Jokaiselle nuorelle elämäntaitovalmentaja?
Suomalaiset yläkoululaiset ovat yksinäisiä ja yhä useammat kärsivät mielenterveysongelmista, kirjoitin viime kerralla blogissani.
Moni yläkoulun opettaja kommentoi kirjoitusta ja kertoi huolen olevan todellinen. Opettajilla ei ole aikaa auttaa kaikkia, vaikka he kuinka haluaisivat. Koulupsykologeilla ja -kuraattoreillakin on kädet täynnä työtä. Kouluihin toivottiin nuorisotyöntekijöitä tai vaikkapa vapaaehtoisia ”koulumummeja”.
Samoista ongelmista kärsitään Iso-Britanniassakin. Brittinuoret ovat yksinäisiä ja tuuliajolla, kirjoittaa The Guardian, ja siksi heitä vaeltaa sankoin joukoin elämäntaitovalmentajien hoiviin (tai haaviin). The Guardianin mukaan jo 35 prosentilla vuoden 1995 jälkeen syntyneistä on elämäntaitovalmentaja.
Minusta se kertoo siitä, että nuorten elämästä puuttuu turvallinen ihminen, jonka kanssa keskustella. Eräs haastatelluista nuorista sanoo, että heidän jotka ovat varttuneet teknologian parissa, pitää melkein opetella katsomaan toista silmiin. Nuorilla ei ole ollut keskustelukumppania koulussa eikä kotona, joten kaikki kynnelle kykenevät hankkivat sellaisen maksamalla. Eräskin nuori oli säästänyt kesätyörahansa elämäntaitovalmentajaan.
Tähänkö meilläkin mennään? Ne nuoret, joilla on rahaa, hankkivat elämäntaitovalmentajan? Tai ne vanhemmat, joilla on rahaa, korvaavat poissaolonsa näin? Toivottavasti ei.
Tai mikä ettei, jos kaikilla tarvitsevilla on mahdollisuus valmentajaan, ja valmentajalla on asianmukainen koulutus.
Yle uutisoi viikolla Espoossa tänä syksynä alkaneesta Koukku-toiminnasta, jolla ”lintsaavia” yläkoululaisia pyritään motivoimaan takaisin koulun penkille. Toiminnan perusta on erityisopettaja-ohjaaja -työparit, jotka pitävät tiivistä yhteyttä oppilaisiin ja kotiväkeen. Neljä tai viisi ihmistä auttamassa nuorta jaloilleen. Kuulostaa ihanan kalliilta! Olisiko päästy halvemmalla, jos koko ongelmaa ei olisi syntynytkään?
Koulunkäyntihaluttomuus johtuu haastateltujen opettajien mukaan yhä useammin mielenterveysongelmista: ahdistuneisuudesta ja masennuksesta. Ohjaava opettaja Johanna Sergejeffin mukaan lasten ja nuorten elämä on muuttunut aiempaa hallitsemattomammaksi, ja yhteiskunnan monimutkaisuus ja hajanaisuus saa monet oppilaat kokemaan turvattomuuden tunnetta. Erityisopettaja Anni Helotien mielestä kouluille tarvitaan lisää sellaisia aikuisia, jotka eivät arvioi nuoria, vaan joilla on aikaa nuorille.
Mistä saataisiin enemmän aikaa nuorille – niin koulussa kuin kotonakin? Syökö työelämä vanhempien ajan? Vai kenties some? Mistä saataisiin lisää aikuisia, joilla on aikaa nuorille? Minusta tämä on kipeä kysymys, johon ei riitä yksi temppu.
Tuija Siljamäki
