Siirry sisältöön
Kolumni

Anni Kytömäki: Pulpetit takaisin

25.09.2017 Anni Kytömäki Katriina Roiha ja Heidi Söyrinki

Kuva Katriina Roiha, kuvankäsittely Heidi Söyrinki.

Anni Kytömäestä opiskelun puitteita ei saa rakentaa vain seurallisuuden ehdoilla.

”Jäähyväiset pulpeteille!” ”Koulun väliseinät kaadettiin.” ”Tiimityötä sohvilla istuskellen.”

Koulusta kerrotaan mediassa yhä useammin tämän kaltaisten otsikoiden alla. Kuvissa oppilaat tekevät hymyillen tehtäviä virtaviivaisten kalusteiden äärellä, rentoutuvat säkkituoleissa tai etsivät yhdessä tietoa netistä.

Haastatellut lapset kertovat, että ryhmätyöt ovat kivoja. Haastatellut opettajat kuvailevat, että tiimeissä työskennellen oppilaat harjaantuvat työelämän vaatimuksiin: luokan edestä tapahtuvaa opettajajohtoista ”frontaaliopetusta” ei enää suosita, jos nyt luokkahuoneitakaan on.

Selvä. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat tyytyväisiä.

Mutta onko kaikilta kysytty?

Luin Helsingin Sanomista (14.11.2016) mielipidekirjoituksen, jossa nimimerkki ”Huolestunut vanhempi” kertoi, että hänen ujo ja herkkä lapsensa on aiemmin pärjännyt koulussa hyvin. Nyt koulu on kuitenkin muuttunut ”kaoottiseksi sirkukseksi”. Tarjolla on ”pelkkää ilmiöviikkoa, jatkuvaa uusien asioiden, työskentelytapojen ja erilaisten työtilojen tulvaa. – – – Yksikään päivä ei ole samanlainen, ja harvoin oppilaat saavat rauhassa istua luokassa työskentelemässä tai lukemassa”.

En usko, että ”Huolestuneen vanhemman” lapsi on ainut, joka avokonttorimaista ryhmätyötilaa mieluummin asettuisi aamulla tuttuun luokkaan ja syventyisi käsiteltävään aiheeseen oman pöydän ääressä.

En usko, että olin aikoinani ainut, joka kammosi opettajan kehotusta siirtää pulpetit syrjään ja ottaa luku neljään, sillä nyt tehtäisiin jotain erilaista!

Miten ihanaa oli yhteistoiminnan päätyttyä työntää pulpetti omalle paikalle ja keskittyä itse asiaan, opiskeluun.

Luokkahuone edusti koulupäivän sosiaalisessa ärsyketulvassa turvallisen rajattua tilaa ja pulpetti yksityisyyden saareketta, jonka ääressä rauhoittuminen ja keskittyminen onnistuivat. Ryhmätyöt olivat poikkeuksia hyvä niin, sillä en ole kuullut kenenkään sanovan, että oppii sujuvimmin ryhmätöiden avulla. Yleisimmin mainitaan, että oma osuus tulee jotenkin tutuksi, mutta muiden ryhmäläisten tai ryhmien esitelmöinnistä jää hyvin vähän mieleen.

En edelleenkään innostu tiimityöskentelystä.

Jos koulun ja opiskelun puitteet rakennetaan seurallisuuden ja suullisen ilmaisun ehdoilla, suljetaan oppimisen ilo ja jopa mahdollisuus pois lapsilta, jotka ovat luonteeltaan tarkkailijoita ja oppi(si)vat pohtimalla ja työstämällä kuultua ja luettua itsenäisesti. Heiltä, joille halveksinnan kohteeksi joutunut ”frontaaliopetus” tarjoaisi parhaat edellytykset kerryttää yleissivistystä, oivaltaa ja ymmärtää.

Tiloiltaan hajanaisessa, tiimityötä painottavassa koulussa herkimmät ovat vaarassa uupua. Keskittymiskyky kuluu ryhmädynamiikan havainnointiin, hälyssä luovimiseen, suunvuoron haeskeluun ja pedanteimmilla myös vastuunkantoon tiimin muiden jäsenten työn tuloksesta.

Olen onnekas, koska ehdin suorittaa oppivuoteni ennen nykyisiä metodeja. En edelleenkään innostu tiimityöskentelystä, sillä se ei ole minulle luontainen tapa oppia tai toteuttaa projekteja. Selviydyn kuitenkin, kuten aikuiset selviytyvät erilaisista asioista, koska maailma ja oma persoona ovat ehtineet jo tulla melko tutuiksi.

Lapsena ja nuorena ihminen on monin tavoin keskeneräinen. Pelkkä olemassaolo vie fyysisiä ja psyykkisiä voimia. Ylimääräiset rasitteet kuormittavat paljon enemmän kuin aikuisena. On suuri vääryys, jos lapset ajetaan arjessaan jatkuvasti tilanteisiin, jotka sotivat heidän luontoaan vastaan.

Kuva Katriina Roiha, kuvankäsittely Heidi Söyrinki.Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä. Hänen uusin romaaninsa Kivitasku julkaistiin elokuussa.

8 vastausta artikkeliin “Anni Kytömäki: Pulpetit takaisin”

  1. Koo sanoo:

    Koulukiusattuna inhosin ryhmätöitä ja open kyllästynyttä komentoa: kuka ottaa tän ryhmäänsä. Enkä myöhemmäläkään iällä huomannut ryhmätöissä muuta kuin sen että jotkut pääsi aina vähällä. Toiset teki duunit ja nääkin sai samat numerot tekemättä mitään

  2. Ruskaterttu Karjalainen sanoo:

    Sitten on lapset joilla on esim. aspergerin oireyhtymään liittyviä ongelmia, joille ennalta arvattavuus ja struktuuri päivän kulussa on tärkeää. Miten heidät huomioidaan integroidussa
    opetuksessa tuollaisissa puitteissa

  3. Sonja Valtonen sanoo:

    Tarpeellinen näkökulma. Lähipiiristä löytyy oppijoita, jotka hyötyisivät siitä, että päivät olisivat useammin samanlaisia. Ja sitten se toinen puoli: Itse opin ryhmissä parhaiten.

  4. Jenni sanoo:

    Pulpetit takaisin!
    Itsekin olen oppija joka oppii pulpetissa, en ryhmässä. Tämän ryhmätyöintoilun takia mahdolliset jatko-opintonikin kaatuvat siihen että nykyinen amk-opsikelu on itsenäistä työskentelyä, ryhmätöitä ja erinäisiä luentoja yms. kun itse kaipaisin niitä oppitunteja opettajan johdolla.

  5. Susanna Sirén-Lääperi sanoo:

    Uutisointi koulusta on valitettavan raflaavaa ja mustavalkoista. Koulu on muutoksessa, mutta ei niin radikaalissa kuin annetaan ymmärtää. Yksittäiset kokeilut vain saavat paljon palstatilaa. Uuden OPSn kantava voima on opetusmenetelmien monipuolisuus. Siihen sisältyy paljon muutakin kuin ryhmätyöt ja ilmiöt. Myös sitä frontaaliopetusta ja itsenäistä työskentelyä.
    Erilaiset oppijat ja yksilölliset oppimistavat pyritään ottamaan huomioon entistäkin paremmin. Tarvittaessa tehdään erityisjärjetelyjä, jotta oppiminen sujuisi kaikilla mahdollisimman hyvin. Näin on ennenkin pyritty toimimaan. Toimintatapojen monipuolistuessa myös tuen tarvitsijoiden kenttämonipuolustuu. Karrikoiden voidaan sanoa, että aiemmin riitti kun keksittiin erityisjärjestelyjä niille, joille paikallaan istuminen, kuuntelu ja hiljainen puurtaminen olivat ylivoimaisia. Nyt saattaakin käydä niin, että nuo aiemmat tuen tarvitsijat pääsevätkin vihdoin itselleen ominaisissa työtavoissa onnistumaan ja loistamaan. Samalla joku, joka on hyötynyt erityisesti frontaaliopetuksesta, saattaakin päätyä tuen tarvitsijaksi silloin kun toimitaan ryhmässä tai toiminnallisesti. Muutos toki yksilölle. Kuitenkin mielestäni reilumpaa ja ehdottomasti hyödyllisempää tulevan elämän kannalta on kun käytetyt työtavat vaihtelevat.
    Kaikki muutos vaatii oppimista ja kokeiluja, virheaskeleitakin kun kuljetaan kohti uutta. Uutiskynnyksen ylittää kaikista ’isoimmat’ kokeilut, vaikka kouluissa tapahtuu samanaikaisesti enimmäkseen paljon maltillisempaa uudistusta. Etsitään sopivia toimintatapoja, opetellaan tukemaan oppilaita yhä monipuolisemmin ja ottamaan yksilöt yhä paremmin huomioon.
    Kaikkea ei toki osata heti ja osa kokeiluista päätyy romukoppaan. Tuloksena on kuitenkin lopulta toivottavasti monipuolistuneet opetusmenetelmät, yksilöllisemmät oppimispolut, tulevaisuuden taitojen hallinta perustaitojen ohella ja mielekkäämpi oppiminen yhä suuremmalle osalle oppilaista.
    Ei pöllömpiä tavoitteita, vai kuinka?

  6. Annina, äiti sanoo:

    Voi KIITOS Anni, olen niiiin 100%:sti kanssasi samaa mieltä!
    On raastavaa nähdä miten lapseni , tyttö 14v. aistiherkkänä sekä erityisherkkänä ja vaikealla lukivaikeudella varustettuna taistelee joka päivä yläasteella koulupäivät läpi päivittäin päänsärystä tai migreenistä kärsien :((.
    Koululuokat ja -päivät ovat järjettömän kaaottisia , aivan kuin kaikilla olisi vähintäänkin ADHD,tai pahoja käytöshäiriöitä, ja opettajat neuvottomia, meteli ihan järjetöntä. Ryhmiä siinä ja tässä, tehtäviä siellä, täällä, näiden ja noiden kanssa, tuolla käytävällä, lattian nurkassa, ulkona jne. Sekavaa ja levotonta menoa koko koulupäivän.
    Helpotus on suuri kun koulupäivä vihdoin on ohi ja kotona on hiljaista ja rauha. Edessä tätä on vielä 3 vuotta… Koulumaailmassa ollaan menty nyt pahaan äärimäisyyteen, se syrjäyttää lapsia ja tekee pahaa jälkeä. Vanhenpana koitan saada edes jotkut opettajat ymmärtämään tilanteen rajuuden ja kuormittavuuden, jotkut tajuavat, toiset eivät. Tukea saa todella pyytää ja monta paperia siihen tarvitaan ,jotta sitä lapsi kouluissa nykyään saisi.
    Kunpa rahkeeni riittäisivät kotiopettajaksi..

    Tästä täytyisi puhua enemmän ja tuoda koulumaailman karmeutta esiin, lapsemme ovat tulevaisuus ja osa todella haluaa opiskella. Lapsilla ei toteudu oppimisoikeus nykykouluissa , ei alaasteellakaan , yläasteesta puhumattakaan, ei kertakaikkiaan.

    Miten tähän vosi vaikuttaa??
    Kun koulut eivät tunnut voivan tehdä oikeasti tilanteelle mitään. Kauniita sanoja ja ymmärtävä ope siellä täällä, mutta sama tialnne on kuitenkin koko ajan.
    Pelottavaa. Etenkin lapset, joilla on herkkyyksiä, ovat vaarassa sekä syrjäytyä että henkisesti vahingoittua ja alisuorittavat tämän päivän ala ja yläkouluissa.

  7. Sointu Jokiniemi sanoo:

    Samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Onhan vasta todettu etyä avokonttorit heikentävät työn tehoja liika jäly ja jatkuvasti seurallisuuteen valmius kuluttaa ihmistä. Varsinkin uutta opiskellessa ja oppiessa tarvii keskittymistä ja frontaalista tulevaa selostusta . Monikanavaisuus on valttia.Ryhmätöistä johtuen usein menestys kokeissa oli heikkoa juuri niiden aihepiirien kohdalta johon itse ei tarvinnut perehtyä…

  8. Alli Huovinen sanoo:

    Palautetta Oulusta Talvikankaan koulun oppilaan äidiltä:

    ”Uusi Talvikankaan koulu on tästä esimerkki. Luokissa ei ole ovia, pelkät verhot. Kaikki äänet kuuluu, ei minkäänlaista rauhaa keskittyä.

    Oppilaat istuvat helposti keikkaavilla muovituoleilla ja osassa niistä on pienet pöydät kiinni. Niin pienet, ettei niillä mahdu työskentelemään, jos oppikirja on samalla auki.

    Niissä luokissa, joissa oven saa kiinni (esim. musiikkiluokka), niin ilmanvaihto on riittämätön.

    Tietokoneita on pienessä huoneessa aulan keskellä – suurin osa tämän huoneen seinistä on lasia, joten kaikki ympärillä kulkevat häiritsevät työskentelyä silti.

    Jotain hyvääkin toki – 30 vuoden odotuksen jälkeen meillä on (toistaiseksi) homeeton koulu.”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *