Hyppää sisältöön

Päivänäsi, äiti

Suurinta epäoikeudenmukaisuudentunnetta koit lapsesi puolesta. Eikö yksi sairaus olisi riittänyt?
Julkaistu
Teksti Tuija Siljamäki
Kuvat Lisa Fotios/Pexels
Päivänäsi, äiti

Kun sinusta tuli äiti ensimmäistä kertaa, oli lämmin heinäkuinen ilta. Aivan täydellistä. Vauvan punertavia, hieman ryppyisiä kasvoja katsoessasi sydämesi täyttyi onnesta. Sinun omasi, ihmeellinen luomus. Niin hauras, mutta niin täynnä elämää. Pikkiriikkiset sormet, ruusunnuppusuu, sinisimmät silmät.

Et tiennyt, ettei äitiys asu valmiina sormenpäissäsi. Katseessa ehkä. Vauvoja on helppo katsoa. He tekevät sen helpoksi avoimuudellaan, suloisuudellaan. Pian opit silittämään paitsi käsillä, myös sanoilla: nuppuliini, nöpöliini, tinttarainen, mitä niitä nyt olikaan…

Itsetuntosi kasvoi, kun kaikki oli niin helppoa ja luonnollista. Aloit luottaa kykyihisi kasvattaa lapsia. Halusit lisää tätä auvoa: nupulle sisaruksen, leikkikaverin. Ja sieltä hän saapuikin vauhdilla. Hetken aikaa onnesi oli täydellinen.

Mikään täydellinen ei ole ikuista. Tuli vastoinkäymisiä. Sairauksia ja huolia ruuhkaksi asti. Kestokykyäsi koeteltiin toden teolla. Kestätkö vielä tämänkin? Entä tämän? Ajattelit olevasi maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jonka perhettä niin riepoteltiin. Tajusit kyllä, miten itsekäs ajatus se oli. Sinulla oli kuitenkin täysi oikeus tuntea niin. Sinulla oli oikeus surra menetystäsi, olkoonkin, että moni oli menettänyt vielä enemmän. Sinulla oli täysi oikeus olla vihainen, vaikkei ollut ketään, ketä syyttää.

Suurinta epäoikeudenmukaisuudentunnetta koit lapsesi puolesta. Eikö yksi sairaus olisi riittänyt?

Kalevalassa Lemminkäisen äiti sukelsi Tuonen virtaan vajonneen poikansa perässä. Hän kaapi pojan palaset kokoon virrasta vaskisella haravalla ja kokosi hänet ehjäksi. Lemminkäisen äiti kykeni ihmeisiin. Taisit kuvitella, että sinäkin pystyisit, kunhan vain ottaisit hoidon haltuun täydellisesti, kunhan vain tekisit enemmän ja paremmin.

Eräänä aamuna tajuat olevasi nero. Osaat yksityiskohtaisesti kuvitella tapahtumaketjuja, jotka eivät ole mahdollisia. Tai ainakaan kovin todennäköisiä. Voiko tsunami yllättää sisämaassa? Pettääkö viidennen kerroksen parveke juuri kun seisomme sillä? Puhkeaako kova myrsky aivan samassa, kun lapset ovat soutamassa keskellä järveä? Piinaat itsesi väsyksiin turhilla huolilla.

Älä. Ystävä rakas. Äidin on hyvä osata kuvitella katastrofeja osatakseen suojella lapsia vaaroilta, mutta ehkä voisit hellittää. On turhaa ajatella tulevaisuutta, koska tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitset. Ei täydellistä, mutta silti kaikki.

Millä määrällä rakkautta ihminen pysyy hengissä? Kuinka paljon silityksiä, syöttämistä, lämpimiä katseita ja sävyisiä sanoja tarvitaan? Loputtomiin. Ja silti tulee päivä, jolloin huomaat, että lapsesi liitelevät maailmalla. Et uskonut sen käyvän niin äkkiä, aivan huomaamatta.

Rakas äiti. Olet ansainnut kakkukahvit, kimpun ruusuja ja laventelintuoksuisen vaahtokylvyn. Olet ansainnut monta vapaapäivää ja huoletonta hetkeä. Lapsistasi kasvoi ihania. Et olisi voinut kuvitellakaan, miten hienoja. Et mokannut – pahasti ainakaan. Kukaan, uskotko, kukaan ei olisi pystynyt parempaan.

 

(Omistettu kaikille pitkäaikaissairasta tai erityislastaan kasvattaville äideille)

Lue myös:

Kiitos sinulle äiti, että jaksat

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *