviihteen kujeet ja niiden päälle vielä taikaa ja vitsikkyyttä.

Ofelia-tyttönen elää kahden maailman puserruksessa: hän on sekä tavallinen koulutyttö että keijujen valtakunnan prinsessa. Yhteistä maailmojen välillä on se, että tyttö tuskittelee jenkkakahvojaan ja haaveilee intohimoisista kohtauksista.

2000-luvun nuortenkirjallisuudessa tytöt tarkkailevat ja kommentoivat painoa ehtimiseen. Ofelia ei kuitenkaan anna ulkonäköpaineiden lannistaa itseään, vaan toteuttaa määrätietoisesti Pyydystä Hottis -projektiaan. Pelkäksi hottis1ten jahtaamiseksi kirja ei mene, sillä keijujen valtakunta tuottaa ilahduttavan paljon hassuja käänteitä. Ilman niitä kirja olisi vain vaaleanpunaista hattaraa. Kirjailija ymmärtää onneksi sadun ja huumorin päälle.

Eripuraa jäähallissa

Henna Helmi jatkaa taitoluistelija Miisasta kertovaa tyttökirjasarjaansa teoksessa Miisa ja jääprinsessa (Tammi). Kaverisuhteet tuovat tarinaan kiukkua ja kihelmöintiä varsinkin, kun hankala Eve palaa taas jäähallille ja ryhtyy naljailemaan Miisalle.

Käsittelytapa tuo hiukan koomisesti mieleen kotimaisen tyttökirjallisuuden perinteen aina 1910-luvulta alkaen: tyttökirjojen sankarittaret ovat aina joutuneet kamppailemaan yhteishenkeä rikkovien ilkimysten kanssa. Perinteeseen kuuluu sekin, että lopuksi kiusaajatytön kulissit luhistuvat sääliä herättävällä tavalla.

Helmi kirjoittaa luontevammin Miisan ensirakkaudesta ja tyttönä olemisesta. Moderni tyttökirja vahvistaa lukijoiden itsetuntoa: ”Tyttönä olemisessa oli puolensa. Sai sanoa mitä mieltä oli, sai näyttää tunteensa. Ei tarvinnut esittää kavereille.”

Näin väljän poikakuvan puolesta harvemmin poikakirjoissa propagoidaan.

Helmi kirjoittaa kevyesti ja vapautuneesti, muttei unohda isoja ja tärkeitä asioita.

Kaveruutta pelikentällä

Myös urheiluelämän kritiikkiä

Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatanissa (WSOY) on yllin kyllin jalkapallokenttien tunnelmaa, arkista valmennusta ja kiihkeää kamppailua, mutta yhtä hyvin myös elämää kentän ulkopuolella.

Sähköisyyttä kirjaan tulee päähenkilöiden luonteiden ja taustojen erilaisuudesta. Pikkupojista toisensa tunteneet Karri ja Arsa ovat pelaajina eritasoisia, mutta saattavat silti yhdessä päätyä uuteen perustettavaan joukkueeseen.

Wickströmin urheiluromaaneille on tyypillistä, ettei niissä kartella urheiluelämän kritiikkiä. Tällä kertaa häivähtää ajatus jalkapalloharrastuksen kalleudesta. Raha voi olla esteenä harrastamiselle, kirjassa muistutetaan.

Uuden joukkueen suunnitteluun sisältyy inhimillisiä ja kunnianhimoisia tavoitteita, joita menestysjoukkueissa ei välttämättä noudateta. Kirjaan mahtuu myös monikulttuurisuuden mausteita sekä riekaleisista kotioloista toipumista. Wickström tarttuu muiden nykykirjailijoiden tavoin avuttomien vanhempien ongelmaan.

Kovispoika koomassa

Kuolema kiinnostaa

Aikuisia saattaa vähän ihmetyttää nuortenkirjallisuuden nykyinen vimma käsitellä kuolemaa, katastrofeja, sairauksia ja maailmanloppua. Ruotsissakin keskustellaan kuolema-aiheen runsaudesta.

Kirjastonhoitajat tietävät kuitenkin kertoa, että juuri näistä aiheista nuoret haluavat lukea niinpä kirjoja tarvitaan kaiken aikaa lisää. Kirjailijat keksivät tietysti kuolemaan jatkuvasti uusia sävyjä, ja tänä vuonna esillä on erityisesti kooma.

Tuula Kallioniemen Risteys (Otava) kertoo onnettomuuden seurauksena rajatilaan joutuvasta kovispoika Mikasta, joka saa maagisen mahdollisuuden auttaa muita nuoria. Kirjassa kohdataan vakavia ongelmia, mm. sairautta, tuhopolttoa, kiusaamista ja adoptioon liittyviä salaisuuksia.

Pienimuotoiseen kirjaan sisältyvät traagiset tarinat jäävät toisinaan nopeiksi raapaisuiksi, mutta samalla ne houkuttelevat niitäkin lukijoita, jotka eivät helposti tartu paksuihin kirjoihin. Parasta kirjan koomakokemuksessa on auttamisen tarve: kovismaisuus ja kiusaaminen näyttäytyvät surkeina ilmiöinä ja Mikakin oppii tekemään inhimillisiä valintoja. Makuasiaksi jää, onko kirjassa liikaa synkkyyttä ja traagisuutta. Joka tapauksessa raikkaalta tuntuu se, että kirjassa on sekä tyttöjä että poikia. Se ei ole tavallista tuoreessa nuortenkirjallisuudessa.

Kuumetta Kaliforniassa

Suomeen asti saapuvat brittiläiset ja amerikkalaiset nuortenkirjat ovat yleensä kunnianhimoisia ja älykkäitä. Poikkeuksen tekee höttöinen tyttöviihde, jota edustaa mm. kaksikymppisen Estelle Maskamen kirja Dimily rakastan, Did I Mention I Love You? (Gummerus, suomentanut Sirpa Parviainen).

Hankalasti nimetty teos aloittaa 16-vuotiaan Edenin Kalifornian-kokemuksista kertovan trilogian. Tyttö matkustaa kesäksi mantereen toiselta puolelta isänsä uuden perheen luo ja rakastuu kuumeisesti äitipuolensa poikaan, vaaralliseen ja salaisuuksiaan visusti varjelevaan Tyleriin.

Huumeita pössyttelevä kovanaama paljastaa pikkuhiljaa kipeät kokemuksensa, vaikka varoittaakin Edeniä: ”Älä yritä ottaa minusta selvää.” Salamyhkäinen nuorukainen on kirjan kipinöivintä antia, muutoin skotlantilaisen kirjailijan tarina on jokseenkin tyhjä.

Esipuheessaan kirjailija kiittää äitiään, joka aikanaan johdatteli hänet kirjastoon. Siitä huolimatta kirjan päähenkilö Eden ei kirjoihin tartu. Kalifornian kulttuurinähtävyydetkin taitavat häneltä jäädä Hollywoodin kuuluisan kyltin varaan.

Sydämellistä roisiutta

Mummin rikollinen menneisyys

Brittiläisen David Walliamsin lastenkirjoissa on kutkuttavaa ronskiutta sekä koskettavaa sydämellisyyttä ihmeellinen sekoitus ristiriitoja!

Gangsterimummissa (Tammi, kuvittanut Tony Ross, suomentanut Jaana Kapari-Jatta) 11-vuotias Ben inhoaa alussa vierailuja mummin luo, sillä tämä haisee keitetylle kaalille ja on muutenkin rasittava.

Kaikki muuttuu, kun vanha rouva alkaa kertoa tarinaa rikollisesta nuoruudestaan. Tarinointi lankeaa otolliseen maaperään, sillä Benin vanhemmat eivät ole koskaan hemmotelleet lastaan sen enempää iltasaduilla kuin kirjoilla. Mummin luona hyväuskoinen poika pääsee tarinoiden makuun ja yhteisestä seikkailusta tulee unohtumaton.

Pikku Britannia -tv-sarjan näyttelijänäkin tuttu kirjailija rakastaa riehakkuutta ja naturalistisia yksityiskohtia, mutta käsittelee siinä sivussa myös tärkeitä teemoja.

Kirja on pohjimmiltaan moniulotteinen kuvaus sukupolvien kohtaamisesta. Sen lopussa Ben suree mumminsa kuolemaa, ja haikealta tuntuu lukijastakin. Walliams saa mahtumaan samaan tarinaan tunteiden laajan asteikon.

Pienten oma ponitarina

0516_kuukauden_kirjat_2Hevoskirjallisuus on entistä useammin pienten lasten juttu. Ahmimisikäisillä tytöillä on omat suosikkisarjansa, mutta niiden rinnalla tehdään myös lastenkertomuksia ja kuvakirjoja.

Ruotsalaisen Ingrid Flygaren kuvakirjassa Liian pieni Putti (Tammi, suomentanut Tittamari Marttinen) hevoset ovat puheliasta ja leikkisää joukkoa. Kuusikukkulan tallin shetlanninponi Putti haluaisi tietää, miltä tuntuu voittaa laukkakilpailut, mutta aina se on liian pieni. Putin menestystarina alkaa, kun se pääsee tekemisiin lasten kanssa.

”Voi miten hyvältä lapset tuoksuvat! Ihan kanelipullalta!”, se ihastelee.

Kirjan kansi panee miettimään, miksi nykyisin niin mielellään kirjailijan nimi merkitään pienillä alkukirjaimilla lastenkirjoissa. Turha estetisointi hämmentää oikeakielisyyttä.

Teoksen hyväntuulisuutta vahvistaa kuvissa pilkottava maaseutu; kuvitus tuo kesän kielelle.

Oppimisen ylistys

Kirjallisuuden maailmankartta supistuu pelottavaa vauhtia, vaikka toisin piti käydä. Saksan kielestäkin suomennetaan lastenkirjoja enää hyvin harvoin. Poikkeuksen muodostaa tekijäparin Brigitte Weninger ja Eve Tharlet kuvakirja Oppiminen on hauskaa! (Lasten Keskus, suomentanut Reija Jousjärvi).

Minkäänmoista paikallisväriä kirjassa ei ole, mutta yleispätevä viesti on sitäkin tärkeämpi: eläinystävät huomaavat, että yhdessä oppiminen voi olla hauskaa. Hiirenpoikanen innostaa kaverinsa lukemisen opetteluun, ja pian metsän koulussa huomataan, että jokainen osaa jotakin erityistä. Suurista teemoista huolimatta kirjassa vältetään pateettinen mahtipontisuus.

Ajankohtainen Astrid

Tanskalaisen Jens Andersenin kirjoittama Astrid Lindgrenin elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä (WSOY, suomentanut Kari Koski) ilahduttaa älykkyydellään ja lämmöllään. Andersen ei ole antanut Lindgrenin laajan tuotannon lamaannuttaa, vaan hän tekee nostoja ja valintoja ihailtavan itsenäisesti. Tuotannon esittely ja elämänvaiheet sujuvat sulassa sovussa, eikä kirjassa ole pöyhkeää teoretisointia.

Sen verran ihmeellinen persoonallisuus Lindgren kuitenkin oli, että kertomukseen mahtuu myös hämmästyttäviä fyysisiä urotekoja. Onneksi näitä kekkosmaisia tempauksia ei luetella liikaa. Syvällinen lukutapa ja peloton suhtautuminen Lindgrenin elämään takaavat sen, että kirjaan sisältyy runsaasti uutta tietoa ja tuoreita näkökulmia.

Kevään tullen mieltä koskettavat mm. tekijän kauniit ajatukset Saariston lasten maailmasta, jossa vallitsee vapauden, suvaitsevaisuuden ja kunnioituksen ilmapiiri.

Eeva suomensi Enidiä

0516_kuukauden_kirjat_3Enid Blyton (18971968) on maailman kaikkien aikojen käännetyin lastenkirjailija, joka julkaisi yli 800 teosta. Suomeksi tunnetuimpia ovat Viisikko-kirjat. Ensimmäinen niistä, Viisikko aarresaarella, julkaistiin suomeksi 1956 kollektiivisella salanimellä Lea Karvonen.

Viisikkojen julkaisija Tammi on viimein paljastanut ensimmäisen suomentajan todellisen henkilöllisyyden. Hän on Eeva Joenpelto! Viisikko aarresaarella julkaistaan uusintapainoksena, mutta sarjan toisen ja kolmannen osan suomennoksista vastaa Hilkka Pekkasen vetämä Turun yliopiston opiskelijaryhmä.

Anu Jämsén

PS

Selkokirja on ihmisoikeuskysymys

Selkokirjallisuuden vaiheilla on meillä aina viihtynyt ennakkoluuloja ja sameaa tietämättömyyttä. Aluksi kuviteltiin, että selkokieli nakertaa ja köyhdyttää suomen kieltä. Myöhemmin selkokirjallisuuteen on suhtauduttu välinpitämättömästi.

Nyt, kun erityisryhmiä on entistä enemmän, on aika tarkistaa asenteita. Tarinat ja tieto kuuluvat kaikille.

Selkokirja on hyvä tapa kotouttaa ja se on myös ihmisoikeuskysymys. Nyt tarvitaan selkokirjoja uusilta alueilta: esim. elämäkertoja, viihdettä ja kansalaistaitoja kaikille.

 

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »