Siirry sisältöön
Kolumni

Sano, tee, uskalla

22.04.2014 Johanna Korhonen

Kirjoittaja Johanna Korhonen

Saako sosiaalityöntekijältä edellyttää rohkeaa asennetta työhön, Johanna Korhonen kysyy kolumnissaan.

Pitääkö ihmisen sen lisäksi, että hoitaa tehtävänsä riittävän hyvin vielä osoittaa työssä joitakin erityisiä ominaisuuksia, kuten rohkeutta ja riskinottokykyä?

Totta kai, vastaamme heti, jos kyseessä on vaikka palomies tai poliisi. Eihän hänen hommistaan tulisi mitään, jos hänen tarmonsa riittäisi juuri ja juuri vähimmän vaivan mukaiseen lorvimiseen. Jos itse tarvitsemme palomiestä tai poliisia, toivomme totisesti, että paikalle saapuu reipas ja peloton alansa edustaja.

Mutta entäs kaikki muut? Saako myös opettajalta, myyjältä, toimittajalta tai bussikuskilta edellyttää rohkeaa asennetta työhön? Entä sosiaalityöntekijältä?

Ihmistyössä rohkeus on usein jo sitä, että työntekijä haluaa, viitsii ja uskaltaa sanoa oman, toisten kannoista poikkeavan näkemyksensä. “Aivan, mutta minun mielestäni… Nyt en ole samaa mieltä, koska…”

Helpointa on aina mukautua porukassa muotoutuneeseen “yhteisesti hyväksyttyyn” näkemykseen. Ongelma on se, että porukka voi olla väärässä. Usein onkin.

Se, joka avaa suunsa, ottaa aina riskin. Voihan hänkin olla väärässä. Ja varmasti läsnä on joku, joka ei tykkää. Mutta voi käydä niinkin, että yksi rohkea saa pian seuraa, kädet nousevat palaveripöydän ympärillä: “Itse asiassa minäkin ajattelen, että… Nyt, kun Kirsi nosti tämän esiin…”

Työssäni toimittajana tapaan paljon työtä tekeviä ihmisiä, myös sosiaalialalta. Aika usein tapahtuu, että joku lähestyy juttuvinkillä: mediassa pitäisi kertoa, miten mahdotonta on tehdä työtä, kun asiakkaita on liikaa ja työntekijöitä liian vähän, tai miten uuden tietojärjestelmän kanssa tappelu vie järkyttävästi aikaa asiakastyöltä. Hyviä jutunaiheita.

Sitten, kun kysyn, milloin vinkkaajaa voisi haastatella, hän perääntyy kauhistuneena: ei hän missään tapauksessa voi antaa nimeään tähän, eikä jutussa saa kertoa, mistä työpaikasta on kyse, eikä oikeastaan näistä ongelmistakaan. Paras unohtaa nyt kaikki mitä puhuttiin! Anteeksi kun häiritsin!

Suomalaiset keski-ikäiset naiset on vielä kasvatettu siihen, että naisen ei ole oikein sopivaa “tuoda itseään esiin” tai “olla suuna päänä” puhumattakaan, että asettuisi yleisesti hyväksyttyä konsensusta vastaan. Kuitenkin samoista keski-ikäisistä naisista löytyisi kaikki voimavarat tehdä juuri niin, jos tilanne sitä vaatii.

Mikä tahansa työ on mielekkäämpää, kun sitä tekee rohkeasti. Rohkeus on tavallisten ihmisten tavallinen ominaisuus, ei sen kummempaa. Jokainen voi kysyä itseltään, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Se, että joku suuttuu?

Kainuulaiselta sosiaalityöntekijältä olen kuullut mainion viisauden: “Teet mitä tahansa, niin kolmekymmentä prosenttia ei tykkää”.

Tämä pätee aivan kaikkeen. Joten so what?

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »