Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Retkeily lasten kanssa, itkua vai naurua?

07.05.2019

 

Vietimme viimeiset kolme päivää Yosemiten kansallispuistossa.
Viikonloppu oli huima. Muistot vuorien jylhyydestä ja kuohuvista vesiputouksista ovat todennäköisesti niitä muistoja joita tulen kantamaan mukanani koko elämäni.
Lapset leikkimässä joen rannalla, auringon kullatessa heidän hiuksensa sädekehiksi pään ympärille.
Vuoripurojen ja -jokien kirkas vesi.
Kohti tähtitaivasta kurkottelevat liekit yön pimeydessä. Humisevat puut jotka ovat nähneet niin monta matkalaista jo ennen meitä ja tulevat näkemään niin monia viel  meidän jälkeenkin.

Tuntuu kuitenkin turhalta kertoa näistä enempää, eivät minun sanani riitä kuvailemaan ihmisen pienuutta ja luonnon suuruutta. Eivät kirjaimet toistensa perässä saa täysin kiinni siitä huikeasta spektaakkelista jonka luonto järjestää tuossa laaksossa, Sierran vuorien ympäröimänä.
Kun syksyllä olimme täällä, vettä oli tuskin lainkaan. Leirintäalueen joki oli kahlattavissa ylitse, vain nilkat kastuivat. Nyt vettä oli miehen mitan verran.
Huipuilla makasi edelleen lunta suurina laikkuina, sulanut lumi valui kohisten vuorilta vesiputouksina alas laaksoon. Kevät sai luonnon hohkamaan vehreyttä ja raikkautta.
Kävelimme lapselliseksi perheeksi pitkiä kävelyitä. Lauantaina kiersimme lenkin joka lopulta oli askelmittarin mukaan noin 12km pitkä. Sunnuntaina ennen kotiinlähtöä kävelimme vielä 5,5km pituisen lenkin. Ja Kuopus ja Esikoinen taapersivat nämä matkat itse. Kuopusta kannettiin 12km matkalla ehkä kilometrin verran, loput hän käveli itse.

Minulta on kyselty useamman kerran miten me pärjäämme pienten lasten kanssa tällaisilla retkillä.
Miten saamme heidät kävelemään pitkiä päivävaelluksia ja jaksamaan leirielämää?
Joten sen sijaan, että yritän kertoa teille Yosemiten luonnon suuruudesta, upeudesta ja tajunnan räjäyttävästä voimasta, kerron teille miten me retkeilemme lasten kanssa.

Ihan aluksi  korostan, etten kykene antamaan mitään yleispäteviä neuvoja. Kerron miten me olemme edenneet ja mitä me olemme tehneet päätyäksemme tilanteeseen jossa 4v Kuopuksemme jaksaa kävellä 11km haikin. Lapset ovat kuitenkin erilaisia ja asiat jotka meillä toimivat eivät välttämättä toimi toisilla.

Eli aloitetaan siitä miten olemme saaneet lapsemme jaksamaan ja kiinnostumaan vaelluksista.
Ehkä yksinkertaisin ja nopein vastaus on tähän on, että aloitimme lasten jo ollessa vauvoja.
Asuimme silloin vielä Suomessa, ja kolusimme Uutelan rantoja, Puistolan lähimetsiä ja Sipoonkorpea.
Erityisen ahkerasti aloimme ulkoilla ja tehdä retkiä kun Esikoinen oli 2v ja Kuopus vauva. Kuopus kulki kätevästi kantorepussa ja Esikoinen käveli.
Aluksi teimme hyvin, hyvin lyhyitä reittejä. Ehkä kilometrin tai kaksi. Aina meillä oli mukana eväitä. Evästauko oli yhtä tärkeä osa retkeä kuin itse luonto ja kävely.
Siitä lähtien me olemme käyneet retkillä lähes viikottain.
Joko yhdessä perheenä tai sitten minä yksin lasten kanssa.

Koen tärkeäksi nimenomaan ylläpitää tätä harrastusta aivan kuten muitakin harrastuksia ylläpidetään.
Jotta taito säilyy täytyy sitä tehdä.
Moni pitää nyrkkisääntönä, että lapsi voi, tai lapselta voi vaatia, yhtä monta kävelykilometriä mitä hän on vuosia. Eli kaksivuotiaalta voidaan tuon mukaan vaatia kahden kilometrin kävelymatkaa.
Tämä on kuitenkin taas kerran sellainen nyrkkisääntö, joka pätee joihinkin lapsiin ja toisiin sitten taas ei.
Kaikki riippuu niin lapsesta. Hänen luonteestaan, halustaan ja mielenkiinnostaan kävellä ja liikkua luonnossa.
Minä sanoisin itse, että sinä tunnet lapsesi parhaiten ja tiedät paljon hän jaksaa kulkea. Kuitenkaan lapsen kykyjä ja jaksamista ei kannata aliarvoidia. Lapset jaksavat käsittämättömän pitkiä matkoja jos heitä vain kiinnostaa.

Me emme ole koskaan tehneet haikkejamme sillä perustella, että eteenpäin täytyy mennä veren maku suussa. Pääasiassa on ollut se että edetään, vaikkakin se olisi sitten hidasta.
Lapset ovat aina saaneet jäädä tutkimaan luontoa, kyselemään asioista ja ihmettelemään näkemäänsä. Olemme kantaneet mukana kiikareita, lapset ovat saaneet kuvata kameralla kukkasia ja olemme tutkineet maasta löytyviä jälkiä. Mutta emme myöskään ole antaneet heidän jäädä ensimmäisen lätäkön kohdalle 100m autosta ja olleet kiertämättä suunnittelemaamme kierrosta vaikka se lätäkkö olisikin tosi mielenkiintoinen. Olemme antaneet lasten hetken leikkiä ja sitten jatketaan matkaa.
Päämäärätietoisuus, sitkeys ja valtava kitinänsietokyky ovat todennäköisesti suurimmat syyt miksi olemme nyt tässä tilanteessa missä olemme.

Ei, eivät meidän kaikki retket todellakaan ole sitä ihanaa auvoista seikkailua jossa lapset kirmailevat poluilla edessämme tutkien luontoa ja iloitsevat siitä että saavat nousta kilometritolkulla vuoren rinteitä ylöspäin. Ei todellakaan.
Paljon on kuunneltu valitusta ettei jaksa kävellä, paljon on jouduttu keskustelemaan siitä, ettei siihen polullekaan voida jäädä vaan matka on käveltävä loppuun. Kilometrejä on taivallettu rääkyvä lapsi käsipuolessa. Mutta lähes poikkeuksetta aina retken päätteeksi lapset kertovat sen olleen mukava.

Me emme myöskään liiemmin kysy lapsilta, että huvittaako heitä lähteä kukkuloille haikkaamaan viikonloppuisin. Me vain ilmotamme näin tapahtuvan. Voi kuulostaa hieman tylyltä, mutta totuus on etten usko tässä vaiheessa siihen että lapselle voi antaa sitä valtaa että hän päättää asiasta. Me haluamme että heistä tulee hyviä kävelijöitä, me tiedämme heidän pystyvän siihen. Aina se ei ehkä huvita, mutta jos totta puhutaan ei heitä aina huvita myöskään pukea ja silti me vaadimme heiltä vaatteiden päälle laittamista.
Jos lapset selkeästi indikoisivat vihaavansa kyseistä harrastusta, jos he ihan oikeasti kärsisivät ja pitäisivät vaeltamista epmäiellyttävänä ja kamalana, tekisimme varmasti erilaisia ratkaisuja. Mutta lapset pitävät siitä. He saattavat aluksi kitistä ja kyllä, heillä on huonoja päiviä, mutta pohjimmiltaan luonnossa liikkuminen on heille miellyttävää, sen näkee heistä.

Eli lapsen opettaminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Kävelyitä täytyy tehdä paljon. Siitä täytyy tulla tapa. Kaava jonka he tunnistavat. Kävellään, syödään eväitä, tutkitaan luontoa, kävellään lisää. Tehdään jokin kierros. Lopputulemana on hyvä mieli ja kulutettua energiaa. Lapsi oppii siihen, ehdollistuu. Oppii pitämään siitä, ei enää mieti matkaa raskaana suorituksena vaan yhteisenä tekemisenä.
Näin ainakin meidän lapset.
Kun väsymys iskee lapsiin ja he alkavat valittaa etteivät he enää jaksa, me kerromme kuulevamme heidät, sanomme ymmärtävämme että välillä tuntuisi ettei jaksa. Selitämme kuitenkin miksi emme voi jäädä metsään/kukkuloille myöskään vain istumaan vaan matkaa on jatekttava. Suuntaamme lasten mielenkiinnon toisaalle. Katselemme heidän kanssaan luontoa ympärillämme, etsimme sisiliskoja, pohdimme voiko vesiputousten alla nukkua, kuuntelemme lintuja, etsimme eläinten jälkiä, laskemme kotiloita. Mitä tahansa mikä vie lapsen huomion itse kävelystä luontoon ympärillä.
Useinmiten hetken päästä lapsi unohtaa jaksamattomuutensa ja alkaa tutkia ympäristöään sen sijaan, edeten samalla.
Esikoinen on se joka lähes aina juoksee edeltä. Ei malta jäädä odottamaan. Kuopus on usein se joka kävelee todella hitaasti. Ei valita, ei kitise, muttei myöskään pidä mitään kiirettä.

Olemme todenneet ettemme voi myöskään hoputtaa häntä, koska hän kuitenkin suorittaa jo yhtä pyyntyöämme, kävelee kitsiemättä. Joten niin tuskallista kuin se välillä onkin, me annamme hänen kävellä omaa tahtiaan. Vaikka se sitten tarkottaisi että matkaan menee loputon määrä aikaa. Mutta lapsi kävelee, ja me muistamme myös kertoa kuinka hienosti hän jaksaa sen tehdä.
Emme yleisesti tee lasten kävelystä isoa numeroa heidän edessään, toteamme vain heidän varmasti jaksavan hyvin. Mutta normaalia pidempien reittien päätteeksi me kyllä muistamme kertoa heille miten he mielestämme kävelivät todella hyvin ja jaksoivat loistavasti. Kuten lauantain 12km päätteeksi. Se oli mielestäni suoritus johon en ihan heti olisi uskonut molempien lasten yltävän niin pienellä valituksella.
Meidän kohdalla on siis toiminut pitkäjänteinen työ, perheen yhteiseksi harrastukseksi otettu tapa kävellä joka viikonloppu ja positiivinen asenne koko touhuun.
Kävely itsessään ei ole meille se itseisarvo jota tavoitellaan vaan uusien paikkojen näkeminen ja luonnossa liikkuminen.

Retkeilyyn liittyy toki muitakin puolia kuin pelkästään haikit joita kävelemme päivisin.
Mitenkäs nukkuminen, syöminen, tekeminen leirialueella? Kysyi yksi lukija.
Nyt Yosemitessä leiriydyimme niin sanotussa housekeeping leirissä. Se tarkoitti, että oman teltan sijaan paikan päällä oli telttakankaasta ja puusta rakennettu “mökintapainen” rakennelma. Mikään tiivis mökki ei ollut kyseessä vaan tosiaan kolmesta betoni/puuseinästä muodostuva loosintapainen nukkumanurkka jonka kattona ja ovena toimi telttakangas.
Sen yhteydessä oli myös katos jossa oli kiinteä pöytä penkkeineen. “Mökin” ulkopuolella oli tulipaikka.
Mökissä oli rautainen kerrossänky ja yksi 120cm leveä sänky muovipäällyisteisine patjoineen. Auton sai ajaa siihen viereen, kuten amerikassa yleensä on tapana.
Meillä oli siis mukana omat lakanat ja makuupussit.
Käytännössä mökki antoi sen verran luksusta ettei telttaa tarvinnut pystyttää, mutta mitään lämmitystä tai eristystä siinä tosiaan ei ole, eikä oviverho pidä välttämättä edes pesukarhuja ulkona öisin yhtä hyvin kuin mitä teltta pitäisi.


Lapset nukkuivat suurinpiirtein samoilla rutiineilla kuin kotona. Iltaruuat, iltapesut jne suoritettiin lähes samoijen aikataulujen mukaan kuin kotioloissakin. Näin varmistettiin että laspilla säilyy tuttuus ja turvallisuuden tunne ja he varmasti saavat levättyä. Toki taaskin tässä auttaa se, että tätä on tehty heidän kanssaan pienestä pitäen. Kun lapsi tottuu koko teltta/mökki/ulkonanukkumis konseptiin jo pienestä pitäen lakkaa se olemasta mitenkään negatiivisella tavalla pelottavaa. He tietävät miltä leirintäaluieden vessat näyttävät, he tietävät että nuotion ääressä tehdään ruokaa, he tietävät että makuupusseihin mennään nukkumaan muttei muuten jne.
Olemme yöpyneet teltassa, eikä se ole olennaisesti ollut erilaista tästä “mökki”majoituksesta. Ainoastaan se, että teltan oven saa tosiaan kiinni, sen sijaan että tarvitsisi herätä yöllä pesukarhun tuhistessa naamaan.

Syömisen suhteen menen lähinnä ajatuksella “mistä saa energiaa ja mitä lapset syövät.” Esikoinen syö näiden retkiviikonloppujenkin aikana hyvin, hän on oppinut että kannattaa syödä, muuten ei jaksa. Kuopus on vielä vähän opettelemassa sitä. Kuopus usein ei oikein malta. Tuntuu kuin hänen kehonsa menisi tietynlaiseen paastotilaan, ja hän syö vain hyvin pieniä määriä, mutta ihme kyllä jaksaminen tuntuu pysyvän yllä. Yleensä hän sitten tankkaakin ruokaa tulevina päivinä retkipäivien edestäkin.


Tänä viikonloppuna lapset söivät perjantaina hot dogeja ja halloumburgereita, lauantaina macncheesiä ja vohveleita. Aamupalalla oli tuorepuuron aineksia ja lämmintä kaurapuuroa (koska Esikoinen ei syö lämmintä puuroa vaan tuorepuuroa ja Kuopus taas ei syö tuorista vaan halua oikeaa puuroa) Muutoin meillä oli eväänä pähkinöitä, hedelmiä, marjoja, suklaata, vihanneksi ja voileipiä.
Näillä tarjoiluilla meillä oikeastaan mennään lähes aina retkillämme. Lämpimät ruuat ovat nopeasti valmistuvia ja hiilaripitoisia. En säästele voissa, rasvassa tai muussakaan energiapitoisessa silloin kun ollaan metsässä. Tärkeintä on mielestäni tässä vaiheessa, että lapsi syö ja saa siitä energiaa että jaksaa.

Mitä lapset sitten puuhaavat silloin kun emme kävele pitkin maita ja mantuja.
Onko meillä mukana pädejä tai pelejä. Ei.
Lapset joskus raahavat jotain lautapelejä mukanaan repuissaan, mutta ei niitä koskaan olla oikeasti pelailtu.
Kun olemme ulkona, me olemme ulkona.


Lapset löytävät tekemistä ihan vain olemalla luonnosta. He juoksevat, tutkivat, pelaavat pihapelejä, tuijottavat nuotioon, leikkivät rantahiekassa, keksivät mielikuvitusleikkejä…
Emme ole kokeneet lasten vielä kertaakaan tylsistyneen meidän ollessa telttailemassa.
Pelkästään se, että me olemme siellä on ohjelmanumeroa tarpeekseen.

Joten näin me sen teemme. Aika yksinkertaista.
Onnistunut retkeily ja päivävaellusretket lasten kanssa vaativat minun näkökulmastan seuraavia asioita; toistoa, ajoittaista kitinänsietoa, rutkasti positiivista asennetta, kaaoksensietokykyä, riman laskemista hetkeksi mitä tulee ruokailuun, ulkoilman rakastamista, kykyä olla läsnä hetkessä.
Ja kuten olen maininnut monta kertaa, ei tämä tilanne ole syntynyt hetkessä. Meillä katseltu vierestä lasten uhmaraivareita haikeilla, on kävelty 2km matkaa kolme tuntia koska lapsi määrää tahdin, on kastuttu ja oltu kiukkuisia, on paleltu, on yritetty tehdä liian monimutkaista ruokalistaa, on käytetty kaikki keinot lasten huomion muualle saattamiseksi ja kirottu itsemme viimeiseen maanrakoon kun olemme ikinä keksineet edes lähteä millekkään kävelylle tai päivävaellukselle.

Mutta juuri nyt minulla on olo, että se todellakin alkaa kantamaan hedelmää. Meillä on nyt lyhyen ajan sisällä tullut niin monta huikean hienoa onnistumista tässä asiassa, että totta puhuakseni meinaan vähän haljeta ylpeydestä lapsiini.
Joten jos yhtään veallus- ja retkijalkaa vipattaa, älkää arstelko. Pakatkaa reppunne ja telttanne ja lähtekää. Ei se aina tule olemaan kivaa, mutta ne kaikki ikävät kerrat unohtuvat kyllä.
Alku voi olla raskas, mutta kyllä se siitä.
Tärkeintä on asenne.
Joten vaelluskengät jalkaan, retkieväät reppuun ja kohti seikkailuja.
Vain taivas on rajana kun tämä kärpänen puraisee.
Retkikesää ja teidän tarinoita siitä odotellessa sytytellään me vielä yhdet tulet.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »