Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Pepen koiraterapiaa

13.04.2019

"Pentuna se oli suloinen ja hellyttävä vain nukkuessaan"

Eräs perheenjäsenemme on jäänyt luvattoman vähälle huomiolle tässä blogissa, joten saanko esitellä: aprikoosivillakoira Igorin ja Cavalier King Charlesin -spanieli Mussun salarakkauden hedelmä Pepe.

Pepe tuli meille aurinkoisena äitienpäivänä kymmenen vuotta sitten. Se oli ärsyttävä pikku paholainen. Se varasti sukat jalasta, näykki kädet naarmuille terävillä maitohampaillaan, repi seinätapettia ja järsi sähköjohtoja. Lapset pakenivat kauhuissaan sohvalle sen naskalihampaita. Kun mies yön hämärissä työkeikalta tullessaan hiipi sänkyynsä, hän astui toisella jalallaan pissalätäkköön ja heti perään toisella jalalla pehmeään pökäleeseen. Vessa oli perustettu totta kai miehen puolelle, sillä koiran oma peti oli minun puolellani sänkyä.

Se oli pahanteossa heti kun silmä vältti. Jos halusi käydä jossakin, se oli otettava mukaan tai hankittava ”lapsenvahti” eli äitini. Hän ei kestänyt pestiään tuntia kauempaa. Musta karvariiviö oli suloinen ja hellyttävä vain nukkuessaan.

Sitä oli hankala kouluttaa, sillä se oli yli-innokas sähläri. Se tarkoitti, että meidän piti olla sitäkin rauhallisempia ja kärsivällisempiä. Näin se alkoikin kouluttaa meitä.

Jokaisen koiranpennun mukana pitäisi tulla varoitusteksti: ”Tämä otus vaarantaa maailmankuvasi”.

Aloimme nimittäin nähdä asioita sen näkökulmasta. Voi, mitähän se tahtoo nyt sanoa? Haluaako se leikkiä vai onko sillä nälkä? Miten sen saisi uskomaan, ettei sukkia varasteta? Onkohan tuo iso naapurin koira sen mielestä pelottava? Ollaanko me pelottavia? Miksi se näykkäisee, jos sitä koskettaa kylkeen? (Se on monen koiran vaistomainen refleksi, opimme)

Olin toipumassa surusta isäni kuoleman jälkeen. Aloin lenkkeillä Pepen kanssa joka päivä. Se vei minua paikkoihin, joihin ei olisi tullut mieleenkään mennä ilman sitä, metsäisille poluille, järven rantaan. Se tutustutti minut ihmisiin, joiden kanssa ei olisi tullut mieleenkään turista ilman sitä. Kuntoni ja mielialani nousi kohisten.

 

Kuva: Milla Siljamäki

Lyhyenkin poissaolon jälkeen Pepe lainehti iloa kuonosta hännänpäähän. Se kehitti jokaista perheenjäsentä varten oman erityisen tervehtimistapansa. Se odotti aamuisin lastenhuoneen oven edessä. Kallisteli päätään, rapsautti ovea tassullaan ja kuunteli taas. Kunnes tytär tuli ulos ja päästi sen piinasta. Tytär sai koirantassut harteilleen ja märän koirankielen ensin toiseen poskeen ja sitten toiseen. Jos ovi oli jäänyt auki, se sukelsi pojan sänkyyn ja työnsi kuonoaan tämän kaulakuoppaan niin kauan, että poika varmasti heräsi.

Se opetti meitä puhumaan tunteista. Onko se välillä yksinäinen? Kaipaakohan se koskaan äitiään tai sisaruksiaan? Miten se jaksaakin aina olla noin hyväntuulinen? Se myös aistii hetkessä ihmisen mielialan. Alakuloista se tulee lohduttamaan laittamalla päänsä polvelle tai käpertymällä viereen. Sisarusten leikkisään nujakointiin se osallistuu omaa räsyluutaan heitellen.

Hypokoiraksi emme sitä kouluttaneet. Mutta se oppi etsimään lapset nimen perusteella talosta tai puutarhasta ja leikkimään piilosta lasten ja heidän kavereidensa kanssa. Aina jos joku on kipeänä, Pepe pysyy vierellä. Siistiksikin se oppi. Se pyyhkii aina ruuan jälkeen kuonokarvansa omaan pyyhkeeseen (ei siis mattoon, kuten siivottomat lajitoverinsa tekevät salaa).

Lapset kasvoivat pikku hiljaa ottamaan siitä vastuuta: antamaan ruokaa, vaihtamaan vedet ja lenkittämään.

Viime joulun alla lapset jäivät ensimmäistä kertaa viikonlopuksi kolmistaan Pepen kanssa, ovathan he jo 17 ja 19. Pelotti silti. Kaikki diabetesta sairastavien lasten vanhemmat tietävät, mitä kaikkea pelättävää siinä on. Muistaako poika insuliininsa, mittauksensa ja syömisensä? Ennen kaikkea, herääkö aamulla hyvissä voimissa? Isosisko oli totta kai ohjeistettu hätätilanteiden varalta. En silti malttanut olla soittamatta pojalle aamukymmeneltä. Kukas se muu olikaan herättänyt pojan kuin Pepe! Se oli oikein pakottanut hänet nousemaan ylös.

Siinä se nyt lorviskelee metsäpolulla. Välillä nostaa harmaantuvaa kuonoaan ylös puskasta ja silmäilee hitaasti ympärilleen. Eikös mentäis jo? koitan innostaa hihnasta nyiskellen. Se katsoo loukkaantuneena: mitä siinä hoputat, ehitään kyllä vähemmälläki tohinalla.

Vielä pari vuotta sitten se kiskoi minua perässään. Usein varsinkin lenkin alussa se pyöri karusellina ympärilläni, koska ei päässyt tarpeeksi lujaa eteenpäin. Nyt minun tekisi mieli tehdä samoin.

Viime kesänä kiire loppui. Sydämen läppä vuotaa, sanoi eläinlääkäri. Tavallinen vaiva iäkkäillä koirilla. Tiedämme, ettei Pepe ole enää kauan luonamme. Siksi hän saa erityishemmottelua. Siksi muistamme nauttia jokaisesta hetkestä hänen kanssaan. Senkin hän vielä meille opetti.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »