Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Yksinäinen yläkoululainen

30.11.2019

Voi kun olisi aikaa kohdata nuori! sanoo yläkoulun opettaja. Voi kun olisi enemmän aikaa olla yhdessä, valittelevat vanhemmat. Voivoi, huokaa koulupsykologi. Lisää veronmaksajia ja nopeasti, huutaa kansantalous. Oi voi.

Suomessa on sisäistetty nuoren varhaisen itsenäistämisen eetos silmää räpäyttämättä, vaikka niin moni nuori hyytyy jo kalkkiviivoille. Nuorten mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin (Yle), nuorten sairausperustaiset toimeentuloetuudet ovat tuplaantuneet 20 vuodessa ja työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien alle 25-vuotiaiden määrä kasvaa koko ajan (kela).

14-16-vuotiaat nukkuvat pehmopupu poskea vasten ja käyvät kylvyssä kylpylelujen kera. Monet senikäiset rakentelevat vielä legoilla ja leikkivät poneilla, visusti salaa tosin. Harva heistä osaa kuvitella itseään viiden vuoden päähän, saati suunnitella tulevaa uraansa. Senikäisen aivot tarvitsevat vielä kasvurauhaa.

Mitä tarjoaa koulu? Iso osa nuorista joutuu siirtymään jättimäiseen yläkouluun, jossa opettajat vaihtuvat ja luokat ovat isoja. Sen lisäksi, että nuoren maailma on mullistunut ”valtavien” finnien ja pikavauhtia venyvien jäsenten kanssa, hänen pitäisi äkkiä oppia tulemaan toimeen lukuisten uusien ihmisten kanssa ja ahmia peruskoulun oppimäärä loppuun hyvin arvosanoin. Kilpajuoksu pärjäämisestä kiihtyy.

Yläkoulu alkaa olla viimeinen mahdollisuus luoda nuorelle osallisuuden tunne, jota pidetään tärkeänä syrjäytymisen ehkäisijänä. Osallisuus tarkoittaa sitä, että ihminen tuntee kuuluvansa tähän yhteiskuntaan ja olevansa tärkeä osa tätä maailmaa. Muun muassa luokan työrauhalla ja sillä, ovatko opettajat kiinnostuneita, mitä oppilaalle kuuluu, havaittiin Yhteiskuntapolitiikka-lehden tutkimusartikkelissa olevan yhteys nuoren opiskeluintoon ja tulevaan elämänpolkuun.

En sano, etteikö yläkouluissa yritettäisi, (tukioppilastoiminta ja niin edelleen) mutta usein kauniit tavoitteet törmäävät resurssienpuutteeseen, kuten yläkoulun opettaja Otto Kallioranta kirjoittaa blogissaan. Opettajat eivät ehdi tutustua oppilaisiinsa, saati kysellä heidän kuulumisiaan.

Koulun pitäisi kuitenkin pystyä parempaan, sillä suomalaisnuoret ovat yksinäisiä! Sitran juurisyyanalyysissä nuorten elämänhallinnasta ja mielenterveydestä sanotaan näin:

Opettajan ja luokan tuki ja hyväksyntä ovat tärkeitä yksinäisyyden kokemuksen vähentämisessä. Kansainvälisesti tarkastellen suomalaiset oppilaat kokevat kuitenkin opettajien olevan poikkeuksellisen vähän kiinnostuneita oppilaille tärkeistä asioista. Huolestuttavaa on myös se, että yläkoulussa itsensä ulkopuoliseksi kokevien oppilaiden osuus on kaksinkertaistunut 2000-luvun aikana.

Opettajien varaan lasketaan paljon, ehkä liikaa. Onhan vastuu toki myös vanhemmilla ja yhteiskunnalla.

Miten yhteiskunta sitten tukee näitä ahdingossa olevia nuoria? Pakottaa turhiin pääsykokeisiin, pallottelee luukulta ja hoitojonosta toiseen ja kyykyttää TE-toimistojen mielivaltaisilla karensseilla, sanoo äiti, joka on seurannut läheltä lukuisten ympärillä elävien nuorten elämää.

Näinkö kiire meillä on työntää nuoria varhaiseläkkeelle? Tämä kiire tulee meille kalliiksi.

Emmekö me aikuiset todellakaan pysty parempaan?

Kuka näistä asioista päättää? Lapsettomat, hyväosaiset virkaihmiset ministeriöissä? Elinkeinoelämän eliitti?

Tulkaa esiin ja perustelkaa, miksi rahamme eivät riitä kasvattamaan tulevia verojemme ja eläkkeidemme maksajia rauhassa ja huolella! Miksi emme muka pysty pitämään nuoristamme parempaa huolta?

Tällainen hosuminen jättää jälkeensä vain tragedioita ja ihmisraunioita.

 

Tuija Siljamäki

 

Samasta aiheesta:

Pesään jääneet

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »