Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu 
Viime syksyn puheenaihe perheneuvotteluissamme koski rahaa. Perheen nuorimmaisen piti saada maksukortti, koska kuulemma kaikilla kavereilla sellainen jo oli. Selvittäessäni asiaa kävi ilmi, että jopa ekaluokkalainen voi saada maksukortin. Meillä oli sentään kysymys yläasteelle siirtyneestä lapsesta.
Sain lapsena viisi markkaa viikkorahaa. Muistan vielä sen sinisen setelin, joka poltteli taskussa. Mietin, mitä kaikkea sillä voisi ostaa ja innostuin – kunnes oivalsin, että jos kuluttaisin rahan vaikkapa sitruunasoodaan ja nallekarkkeihin, en voisi käyttää sitä paukkupommeihin tai pilailuvälineisiin.
Viikkorahaan verrattuna maksukortti on kyllä kätevä. Enää ei tarvitse kysellä, onko lapsella rahaa välipalaan tai bussilippuun. Eikä tarvitse muistaa viikkorahan maksamista. Jokaisesta ostoksesta jää jälki, joten juniorin rahankäyttöä on helppo seurata ja valvoa. Vai onko sittenkään?
Helsingin näköpiiristä näyttää, että käteinen raha on miltei katoamassa. Kortilla voi maksaa melkein mitä vain pysäköinnistä katuruokaan. Lapsista ja nuorista voi kuitenkin tuntua siltä, että kortilla pitää maksaa, jos kaveritkin tekevät niin.
Kaikki eivät kykene hankkimaan lapsilleen maksukortteja.
Kansankuntana olemme kerrassaan onnettomia rahankäyttäjiä kaikesta hyvinvoinnista huolimatta. Saimme viime vuonna melkein kaksi miljoonaa maksuhäiriömerkintää eli viidenneksen enemmän kuin vuonna 2018. Esimerkiksi kolmikymppisistä miehistä peräti 16 prosentilla on vähintään yksi maksuhäiriömerkintä.
Maksuhäiriöiden yleistyminen nousukauden aikana kertoo yksinkertaisesti siitä, ettemme osaa pitää tuloja ja menoja tasapainossa. Syynä on paitsi taitamattomuutta myös kulttuurin ja teknologian muutosta.
Erityisesti korttimaksamisen vuoksi nyt on paljon helpompaa elää yli varojensa. Kortti antaa petollisen tunteen maksukyvystä ja velkaa alkaa kertyä – kunnes seinä tulee lopulta vastaan.
Viikkoraha oli ja on vanhan hyvän ajan konsti opettaa lapsille taloustaitoja. Rahan kulumisen näki konkreettisesti kukkarossa tai taskun pohjalla. Viikkorahan saattoi myös säästää ja niin pitikin menetellä, jos mieli myöhemmin tehdä suurempia hankintoja.
Maksukortilla ei voi opetella säästämistä, sen sijaan kuluttaminen on sillä ehkä turhankin helppoa.
Maksukortit lienevät tulleet jäädäkseen, eikä yksinomaan setelinä tai kolikkoina maksettavaan viikkorahaan ole enää kaikkialla paluuta. Toivoisin kuitenkin, että maksukortteja tarjoavat pankit kehittäisivät lapsille ja nuorille suunnattuja tuotteita.
Maksukortin käyttöä on aika hankalaa seurata tiliotteista. Kännykkään tulisi voida saada vaikkapa viikoittain lista veloituksista, mikä auttaisi hahmottamaan rahankäyttöä. Päivittäisen maksurajan tilalla tai lisäksi voisi olla viikoittainen tai kuukausittainen maksuraja.
Myönteisesti ajatellen vanhemman takaama maksukortti voi opettaa lasta selviämään aikuisena paremmin muovirahan kanssa. Itsestään tämä tuskin tapahtuu.
Arjen taloustaitoja pitäisi opetella nykyistä enemmän sekä kouluissa että kodeissa.
Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori.