Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Missä on itsetuhoisen lapsen paikka? Erityislapsen tarina

11.09.2020

Missä on itsetuhoisen lapsen paikka? Perhe joutui raastavaan tilanteeseen, kun lapselle ei tahtonut löytyä apua. Äiti kertoo tarinansa nimettömänä lapsensa yksityisyyden suojelemiseksi. Tämä tarina on kuitenkin tärkeä, sillä se tuo esiin yhteiskuntamme kipupisteitä, heikkoja kohtia, mutta myös onnistumisia. Tässä tarinassa ei syytellä, mutta se herättelee pohtimaan, mitä voisi tehdä toisin. Lopussa pilkahtaa toivonkipinä siitä, että asiat voisivat tämän perheen kohdalla vihdoin liikahtaa oikeaan suuntaan.

Lapsi oli hillitön ja temperamenttinen pienestä pitäen. Hän ei totellut kieltoja, oli uhmakas, valvotti öisin. Meidän vanhempien voimat olivat heti koetuksella. Puin lapsen aamuisin vielä esikouluiässä, että pääsimme lähtemään. Siirtymät varsinkin lähtemiset, tietokonepelien lopetukset olivat ydinräjähdyksiä, vaikka pyrimme ennakoimaan kaiken. Lapsi raivosi usein. Arjen karuselli oli hurjaa.

Päiväkotiaika ja esiopetus menivät kuitenkin hyvin. Kokenut henkilökunta pärjäsi lapsemme kanssa. Varhaiskasvatuksen erityisopettaja sanoi jo tuossa vaiheessa, että lapsi ei pysty keskittymään ja että hänellä on haasteita käytöksessään monessa asiassa. Lapsi kuitenkin osasi jo lukea ja oli taitava matematiikassa. Kunnassamme ei ollut tarjota pienryhmäpaikkaa sellaiselle lapselle. Hänet laitettiin perusopetuksen luokkaan.

Siitä alkoi päivittäinen soittelu koulusta ja iltapäiväkerhosta kotiin. Lapsen opettaja oli kokenut ja ymmärtäväinen, mutta iltapäiväkerho oli aivan katastrofia alusta alkaen. Iltapäiväkerhon järjestäjätaholla ei ollut valmiuksia kohdata erityislapsia. Lapsi ei vain sopinut normikouluun eikä normiluokkaan.

Toisella luokalla hänen olonsa paheni, ja hänestä tuli itsetuhoinen. Tällöin koulu teki lastensuojeluilmoituksen ja sosiaalityö tuli kotiin keskustelemaan tilanteesta. Lapsi laitettiin hetkeksi sairaalan akuuttiosastolle. Kerroin sosiaalityöntekijälle, ettei 8-vuotias pysty olemaan iltapäiväkerhossa emmekä me vanhemmat voi töiden takia olla koko aikaa iltapäivisin kotona. Lastensuojelun perhetyöntekijä totesi: “Me emme ole mikään lastenhoitopalvelu. Yleensä tällaisten lasten vanhempi jää kotiin hoitamaan lasta!” Pidin kommenttia ikävänä. Kai minulla oli oikeus käydä töissä? Kun kieltäydyin jättämästä työtäni, saimme sovituksi kaksi iltapäivää, jolloin lapselle tulee koulun jälkeen hoitaja kotiin 2-3 tunniksi. Tämä tukipalvelu kesti vain 2-3 kuukautta ja se oli erittäin hankalaa saada.

Olimme olleet kaksi vuotta jonossa saadaksemme tukiperheen tai tukihenkilön lapselle. Kun lapsen itsetuhoisuus kasvoi, hänelle järjestettiin sosiaalityön kautta tukiviikonloppupaikka. Lapsi on myös asiakkaana lapsipsykiatrian osastolla, ja ollut monta kertaa jaksoilla eri osastoilla. Erilaisia lääkkeitä ja terapioita on testattu.
Sosiaalityön ongelma on se, että heillä pitäisi olla erilaisia konsepteja eri asiakkaille. Minulla ja miehelläni ei ollut kokemusta lapsista tai kouluasioista, vielä vähemmän erityislasten koulunkäynnistä tai oikeuksista. Monesti on tuntunut, että meidän lapsemme on se ainoa haastava lapsi ja ensimmäinen laatuaan. Käyn ahkerasti vertaisryhmissä ja tiedän, että näin ei ole.

Kunnat haluavat säästää näiden nepsy-lasten asioissa. Sosiaalityöntekijä totesikin kerran, että nepsy-lapset on heitetty heille, koska muuta tahoa ei ole. Olisi ehkä ihan järkevää luoda erityislapsille jotain omaa konseptia, vähän samalla lailla kuin keva-lapsillekin on oma polkunsa.

Lapsen peruskoulu on sujunut huonosti, välillä tosin on ollut hieman helpompia kausia. Mistään ei ole tullut pitkäjänteistä apua. Sosiaalityöntekijät vaihtuvat ja monta vuotta on mennyt, että emme juuri ole olleet tekemisissä kuin satunnaisesti. Tosin avuntarvekaan ei ole aina ollut yhtä suurta.

Nyt poika on jo 13-vuotias. Keväällä päädyimme avohuollon kautta suunniteltuun sijoitukseen ja toukokuussa hän muutti hänelle valittuun paikkaan. Tämän asian kanssa on kipuiltu ja tähän totuteltu. Pojan vointi vaihtelee, mutta tilanne on periaatteessa parempi, koska nyt hän saa ammattilaisten apua. Meidän vanhempien ja hänen siskonsa elämä on nyt rauhallisempaa. Toki olisin halunnut kasvattaa lapsen kotona, mutta hänen koulunkäynnistä kieltäytymisensä ja masennuksensa vuoksi oli pakko turvautua ulkopuoliseen apuun. Poika käy noin kerran kuussa viikonlopun kotona, ja silloin meillä on yleensä ihan mukavaa. Hän haluaa olla paljon huoneessaan ja omassa rauhassa.

Elämä järjesti kohdallemme aikamoisen yllätyksen: en olisi koskaan ajatellut lasten kasvatuksen olevan tällaista. Mutta näillä mennään mitä on. Olemme mieheni kanssa hakeneet itsellemme keskusteluapua. Sisko ei salaile veljensä erityisyyttä, mutta ei ole halunnut lähteä esim. koulupsykologille juttelemaan. Toivon, että poika saa keinoja käsitellä vaikeita asioita ja peruskoulunsa suoritettua. Toivon tietenkin hänelle myös mielen tasapainoa.

Nepsy-pojan äiti

 

Tapoja, joilla voit auttaa nepsyperhettä:

Kuuntele ja kohtaa, älä neuvo, tuomitse tai yritä ratkaista ongelmaa.

Yritä ymmärtää perheen erilaista arkea, ole kiinnostunut ja läsnä.

Tarjoa apuasi. Kysy mikä perhettä auttaisi.

Älä oleta. Kysy, jos jonkin mietityttää.

Lähde: #NäeNepsy.fi/tietoa nepsylapsen vanhemmille

 

Tuija Siljamäki

 

Samasta aiheesta:

Lapsen Maailman juttu nepsyperheiden valmennuksesta

Entä jos erityislapsen vanhemmat uupuvat?

2 vastausta artikkeliin “Missä on itsetuhoisen lapsen paikka? Erityislapsen tarina”

  1. Anu Jämsén sanoo:

    Tällainen aiheeseen liittyvä Iita Kettusen kirjoittama juttu julkaistiin Lapsen Maailmassa viime vuonna: https://lapsenmaailma.fi/teemat/terveys/kun-lapsi-kayttaytyy-vakivaltaisesti/

    1. tuimarita sanoo:

      Aivan, tuo oli hyvä juttu ❤️

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »