Nuori valehtelee – pitäisikö rankaista?
Kun kuopukseni tuli murrosikään, hän teki selväksi muutaman jutun: kavereiden puuhista ei kielitä eikä äidin valitsemia vaatteita enää käytetä.
Menetin myös lenkkiseuran. Kuinka noloa olisi ollut käydä lenkillä äidin kanssa?
Kuopuksesta irti päästäminen ei ollut helpooa. Hän oli sairautensa vuoksi haavoittuvammassa asemassa kuin ikätoverinsa. Tyypin 1 diabetesta sairastavalle muun muassa alkoholikokeilut ovat monesta syystä vaarallisempia kuin muille.
Puoliso lohdutti muistuttamalla omasta nuoruudestamme. Olisimmeko halunneet kertoa vanhemmille kaikki puuhamme? Emme tosiaankaan.
Nuorilla on tarve salata asioita, se kuuluu itsenäistymiseen. Se voi mennä naurettavuuksiin, kuten että salataan lempibändit tai -kirjat. Pitää olla omia juttuja, se pitää vanhempien ymmärtää. Salaisuuksien kautta muokataan omaa identiteettiä, tehdään pesäeroa lapsuudenkotiin.
Siinä tiimellyksessä tulee valehdeltua vanhemmille vaikkapa tarkka olinpaikka. Pitäisikö valheista raivostua?
Psykoterapeutti Philippa Perryn mielestä ei, sillä tiukka rehellisyyden vaatimus on liikaa kenelle tahansa. Keltäpä meistä ei luikahtaisi valkoinen valhe vähän väliä? Ja useimmiten nuorten valheet ovat harmittomia: hän voi sanoa olevansa kaverilla, vaikka oikeasti tapaa potentiaalista tyttöystävää.
Perry kertoo kirjassaan Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) (Atena 2020) tutkimuksesta, jossa selvitettiin miten ankara ja rankaiseva kasvatus vaikuttaa lasten valehteluun. Tulos oli: valehteluun ylireagoiminen ja siitä kohtuuttomasti rankaiseminen tekee lapsista vain taitavampia valehtelijoita.
Sitä kirjan kohtaa lukiessani muistin oman nuoruuteni. Jouduin joka viikonloppuaamu isän kuulusteluun, jossa minun piti kertoa täsmällisesti jokainen liikkeeni: kenen kanssa olin jutellut edellisenä iltana kavereita tavatessani ja mitä olimme tehneet. Arvaat varmaan, että minusta tuli taitava sepittelijä.
Toinen Perryn oivallus liittyy siihen, miten puhumme nuorellemme, kun hän on mielestämme käyttäytynyt sopimattomasti ja haluamme rajoittaa häntä. Hän sanoo:
Älä tuomitse lastasi. Hänen leimaamisensa kelvottomaksi, impulsiiviseksi, epäluotettavaksi tai epäkypsäksi, ei auta häntä parantamaan tapojaan – – rankaiseva asenne voimistaa uppiniskaisuutta eikä syvennä yhteisymmärrystänne.
Perry neuvoo perustelemaan rajojen asettamisen omista tunteistasi käsin. Jos esimerkiksi 13-vuotias haluaa tehdä jotakin, joka pelottaa ja huolestuttaa sinua vanhempana, kerro ettei kieltosi johdu siitä, ettet luottaisi hänen kykyihinsä, vaan omasta huolestasi. Useimmiten se toimii. Ei kukaan halua tulla leimatuksi epäkypsäksi tai taitamattomaksi, mutta jokainen haluaa, että hänestä välitetään.
Sen olin osannut tehdä vaistomaisesti oikein. Kun kuopus poisti alaikäisenä WhatsAppistaan tilailmoitukset joista saatoin tarkistaa, että hän oli edes hengissä, vetosin omaan huoleeni. Sanoin hänelle, etten epäile hänen kykyään pärjätä, vaan toivon häneltä viestiä (siis elonmerkkiä) oman itseni vuoksi. Että saan nukuttua. Se toimi! Sain kaipaamani WhatsApp-viestin: Oon kaverilla, tuun kohta. Minun huolestumista lievittääkseen hän alkoi myös vastata viesteihin tunnollisesti.
Tuija Siljamäki
Aiempi aiheeseen liittyvä:
