Lapsen tahmea pissa, mitä tämä on?
Unsplash
Aavistin, ettei kaikki ollut kunnossa.
Kolmivuotias oli alkanut nähdä painajaisia, jossa sudet syövät hänet. Häntä janotti koko ajan. Vaipat oli jätetty pois jo monta kuukautta sitten, mutta harva se yö pissat tulivat sänkyyn. Eräänä yönä hän taas heräsi siihen, että sänky oli märkä ja alettiin vaihtaa lakanoita. ”Äiti, miks musta on tullut tällanen?” hän itki sydäntäsärkevästi.
Pissatahrat lattialla tuntuivat oudon tahmeilta, kun pyyhin niitä pois. Siitä keksin hakea apteekista liuskoja, joilla voi mitata sokereita pissasta. Liuska tummeni uhkaavan violetiksi, näytti korkeaa lukemaa. Ajattelin, että siinä täytyy olla joku virhe. Huoli alkoi olla kova. Olin kuullut diabeteksesta, mutta eihän sellaista noin pienelle tule, luulin. Lääkäriaikaa emme saaneet, vaikka selitimme, että liuska näytti korkeaa verensokeria. Saatiin silti terveyskeskukseen verikokeeseen aika muutaman päivän päästä.
Verikokeen jälkeen odotusaulassa kolmivuotias huusi nälkää ja janoa. Viisivuotias halusi kotiin. Annoin kolmivuotiaalle nokkamukista vettä ja sitten lähdimme vessan kautta bussille.
Kotona laitoin lapsille pinaattilettuja ja perunamuusia, jota kolmivuotias ahmi kuin viimeistä päivää. Juuri silloin lääkäri soitti. Kolmivuotiaan verensokeri oli kuulemma 43,5. Pitäisi lähteä viipymättä sairaalaan. Soitin taksin.
En silloin vielä tiennyt, että terveen ihmisen verensokeri vaihtelee välillä 4-8. Enkä sitä, että jano ja tihentynyt pissaamistarve oli elimistön yritys päästä eroon liiasta sokerista. En ollut tarvinnut tietoa mihinkään, meillä ollut ketään diabetesta sairastavaa lähipiirissä. En siis mitenkään voinut tietää, että kolmivuotias oli kuolemanvaarassa.
Sen sijaan terveydenhoitoalan ammattilaisen hälytyskellojen pitäisi pärähtää kovaa, kun vanhempi soittaa ja kuvailee lapsella näitä diabeteksen ensioireita: janoa, yökastelua, tahmeita pissoja. Terveydenhoitaja, joka näki verensokeria mitatessaan lukeman, antoi meidän lähteä kotiin, vaikka kolmivuotias oli kuolemanvaarassa.
Ilta-Sanomat uutisoi hiljattain HUS:in lasten sisätautilääkärin huolesta, että yhä useampi pieni diabeetikko on kuolemanvaarassa, kun diabetes huomataan niin myöhään. Korkeasta verensokerista seuraa hengenvaarallinen happomyrkytys (ketoasidoosi), joka johtaa koomaan ja lopulta kuolemaan.
Monet vanhemmat syyttävät itseään. Miten saatoinkin päästää tilanteen niin pitkälle, että lapsi on teho-osastolla koomassa ja taistelee hengestään? Meille olisi yhtä hyvin voinut käydä samoin, vaikkapa jo heti seuraavana yönä. Sillä lapsen kunto voi romahtaa äkillisesti. Olen käynyt tilanteen läpi mielessäni tuhannet kerrat. Mitkä olivat merkit? Kieltäydyinkö uskomasta niitä? Kenen olisi pitänyt tehdä ja mitä? Syyllisyydentunne oli hirveä.
Monessa kohtaa olisimme voineet toimia toisin, mutta diabeteksen puhkeamista emme olisi voineet estää. Loppujen lopuksi tärkeintä oli, että saimme pitää lapsen luonamme ja seurata hänen kasvuaan hienoksi nuoreksi mieheksi. Kiitollisuus siitä kantaa edelleen.
Tyypin 1 diabetesta ei voi mitenkään nykylääketieteen keinoin ehkäistä eikä sen puhkeamista ennakoida. Verestä voi pitää silmällä tiettyjä vasta-aineita, mutta kaikki eivät sairastu vaikka ne olisivatkin koholla. Voimme vain levittää tietoutta tästä sairaudesta, jotta lapset saisivat hoidon heti.
Vanhempien lisäksi myös päiväkotien ja koulujen ja kaikkien lasten kanssa työskentelevien pitäisi tunnistaa diabeteksen oireet. Sillä mitä pienempi lapsi on, sitä vähemmän hän itse osaa kertoa olostaan.
Tässä tyypilliset diabeteksen oireet lapsella:
– jatkuva janontunne ja epätavallisen runsaat pissat
– kuivaksi oppinut lapsi alkaa yökastella
– tahmea pissa
– outo väsymys ja paha olo
– selittämätön laihtuminen
– asetoninhajuinen hengitys on jo merkki happomyrkytyksestä
Tuija Siljamäki
Luitko jo?
Pitkän parisuhteen salaisuus 3: nauru (kertoo, miten parisuhde muuttuu lapsen sairastumisen jälkeen)
