Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Tyhmä äiti! – Miksi vanhempi saa nimitellä mutta lapsi ei?

08.08.2019

“Voi muru, anna anteeksi, äiti oli nyt tosi tyhmä ja sanoi sinulle ankarasti ei.”
“No äh, äiti oli nyt kyllä tosi idiootti ja unohti ne sinun kirjat kotiin”
Kaksi minuutin sisään kuultua lausetta tänään kirjastossa joissa vanhempi nimittelee itseään lapsen kuullen.
Lapset nostavat katseensa kirjoistaan ja vilkaisevat minua. Esikoinen on ensimmäinen avaamaan suutaan ja kuiskaamaan “Miksi tuo ihminen sanoo,että on tyhmä. Eihän ihminen voi olla tyhmä. Sinä aina sanot, ettei ketään ihmistä saa sanoa tyhmäksi vain asioita”

Hetken siinä sitten mietin mitä vastaisin lapselle joka oli aivan oikeassa. Lopulta vastasin, että kyseiset ihmiset olivat ehkä hieman ajattelemattomia. Etteivät he oikein olleet ajatelleet mitä suustaan päästivät.
Vertasin tilannetta pyöräilykypäriin. Muistutin lasta miten ollaan välillä nähty aikuisia pyöräilemässä, ilman kypärää. Vaikka he taatusti tietävät, ettei se ole viisasta ja että niin ei saisi tehdä.
Esikoinen nyökkää ja palaa takaisin kirjansa pariin.

Itse jään pohtimaan tilannetta, sanottuja sanoja. Nimittelyä yleensä.
Mietin miksi olen lasten syntymästä asti ollut niin tiukkana siitä, ettei meillä koskaan sanota ketään tyhmäksi. Minä en koskaan kutsu Puolisoa tai lapsia tyhmäksi tai typeräksi tai idiootiksi, ainakaan lasten kuullen. Ja kyllä, uskallan tässäkin vannoa että en koskaan. Tiedän, että koskaan on vahva sana. Silti juuri tämä asia on minulle tärkeä, ja siksi olen siitä pitänyt huolta. Myönnän täysin, että kun lapset ovat poissa, saatan hyvinkin puhua jostain muusta ihmisestä typeränä, aivan asiatonta sekin, mutta myönnän että olen niin varmasti tehnyt, lasten syntymän jälkeenkin.

Mutta lapselle en koskaan ole sanonut hänen olevan tyhmä, tai kenenkään muunkaan ihmisen, en myöskään itseni olevan tyhmä, idiootti, typerä tai mitään muutakaan jonka lasken nimittelyn piiriin.
Jo hyvin varhaisessa vaiheessa tein tämän myös selväksi Puolisolle, että en halua että lapsemme oppivat meiltä nimittelyn. Meidän perheessä en halua sellaista käytettävän, missään tilanteissa.

Siinä kirjaston pehmustetuilla korokkeilla jään pohtimaan miksi minulla on tästä niin vahva mielipide.
Mietin niitä muutamia kertoja kun seurustelumme alkuaikoina Puoliso riitelymme aikana nimitti minua tyhmäksi, idiootiksi tai joksikin muuksi. Muistan miten se sivalsi silloin sisintäni. Miten koin sanojen olevan väkevämpiä satuttajia kuin mikään muu asia maailmassa. Mietin miten sen jälkeenkin konfliktitilanteissa nimenomaan ne kerrat kun joku on nimitellyt minua ovat saaneet minut kaikkein haavoittuneemmaksi. Tänä kesänä blogini ollessa älyttömän negatiivisen kommentoinin kohteena, minun ihoni alle menivät eniten ne joissa minua haukuttiin huonoksi äidiksi, valehtelijaksi ja rumin sanoin höystetyin tyhmäksi.

Luulen sen johtuvan siitä, että minun vanhempani vetivät tätä samaa linjaa kuin me nyt meidän lapsillemme. En muista ainakaan heidän koskaan nimitelleen meitä. En muista heidän koskaan sanoneen minulle minun olevani tyhmä. Enkä muista heidän koskaan kutsuneen itseään tai toisiaan haukkumanimillä.
Uskon itse vahvasti siihen, että jos minä annan lapselle esimerkin “Minä olin nyt tyhmä…” (En ole koskaan oppinut puhumaan lapsille itsestäni kolmannessa persoonassa, puhun heille aina vain minänä, en äitinä tai Annuna) oppii lapsi sen olevan täysin hyväksyttävä nimitys. Että on täysin ok, sanoa toiselle että hän on tyhmä/idiootti/typerä. Eli opetan tavallaan lapseni nimittelemään. Enkä minä halua sitä. En halua, että lapseni oppii ainakaan kotioloista puhetavan jossa toista on sopivaa kutsua tyhmäksi. En vain halua.

Minusta se ei kuulu hyvään käytökseen. Niin ei kutsuta ihmistä.
Olen alusta asti selittänyt lapsillemme että asiat ovat tyhmiä, typeriä, inhottavia, tylsiä. Ja niistä saa valittaa. Saa sanoa, että joku teki jotain typerää, saa sanoa että toinen sanoi ikävästi, saa sanoa että tuoli tosi tylsä juttu.
Mutta nimittelyä, ihmiseen kohdistettua tyhmäksi kutsumista, se ei sovi minun mielestäni hyviin käytöstapoihin.

Työskennellessäni Lontoossa jenginuorten parissa kertoi minulle yksi pitkän uran tehnyt nuorisotyöntekijä, että jos lapsi ei opi nimittelyn olevan ok, voi se toimia teiniässä jopa niin sanottuna agression purkuna.
Teini-ikäisellä on tarve rikkoa sääntöjä, rikkoa rajoja. Jos se yksi sääntö on, että toisia ei nimitellä, voi teini-ikäinen kaikella raivolla rikkoa niitä. Kollegani kertoi hänen riidelleen teini-ikäisten kanssa elämää suuremmilta vaikuttavia riitoja siitä miksi häntä saa kutsua, mutta se oli turvallinen kapian kohde. Jos jostain piti vääntää, niin mielummin nimittelystä kuin alkoholin juomisesta tai kotiintuloajoista.

Mutta vielä nyt, kun elämme vasta lasten lapsuutta, teini-iän ollessa jokin sumuinen tulevaisuuden haasteen siltoineen ja vuorineen, minä lähinnä keskityn siihen, miten haluan lasteni oppivan kohtelemaan muita ihmisiä.
Ja se oikea tapa on minun mielestäni kunnioittaen. Puhe on yksi osa sitä.
En minä halua kasvattaa lapsi jotka pelkäävät minua auktoriteettihahmona tai eivät uskalla puhutella minua.
Mutta minä haluan kasvattaa lapsia, joiden sanavarastoon ja tapaan puhutella toisia ihmisiä, oli sitten kyseessä ystävä, kaveri, tuttava, tuntematon, äiti, isä tai ihan kuka tahansa, ei kuulu missään muodossa toisen nimittely.

Jos minä siis olisin lapsen ollessa vielä vauva jo esimerkin avulla antanut lapselle luvan, että on ok kutsua minua tyhmäksi, koska teenhän itsekin niin, en voisi mitenkään loogisesti selittää hänelle isompana miksi se ei olekaan enää sallittua. Miksi äiti saa sanoa että äiti on tyhmä koska sattui ärähtämään lapselleen, mutta lapsi ei saa toistaa kuulemaansa? Miten lapsi voi ymmärtää että seuraavan kerran kun äiti ärähtää tai kieltää jotain niin ei olekaan ok sanoa äidille että hän on tyhmä.
Jos äiti kertoo lapselleen olevansa idiootti koska unohti kirjat kotiin, miten lapsi voi olettaa ettei hän voi sanoa esimerkiksi kaverilleen tämän olevan idiootti kun unohti pokemon kortit kotiin?
Miten lapsi voisi edes erottaa nämä asiat toisistaan.

Mitä minä sitten vastaan näissä tilanteissa jos ne tulevat itselleni vastaan. Koska tottahan toki aina olisi tilaisuus kutsua itseään tyhmäksi, idiootiksi tai vaikkapa miksi.
Helppoa olisi syyttää tyhmyyttään siitä, että unohtaa ketsuppipullon, helppoa olisi sanoa olleensa idiootti kun tiputti lasin lattialle niin että se särkyi.
Helppoa olisi pyytää lapselta anteeksi omaa hermostumistaan sanoin “ anteeksi, olin tosi tyhmä kun suutuin sinulle turhasta asiasta.”
Tietoisesti kuitenkin käytän muita ilmaisuja. En nimitä itseäni, kerron olleeen ajattelematon, kerron ajatelleeni muita asioita kun pakkasin lounasta ja siksi se ketsuppi jäi. Kerron olleeni huolimaton ja siksi lasi lipsahti kädestäni ja meni rikki.
Pyydän anteeksi sanoin “ Anteeksi, tein tosi tylsästi kun suutuin sinulle turhasta.”
Ja voin kertoa, että voin yhden käden sormilla laskea ne kerrat kun lapsemme ovat lipsauttaneet suustaan jonkun olevan tyhmä.
Sillon olemme välittömästi korjanneet sanaparren. Emme ole kieltäneet heidän kiukkuaan emmekä tunteitaan, mutta olemme hyvin määrätietoisesti korjanneet heidän sanomisensa muotoon “Toinen teki ikävästi/ Toinen sanoi jotain tylsää. Mutta toinen ei ole koskaan tyhmä. Sitä sanaa ei käytetä ihmisestä.”

En tokikaan ole niin naivi, että uskoisin voivani pitää tämän mallin lastemme koko lapsuuden läpi. Tulee koulut, tulee kaverit, tulee ne kaikki muut tahot jotka kuitenkin kutsuvat myös ihmisiä typeriksi, tyhmiksi ja idiooteiksi. Tulee varmasti myös hetkiä kun lapsemme niin tekevät. Mutta uskon vahvasti siihen, että mitä tarkemmin siitä pidetään kotona huolta, ettei nimittely ole mikään tapa ilmaista itseään tai puhutella toisia, sitä vähemmän sitä tapahtuisi myös myöhemmällä iällä.
Uskon tapojen iskostuvan lapsiin jo aivan varhaisvuosista, ja tämä on yksi asia johon minä uskon hyvin vahvasti.

Lisäksi minä en yksinkertaisesti halua, että meidän kotona ketään nimitellään.
Ihan itsekkäästi siitä syystä, että minä koen sen ahdistavaksi.
Ehkä lasten ollessa teinejä he voivat paiskoa ovia ja huutaa minun olevan tyhmin äiti maailmassa.
Ja minä voin esittää olevani maailman loukkaantunein tästä solvauksesta, vaikka siinä hetkessä, olen ehkä hiljaa mielessäni vain tyytyväinen, että tämä on meillä se riidan aihe.
Jää nähtäväksi mitä silloin tapahtuu, mutta juuri nyt, kun teini-ikä on vasta tulevaisuudessa, minä aion kasvattaa lapsiani kaiken outouden uhallakin vieratamaan nimittelyä.
Ja aion hiljaa mielessäni kohautella kulmiani vanhemmille jotka omille lapsilleen kertovat olevansa typeriä, tyhmiä ja idiootteja, ja myöhemmin ahdistuvat siitä että lapsi nimittelee heitä samoilla nimillä.

Juuri nyt, minä ja Puoliso olemme lastemme suurin esikuva.
Puhun siis niin kuin toivon lapseni tulevaisuudessa puhuvan.
Toista kunnioittaen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »