Hyppää sisältöön

Ukraina sydämessä

Heräsin uutiseen sodasta Euroopasta. Hetkeksi koko maailma tuntui pysähtyvän. Elämme aikakautta, joka tuntuu absurdilta ja pelottavalta. Se nostaa esiin kipeitäkin tunteita. Kipeitä, mutta sallittuja tunteita.
Julkaistu
Ukraina sydämessä

Mökissä on vielä pimeää. Hamuilen sängyn vierestä puhelinta ja katson sen kelloa, 7:45.

Olemme talvilomalla Lapissa. Olin ajatellut kirjoittaa sieltä ajatuksia, keveitä pilven kaltaisia tunteita onnesta. Ehkä hieman kipuilua kaukokaipuun kanssa, mutta sitten taas myös siitä miten lapset ovat sopeutuneet lopulta Suomeen, miten tällainen talviloma lapissa laskettelurinteissäkin on nyt meille mahdollista.

Helsingin Sanomien mobiiliversion etusivulla oli musta tausta

Mutta juuri tuona aamuna, oli Helsingin Sanomien mobiiliversion etusivulla musta tausta. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Tieto lamaannutti. 

Luin aiheesta aamun valjetessa hitaasti ympärillämme ja mökin ollessa vielä aivan hiljaa.
Puolison käsi lepäsi tutun painoisena kyljelläni ja hänen unesta raskas hengitys kuului hiljaisessa huoneessa. Parvella kuului sängyn narahdus kun lapset käänsivät kylkeä unen hiljalleen päästäessään otettaan heistä.

Se mahdottomaksi ajateltu oli tapahtunut.

Ukrainassa lapset eivät enää nukkuneet, aikuiset eivät enää maanneet sängyissään. Ihmiset pakenivat alkanutta sotaa. Maailma oli pyörähtänyt ympäri. Se mahdottomaksi ajateltu oli tapahtunut. Eurooppaan syttyi hyökkäyssota.

Katan aamupalaa, selaan samalla twitteriä ja uutisia. Sydäntä kouraisee. Lapet heräilevät, en halua kertoa, en vielä. Puoliso saapuu unisena pöydän ääreen, ei ole vielä avannut uutisia. Katson häntä silmiin ja muodostan teemukin takaa yhden sanan äänettömään kuiskaukseen “Venäjä.” Näen miten hänen leukaperänsä kiristyvät ja hän kääntää katseensa pois.

Päivien kuluessa ahdistus ei hellitä. Lapsetkin kuulevat aiheesta, puhutaan siitä mutta ei liikaa. Ei kuunnella autossa uutisia radiosta, ei heidän tarvitse jatkuvasti kuulla asiasta. Esikoinen toteaa jossain vaiheessa, että uutisissa ei koko viikkona enää puhuttu koronasta, vain Ukrainasta.
Ystäväperheen isä kertoo lasten leikkien lomassa jutelleen miten venäläiset menivät Ukrainaan ilman lupaa. Ystäväisä oli pysähtynyt ja keskustellut lasten kanssa, muistuttaen, etteivät venäläiset ihmiset sinällään sinne menneet. Että ei voi  ajatella, että se olisi venäläisten vika. Kertoi johtajista, armejasta, päättäjistä. Tärkeä puheenvuoro, jonka hetken hän ymmärsi täydellisesti.

Kun ajoin tänään yksin Yliveiskasta kohti kotia Helsinkiin, perheen otettua Oulusta juna (koska luulimme hetken automme hajonneen, vaikka se sitten osoittautuikin vääräksi luuloksi, eikä autossa ollut mitään vikaa mutta Puoliso oli jo lasten kanssa siinä vaiheessa junassa. Tämä on näitä meidän reissutarioita), oli aikaa ajatella. Aikaa kuunnella omaa sisintä.

Uutiset itkettivät. Mutta miksi? Mikä minua itketti, pelotti? Ihmisten hätä, sodan päättömyys ja mielettömyys. Samat syyt kuin kaikissa sodissa. Lisäksi Suomeen hiipinyt valmistautuminen, ihmisten hokema uhka.

Puolustaisin kyllä tätä maata, seisoisin tarvittaessa eturintamassa, mutta motiivi sille olisi se, että toisen omaa ei voida tuolla tavalla toiselta ottaa.

Samaan aikaan yritin löytää itsestäni sitä isänmaallissutta, joka puolustaa tätä maata. Ja hengitys vavisten ymmärsin, että juuri sitä minussa ei ole. Puolustaisin kyllä tätä maata, seisoisin tarvittaessa eturintamassa, mutta motiivi sille olisi se, että toisen omaa ei voida tuolla tavalla toiselta ottaa. Motiivi olisi, että ihmisiä ei voi tulla ja tapaa vain koska itse haluaa jotain. Ei se toimi hiekkalaatikolla lelujen kanssa, joten ei se toimi millään muotoa myöskään maiden kanssa.

Enkä ehkä koskaan tule kokemaan olevani suomalainen.

Mutta samaan aikaan minua itketti ymmärtää, että minusta ei löydy sitä ihmistä, joka sydämessään kokisi tätä maata isänmaakseen. Tämä on lasteni synnyinmaa, tämä on puolisoni isänmaa ja kotimaa. Minulle tämä on äitini maa, mutta minä en ole täältä. Olen maailmalta. Taistelisin, tämän maan tähden, koska rakastamilleni ihmisille tämä on tärkeä maa, taistelisin, koska täällä on paljon jota arvostan. Mutta siinä aamuruskon värjätessä taivaan punaiseksi ymmärsin myös, etten koskaan tule kutsumaan tätä maata isänmaakseni. Enkä ehkä koskaan tule kokemaan olevani suomalainen. Ymmärsin myös, ettei ole mitään maata mihin kokisin kuuluvani. En ole pitkään aikaan kokenut olevani niin irrallaan, niin juureton kuin tuona hetkenä. 

Ukrainan lasten tulisi saada juosta auringonpaistessa, vapaana ja nauraen.

Nämä tunteet eivät poista syvää solidaarisuuttani, empatiaani ja tahtoani taistella hyvän puolesta. Ne eivät poista tuskaan Unkrainan puolesta. Ukrainan lasten tulisi saada juosta auringonpaistessa, vapaana ja nauraen. Ei kyyneleet poskilla, kauhu rinnassaan  auringon peittyessä savuverhon taakse ja tykkien jylistessä taustalla.

Jos haluat auttaa Ukrainaa ja sen lapsia voit lahjoittaa heille SPR:n tai Unicefin kautta.

Palaan niihin toisiin ajatuksiin ja aiheisiin, kun löydän ajatuksille tilaa. Puhutaan sitten lisää sukupuolten tasa-arvosta, elämästä, monikulttuurisuudesta ja siitä, miltä Suomi nyt kahden vuoden jälkeen tuntuu.

 

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.