Palvelurakenne uuvuttaa vanhemmat
Lapsiperheille on tarjolla lukuisia palveluja: varhaiskasvatusta, varhaisen tuen palveluja ja perheneuvolaa. On myös koulunkäyntiavustajia lapsille, jotka tarvitsevat tukea koulupäivän aikana. Kaikki siis näyttäisi olevan hyvin.
Miksi sitten suomalaisvanhemmat ovat lopen uupuneita? He ovat maailman seitsemänneksi uupuneimpia (Yle).
Johtuisiko siitä, ettei mainostettuja palveluja saakaan?
SOSTEn järjestämässä webinaarissa (23.3.2021) puhuttiin erityislapsiperheiden tilanteesta: onko heidän tarpeensa sivuutettu. #erityislapsiperheet, #lapsenoikeudet
Puhujina oli muun muassa lakiasiantuntijoita, tutkijoita ja virkamiehiä. Niina Gråsten Hyvinvointioikeuden instituutista (UEF) kertoi laissa säädetyistä vanhempien oikeuksista saada palveluja. Palvelut perustuvat muun muassa näihin sopimuksiin ja lakeihin: ihmisoikeussopimukset, perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki, lastensuojelulaki, hallintolaki, potilaslaki, terveydenhuoltolaki, sosiaalihuoltolaki, oppilas- ja opiskelijahuoltolaki…
Nämäkö pitäisi osata ulkoa? Ei, vaan palveluita pitäisi saada helposti, ilman lakiosaamista ja kaiken lisäksi palveluntarjoajilla on neuvontavelvollisuus, sanoo Gråsten.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka palvelu nimeltään koulunkäyntiavustaja. Hän saattaa olla koulupäivän aikana lapsen tärkein aikuinen. Jos lapsi perustellusti tarvitsee hänen tukeaan vaikkapa tyypin 1 diabeteksen tai nepsyn vuoksi, lapsen pitää tämä tuki saada. Selitykseksi ei riitä, ettei ole resursseja. Gråstenin mukaan tässä toimitaan toistuvasti lainvastaisesti. Päätös palvelun eväämisestä pitää saada kirjallisena, jotta siitä voi valittaa. Silloin palveluntarve arvioidaan ja jos palvelu todetaan tarpeelliseksi, sitä on myös saatava.
Gråsten sanoo, että jokaisella lapsella pitää olla mahdollisuus tehdä asioita, joita hänenikäisensä yleensä tekevät. Siihen velvoittaa mm. yhdenvertaisuuslaki.
Kuntia velvoittaa perustuslain 19 §, jossa sanotaan näin: ”Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu”.
Mahdollisuus tehdä samoja asioita kuin ikätoverinsa. Saada tukea ja palveluita, joita tarvitsee. Mahdollisuus turvata lapsen hyvinvointi. Jännä, että näistä itsestäänselvyyksistä pitää edes puhua. Ja sitten pitäisi osata pyytää päätös kirjallisena, jotta voi valittaa!
Tutkija Ulla Särkikangas havainnollistaa, miten tällainen näkymätön työ lapsen edunvalvojana syö vanhemman jaksamista. Kaikilla perheillä on samat 24 tuntia jaettavana työhön, vapaa-aikaan ja nukkumiseen. Palveluita tarvitsevien perheiden on jostakin revittävä aika lakipykälikkösukelluksiin ja valituskirjelmöintiin. Mitä enemmän vaakakuppiin kertyy tuota näkymätöntä edunvalvontatyötä, sitä enemmän vaakakuppi alkaa sukeltaa uupumuksen puolelle.
Hiuksia nostattavin puheenvuoro webinaarissa on Kristiina Kantolan esitys (Tampereen seudun autismiyhdistys). Hän puhui suoraan palvelurakenteen aiheuttamasta traumasta ja uupumuksesta, vanhempien kokemana. Vanhempien kurimus kulkee näin:
Vanhemmat eivät saa tukea. Tai sitten saavat vääränlaista tukea. Kävellään vanhemmuuden yli. Ja kun lapsi toistuvasti jää tarvitsemiensa palveluiden ulkopuolelle, meillä on syrjäytetty nuori. Myös vanhemmat voivat syrjäytyä, esimerkiksi uupumuksen vuoksi. Moni vanhempi putoaakin työelämästä, sillä aikaa ja energiaa ei yksinkertaisesti riitä moneen taisteluun.
Tähän meillä on varaa, mutta ei perheiden tukemiseen ajoissa?
Mika Pyykkö Vaikuttavuusinvestoimisen osaamiskeskuksesta lyö ruutuun ehkäistävissä olevien ongelmien hintalappuja. Esimerkiksi yksi huostaanotettu lapsi maksaa 130 000 euroa vuodessa, syrjäytynyt nuori 20 000 euroa, sairauspoissaolot yhteensä 3-4 miljardia ja mielenterveyshäiriöt peräti 6 miljardia!
Pyykkö kertoo, miten Vantaalla on alettu toimia toisin. Esimerkiksi nepsy-perheille tarjotaan lastenhoitopalvelua. Se onkin palvelupaletin käytetyin palvelu. Hyvä Vantaa!
Paluu itsestäänselvyyksien äärelle tapahtuu näköjään vaikeimman kautta. Jospa vihdoin kysyttäisiin palvelun käyttäjältä, mitä hän tarvitsee?
Ratkaisuja nimittäin on. Eräät aktiiviset vanhemmat ovat perustaneet järjestöjä ja kampanjoineet avun saamiseksi perheille. Esimerkiksi viime kesänä aloittanut #NaeNepsy on saanut tuhansia tukijoita. Hiljattain he pääsivät kertomaan kansanedustajille ratkaisuehdotuksiaan:
”Rahaa on, mutta väärässä paikassa. Katseet kohdistuvat tällä hetkellä liikaa vanhemmuuden haasteisiin, vaikka ympäristön esteellisyyttä tulisi poistaa. Lisäksi vanhemmat joutuvat liikaa taistelemaan tuesta, mikä vaikeuttaa myös heidän asemaansa työelämässä. Puhuimme kustannuksista: Varhainen tuki ja apu kotiin on halvempaa kuin huostaanotto tai syrjäytyminen. Lisäksi inhimilliselle kärsimykselle ei voi laskea hintaa. Lastensuojelun Keskusliiton laskelmien mukaan yksi vuosi sijoitettuna maksaa saman verran kuin 3 000 tuntia kotipalvelua tai 400 perheneuvolakäyntiä tai seitsemän vuotta intensiivistä perhetyötä. Pohdimme, tulisiko liitännäisiä kuten masennusta ja ahdistusta neurokirjon henkilöille lainkaan, jos oikeaa tukea ja kuntoutusta saisi ajoissa ja jos ympäristöä muokattaisiin: ongelma on syrjäyttävä palvelujärjestelmä, josta voi aiheutua palvelurakennetrauma.”
Hyvä NäeNepsy-tiimi!
Tuija Siljamäki
SOSTEn erityislapsiwebinaari katsottavissa täällä 7.4.2021 saakka.
Samasta aiheesta aiemmin:
Entä jos erityislapsen vanhemmat uupuvat?
Missä on itsetuhoisen lapsen paikka? Erityislapsen tarina
