In Memoriam Pepe (20.3.2009 – 22.12.2020)
Siihen oli valmistauduttu, surtu jo etukäteen. Auttaako se luopumaan? Ehkä vähän. Rakkaan perheenjäsenen menetys on silti aina järkytys. Äkkiä niin elävä onkin poissa. Mihin se meni? En tiedä, mutta sen poissaolo tekee kipeää. Meidän oma pieni cavapoo Pepe…
Kun palasimme eläinlääkäristä tyhjin käsin ja avasimme ulko-oven, odotin vaistomaisesti karvaista ryntäystä syliini. Sitä ei tule. Kuinka monen ovenavauksen jälkeen sydämeni uskoo, ettei se enää tule vastaan?
Öisin olen tuon tuosta kuulevinani sen hengityksen makuuhuoneessa. Suloisen urahduksen, joka siitä lähti aina sen kääntäessä kylkeä. Sen pehmoinen turkki kättä vasten, kun se tuli herättämään. Huokaan syvään ja koitan jatkaa unia. Unissa voin vielä tavata sitä.
Pepe sairasti sydämen vajaatoimintaa, ja lääkitys helpotti sen viimeisiä elinvuosia. Kun lääkkeet eivät enää tehonneet, tuli maailman vaikeimman päätöksen aika.
Suru on helpompi kantaa yhdessä, perheenä. Haluan puhua sen viimeisestä päivästä, viimeisistä hetkistä, vaikka itkettää. Suru on jäätikkö, jota sulatan itkemällä.
Muistelemme sen hassuja piirteitä. Miten se nuorempana oli niin malttamaton hihnalenkkeilijä, että juoksi ympyrää lenkittäjän ympärillä. Kutsuimme sitä ”pepekaruselliksi”. Miten pelkkä herkkupussin rapina sai sen säntäämään luokse. Miten se kammosi kärpäsiä. Miten se tuli istumaan eteesi ja napittamaan silmiin, kun olit unohtanut antaa sille purutikun. Miten se lyhyenkin poissaolosi jälkeen lainehti iloa kuonosta hännänpäähän.
Muistelun hetket ovat ihania, lähentävät meitä perheenä. Kukin meistä tekee surutyötä myös yksin, omalla tavallaan: yksi maalaa, toinen soittaa, kolmas urheilee. Minä kirjoitan, puhun ystävien kanssa ja kävelen metsässä. Suru sulaa hiljalleen ja jäljelle jää haikeus – ja suloiset muistot.
Tuija Siljamäki
Lisää Pepestä:
