Varmaa on vain epävarmuus

Lapsi kömpii aamuyöllä viereen. Kaivautuu syvälle kainaloon, mutisee jotain pahasta unesta ja nukahtaa lopulta kehon rauhoittuessa turvallisesta läheisyydestä.

Kaksi vuotta maailma on puhunut pandemiasta, sen leviämisestä ja vaarallisuudesta. Kaksi vuotta on meidän lasten elämässä paljon. Toiselle lapselle se on lähes yksi kolmasosa elämästä. Varoituksia, peruuntuneita menoja, karanteenia, testejä testien jälkeen. Puhetta viruksesta, kontakteista ja turvaväleistä.

Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, millaisen jäljen tämä kaikki jättää lapsiimme. Millainen on heidän lapsuus koronan varjossa? Rokotukset toivat toivon, mutta tilanne ei ole vielä ohitse pitkään aikaan. Ei niin kauan kuin koko maailmaa ei rokoteta.

Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, millaisen jäljen tämä kaikki jättää lapsiimme. Millainen on heidän lapsuus koronan varjossa?

Me puhuimme Puolison kanssa paljon Suomen ja maailman tilanteesta kotona. Kuten me puhumme politiikasta ja elämästä muutoinkin. Se mitä en ymmärtänyt oli, kuinka syvälle nämä tiedonmuruset iskostuvat myös lastemme mieleen. Kun joka puolelta kuulee kokoajan puhetta viruksesta, kuolemasta, vakavista sairastumisista, miten se vaikuttaa lapseen? Perhetuttujamme on sairastunut, joutunut sairaalaan ja jopa kuollut tähän vallitsevaan kulkutautiin. Se on vaatinut keskusteluita, puhetta ja selittämistä. 

Kun seuraavana aamuna tiedustelin lapselta millaista pahaa unta hän oli nähnyt ei hän ensin halunnut kertoa. Lopulta hän mutisi pää painuksissa nähneensä unta, että me kaikki saimme koronan ja jouduimme sairaalaan. Ehkä jopa kuolimme. Hän ei muistanut.

Istuin lapsen kanssa sängyn laidalla. Kerroin hänelle, että olisi epätodennäköistä, että me sairastuisimme pahoin, vaikka virus kotiimme rantautuisikin. Meillä kaikilla on rokotukset. Vallalla oleva muunnos näytti olevan suhteessa aikaisempiin muunnoksiin lievä. Rauhoittelin ja vakuutin. Lapsi nyökkäsi, en tiedä uskoiko hän minua mutta ainakin hän palasi takaisin leikkien pariin. Jäin itse istumaan sängyn laidalle pitkäksi aikaa.

Miten tämä kaikki tulisi olemaan näiden lasten muistoissa kun he olisivat aikuisia?

Tuijotin auringon leikittelyä makuuhuoneemme seinällä ja tunsin sydämeni muljahtavan rintalastan alla ikävästi. Kuuntelin lasten leikkien ääntä toisesta huoneesta, silitin hajamielisesti viereen istahtanutta kissaa ja yritin nähdä tämän valloilla olevan maailman lapsen silmin.

Miten tämä kaikki tulisi olemaan näiden lasten muistoissa kun he olisivat aikuisia? Tämä kollektiivinen muisto koko maata ravisuttaneesta taudista, joka sulki rajoja ja pysäytti yhteiskunnan. Kuinka monella nuorella tämä on vaikuttanut syvästi, jopa dramaattisesti nuoruuden vuosiin, opiskeluun, terveyteen ja sitä kautta loppuelämään.

Muistelin omaa lapsuuttani. Silloin puhuttiin Chernobylistä. Kouluumme käytiin asentamassa jokin mittarikin. Se oli erityisopettajan huoneessa, yläkerroksessa. Muistan miten se aiheutti samanlaisen epämiellyttävän tunteen rintalastan alla. Tuntematon uhka, jokin säteily joka voisi tappaa. En muista valvoneeni öitä ajatuksen kanssa, mutta muistan miettineeni asiaa joka kerta kun tuon seinään kiinnitetyn mittarin näin.

Kasvomaskit, käsidesti, turvavälit ovat kaikki sujahtaneet osaksi lastemme arkea lähes pelottavan kivuttomasti. He sopeutuvat, he oppivat joustamaan ja toimimaan muuttuvien sääntöjen mukaan. He oppivat jo nuorena ymmärtämään miten virus voi levitä ja miten tärkeää on pitää huolta heikoimmista.

Varmaa on ollut vain epävarmuus.

Meillä on viimeisen kahden vuoden aikana selitetty ja etsitty valtava määrä lapsentasoisia vastauksia kysymyksiin rokotuksista, käsihygieniasta ja viruksista. On puhuttu, kerrottu ja toimittu vastuullisesti. Kaikkea suunnitelmia on varjostanut aina vahva perumisen mahdollisuus, mitään varmaa ei ole voinut kahteen vuoteen luvata. Partioretkiä on peruttu, kaverisynttäreitä on peruttu, harrastukset ovat olleet säännöllisesti tauolla koska liikuntapaikkoja on suljettu. Varmaa on ollut vain epävarmuus.

Ja kaiken tämän keskeltä meiltä meiltä ehkä on välillä unohtunut on tosiasia, ettei lapsi aina ymmärrä nyansseja. Ei aina ymmärrä milloin ei ole tarve olla huolissaan ja milloin taas on kyse aidosta vakavasta huolesta.

He ovat aikakautensa tuote, tämä ajanjakso tulee olemaan kollektiivinen muisto ihmishistoriassa.

Tuon aamun jälkeen olen alkanut kuunnella itseäni. Pyrkinyt luomaan lapsilleni taas enemmän normaalia lapsuutta, sellaista joka ei ole pelkästään koronan varjossa olevaa. Työni kautta olen taudin kanssa jatkuvasti tekemisissä, joudun miettimään jokaista liikettäni, tekemään kotitestejä ja arvioimaan riskejä. Olen kuitenkin opetellut jättämään nämä pohdinnat kotioven ulkopuolelle.

Lastemme lapsuus tulee olemaan koronan varjostama, sitä me emme voi poistaa. He ovat aikakautensa tuote, tämä ajanjakso tulee olemaan kollektiivinen muisto ihmishistoriassa.
Yhteiskuntana tulemme varmasti maksamaan tästä ajanjaksosta vielä vuosikymmeniä kovaa hintaa. Pahoinvointi, joka on (tarpeellisten) sulkutoimien seurauksena astunut niin monen ihmisen elämään ei ole poistettavissa millään nopealla ihmelääkkeellä. Mutta toivon, että tästä kaikesta huolimatta me voisimme yhä edelleen nähdä elämässä kaiken kauniin. Nauraa ja hymyillä. Laskea pulkkamäessä miettimättä onko se järkevää, juosta kilpaa metrolta kotiin. Lukea Aku Ankkaa aamupalapöydässä ja nukkua ilman painajaisia tappavasta taudista.