Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Korona-ajan lapset

31.01.2021

Millaisen jäljen tämä aikakausi jättää meidän lapsiimme? Millaisia arpia jättävät nämä jatkuvat pettymykset ja rajoitukset lapsiin? Minä kasvoin laman keskellä, kannan siitä omia arpiani edelleen. Nyt omat lapsemme ovat korona-ajan lapsia, eikä meistä kukaan tiedä vielä mitä se tarkoittaa.

Lapsen kyyneleet poskilla, pettymys vavahduttamassa koko kehoa. Esikoinen yrittää lohduttaa itkevää Kuopusta. Sanoo, että kyllä tämä tästä, juuri nyt on vain maailma ihan nurinkurin niin näin voi käydä.

Esikoisen piti juhlistaa jo kerran peruttuja synttäreitään pihakavereiden kesken. Yksi tekstiviesti Kuopuksen päiväkodista romutti kuitenkin ne tälle viikonlopulle suunnitellut juhlat kartaheitolla. Kuopuksen päiväkodissa todettiin koronatartunta. Vielä ei ole selvää ketkä kaikki ovat altistuneet, mutta koska me emme halua leikkiä asialla ja arpoa niin syntymäpäiväjuhlat peruttiin. Vaikka naapureiden kesken muodostammekin oman kuplan, on tämä siitä huolimatta tarpeeton riski, jota kukaan ei halua ottaa.


Kerroin uutiset lapsille heidän huoneessa, legojen keskellä. Esikoinen painoi päänsä ja huokaisi syvään. Kuopus parahti itkuun.

“Loppuuko tämä koskaan?” kysyy Esikoinen pettyneellä, hieman itkun paksuntamalla äänellä. Katse pysyy visusti legoissa ja kädet rakentavat palasista jotain isompaa kokonaisuutta. Lapsi tarkoittaa koronaa. Enkä ole varma mitä vataisin.

Lopulta vastaan tämän varmasti loppuvan joskus. Kaiken kyllä helpottavan jonakin päivänä, mutta se päivä ei vain ole vielä tänään, eikä huomennakaan. Että jotenkin pitää nyt vain jaksaa tätä. Lapsi nyökkää. Kyllähän hän tietää. Tietää vaikka ei jaksaisikaan. Tai haluaisikaan tietää.

Jään miettimään millaisen jäljen tämä aika jättää lapsiin. Varmuudella tiedän, että tämä jättä jonkinlaisen jäljen. Nämä lapset elävät omaa lapsuuttaan koronaviruksen varjon alla. He kasvavat tähän outoon maailmaan, jossa toisesta henkilöstä täytyy pysyä vähintään kahden metrin päässä ja aikuiset käyttävät maskeja aina ollessaan muualla kuin kotona tai metsässä.


Millainen jälki jää lapseen ja nuoreen joka kasvaa maailmassa, jossa kosketus on paheksuttava muiden kuin perheenjäsenten kesken. Maailmassa jossa näkymätön uhka tuntuu vaanivan joka kulmalla.

Ei ole isoja juhlia, ei ole enää kodeissa tapahtuvia illanistujaisia. Meidänkin lasten kontaktit on minimoitu jo vuoden verran minimiin. On päiväkoti ja koulu. Naapurin lapset. Esikoisella jalkapalloharjoitukset ulkokentällä. Syntymäpäiviä vietettiin pienissä erissä. Yritetään olla sekoittamatta kuplia.

Korona on arkipuheessa esillä usein. Se tipahtelee lauseiden väliin vaikka ei haluaisikaan. Osana arkea ja elämää. Näin tuntuu olevan koko maailmassa. Elämä pyörii sen ympärillä vaikka kaikki ovatkin jo aivan väsyneet puheenaiheeseen. 


En tiedä millaiseksi nämä kasvavat, nämä korona-ajan lapset. Mutta olen varma, että tämä ajanjakso maailman historiassa jättää heihin jonkinlaisen jäljen. Enkä uskalla toivoa, vaikka muutoin olenkin valoon ja positiivisuuuteen vannova ihminen, että se jälki olisi hyvä.


Tuleekohan kosketuksesta outo kielletty asia tulevaisuudessa? Jääkö kättely historiaan?
Vai lyökö kosketuksen tarve läpi entistä voimakkaampana kun korona on selätetty jossain hamassa tulevaisuudessa.

Nämä ajatukset nostavat aina välillä päätänsä kun yritän luovia tämän kaiken keskellä.
Tehdä työni vanhempana ja kasvattajana pysytellen silti vastuullisena yhteiskunnan jäsenenä. Jään miettimän kuinka harvoin enää kosketan ketään jos omaa pientä perhettäni ei lasketa.
Tämä aika jättää varmasti jäljen myös minuun. Meihin aikuisiin.

“Onko maski mukana?” Lausahdus joka on tullut korvaamaan sen entisen “Onko avaimet mukana?” kysymyksen kotoa lähtiessä. Maskit, etäisyys. Kaiken turhan välttäminen. Viikosta, kuukaudesta kohta jo vuodesta toiseen. Yritämme elää, pitää yllä unelmia, mutta aina välillä pieni huoli nostaa päätään. Mitä tästä kaikesta lopulta seuraa henkisellä puolella.

Samaan aikaan kun lataan huoleni ilmoille, haluan kuitenkin muistuttaa itseäni, lapsia, ihan kaikkia miten hyvin meillä asiat kuitenkin ovat. Moni muu lapsi ei ole saanut käydä koulua viime maaliksuun jälkeen, moni on ollut kotona, vanhemmat ovat menettäneet työnsä, elämä on ollut monelle monin tasoin vaikeampaa.


Se, että meillä nyt yksi lapsi on altistunut, ja sen tähden meidän elämämme on hetken vielä tavallistakin hiljaisempaa, se ei sitten loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Ei vaikka se onkin lapselle raskasta ja nostaa itkun hänellä pintaan.

Tästäkin pienestä haasteesta selvitään. Leikitään paljon legoilla ja ulkoillaan. Katsotaan ehkä tavallista enemmän elokuvia ja tehdään Puolison kanssa töitä vuoroissa. Mutta tästä selvitään, aivan kuten elämästä muutoinkin.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »