Mitä bändin perustaminen opettaa? 2/4
Rock-luola sisustettiin yhden viikonlopun aikana. Mökki tyhjennettiin, puunattiin, aseteltiin nurkkaan rummut, joista oli huolella pyyhitty kaikki pölyt. Seinille pääkallolakanoita ja PA-kamat keskelle. Kaksi päivää silkkaa raadantaa, mutta kertaakaan Rumpalin tai Kitaristin huulilta ei kuulu valituksenpoikastakaan.
”Joko löysitte laulajan?”
”Joo. Ehkä.” sanoo Rumpali.
”Kiva! Milloin se tulee harjoituksiin?”
”Sitten, kun saadaan siltä laulunäyte.”
Laulunäytettä ei kuulu. Ehdokas tuomitaan poissaolevana. Etsintä jatkuu eri foorumeissa. Myös basistia etsitään salaisesti, sillä nykyinen pääsee treeneihin niin harvoin.
Taas löytyy lupaava laulaja, jonkun tutuntutun veli.
”No, onko se hyvä laulaja?”
”Ei suostu laittamaan laulunäytettä, joten vaikee sitä on tietää!”
Tässä vaiheessa Kitaristi ja Rumpali pitävät kriisipalaverin WhatsAppissa. Bändi – jolla ei ole vielä nimeä, basistia tai laulajaa, mutta joka ihan pian kiertää menestyksekkäänä maailmaa – on kriisissä!
Isänsä ”minun nuoruudessani” -tarinat eivät juuri helpota tuskaa. Silloin basisti käveli kaksikymmentäkaksi kilometriä sivukylältä bänditreeneihin, kun ei bussi kulkenut ja isoveljen mopo oli hajonnut. Jos oli PA-laitteesta piuha rikki, se käytiin vaikka polkupyörällä hakemassa sadan kilometrin päästä.
”Joo-joo! Hyviä laulajia on yks miljoonasta eikä kukaan halua olla basisti, vaan rumpali tai kitaristi. Ja minkä me sille voidaan, jos joku ei vaivaudu treeneihin?” hermostuu Rumpali.
Toispuoleinen heviletti heilahtaa paheksuvasti.
Hirnun sisäänpäin. Aivan, jotenkin tuttu tunne. Millä sytyttää palo, jos sitä ei ole? Esimerkiksi oman huoneen siivoukseen tai matikantehtäviin?
Opetus numero 2: kyllä elämä opettaa, mitä sisäinen motivaatio tarkoittaa – tavalla tai toisella.
Lue osa 1 tästä ja seuraava osa 3 tästä.
