Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ole jonkun valttikortti – kansainvälinen itsemurhan ehkäisypäivä

10.09.2019

Tänään, 10.9,  vietetään kansainvälistä itsemurhan ehkäisypäivää


Lapset pelaavat olohuoneen lattialla lautapeliä. Ilta-aurinko siivilöityy luumupuun oksien lävitse ja tunkeutuu olohuoneen verhojen ohitse kotiimme, luoden kolmikon ympärille lämpimän keltaisen valon.
Takana on taas yksi telttailuviikonloppu, tomu lepää vielä jossain hiusten ja silmäripsien päällä, tuhannet vaelletut askeleet tuntuvat vielä etäisenä kaikuna jalkojen lihaksissa ja luonnon tuoma rauha asuu vielä olkapäillä tehden hymyilystä helppoa.
Kaikki on niin hyvin, että sieluun melkein sattuu.


Vielä enemmän sattuu kun ymmärrän miten etuoikeutettuja me olemme. Minä, Puoliso, meidän lapsemme. Miten meillä on kaikki hyvin, vaikka välillä ei siltä omasta perspektiivistä tuntuisikaan. Meillä on kuitenkin koti, on ruokaa, on elämä. On mieli joka on pysynyt elämän kovissakin aallokoissa kasassa, on perhe joka on ottanut koppia ja ystäviä joille puhua silloinkin kun ei mene niin vahvasti.

Helsingissä on tällä hetkellä nähtävissä valokuvaaja Tomi Tuulirannan näyttely Unohdetut.
Tuuliranta on kuvannut syrjäytyneiden ihmisten asuntoja heidän kuoltuaan. Ylen artikkeli ei kerro kuolivatko kaikki kyseiset ihmiset oman käden kautta, mutta voimme varmasti jokainen todeta, että luonnollinen kuolema ei varmaan ole kohdannut ainakaan jokaista näistä ihmisistä.

Kun selasin näitä kuvia, mietin ihmisiä näiden kuvien asunnoissa, ylitseni pyyhkäisi valtavan kivulias tietoisuus onnekkuudestani.
Totuushan on, että oikeastaan kuka vain meistä voisi olla yksi heistä. On ollut pitkälti puhdasta sattumaa ja hyvää tuuria, että elämä on jakanut kortit niin että esimerkiksi minä en ole yksi Tuulirannan kuvaamien asuntojen entisistä asukeista.
Ei, minulla ei ole tarjoilla teille tähän nyt mitään draamaattista kurjaa lapsuutta tai vanhempia jotka ovat hylänneet tai laiminlyöneet minut. Minulla ei ole tarjoilla tarinaa täysin yksinjätetystä nuoresta, koulu ja työpaikan menettäneestä aikuisesta ja lopulta ihmisestä joka ei ole nähnyt elämästään muuta tietä ulos kuin poistua oman käden kautta. 

Syy siihen miksi minulla ei ole tarjota tätä teille, ei ole se että minä olisin jotenkin erityisen vahva, erinomainen tai määrätietoinen ihminen. Hyvin paljon siinä on ollut mukana myös puhdasta onnea. Onnea siitä, että satuin syntymään perheeseen jossa oli hyvä olla, sain tasapainoiset vanhemmat, hyvän lapsuuden ja erinomaiset lähtökohdat elämään. Siinä ei minulla itselläni ollut oikeastaan mitään osaa eikä arpaa.
Samoin kuin heillä joilla ei asiat ole olleet yhtä hyvin kuin minulla ole ollut osaa eikä arpaa siihen millaisista lähtökohdista he ovat joutuneet ponnistamaan. 


Minua koulukiusattiin, oli minun onneni (ei ainoastaan minun tahtoani tai päämäärätietoisuutta joita usein peräänkuulutetaan että nuorilla pitäisi olla kun heitä kiusataan) että psyykeeni kesti sen ja että minulla oli siitä huolimatta ystäviä. Nuorena hengasin hetken hieman kyseenalaisessa seurassa, jälleen kerran oli minun onneni että taustalla minulla oli perhe, jonka ansiosta minä en ajautunut ongelmiin vaan kykenin tarkkailemaan elämää ympärilläni lähinnä mielenkiintoisena ilmiönä nuoruudesta.
Mutta minä en ollut yksin, minulla oli vaihtoehtoja, minulla oli oikea perhe joka piti huolta ja rakasti. Ei minulla ollut tarvetta hakea hyväksyntää ihmisiltä jotka mahdollisesti olisivat käyttäneet sitä hyväkseen myöhemmin. Olin onnekas.


Syrjäytyminen ei ole kenenkään valinta, tai tietoinen tie. Siitä olen aivan varma.
Eikä jokainen syrjäytynyt tee itsemurhaa, eikä todellakaan jokainen itsemurhan tekijä ole syrjäytynyt. En oikeastaan puhu näistä kahdesta asiasta samanaikaisesti nyt sen tähden että haluaisin yhdistää ne.
Syy miksi tuon nämä kaksi erillistä asiaa esiin samassa yhteydessä on oikeastaan se että koen molempia pohtiessani päätyväni aina samaan ajatusketjuun.
Onnekkuuteen.
Tuuriin.
Sattumaan.


Tiedän, että elämässä paljon on kiinni omista valinnoista. Me voimme syyttää monesta asiasta vanhempiamme, lapsuuttamme mutta jossain vaiheessa tulee meidän ottaa elämä omiin käsiin ja tehdä omat päätöksemme.
Me emme kuitenkaan voi valita saammeko me kantaakseemme taakan jota meidän mielemme tai kehomme ei kestä. Sairastummeko me fyysisesti tai henkisesti niin että se murtaa meidät.
Se ei ole puhtaasti meidän valintamme. Ei vain ole.
Emme voi verrata sitä yhtä ihmistä joka selvisi kolmesta syövästä, teki kaksi tohtorintutkintoa ja sai viisi lasta jääden yksinhuoltajaksi, ja toista joka meidän mielestämme sai elämässään kaiken kannettuna nenän eteen ja silti masentui ja ahdistui.
Ei se elämä niin mene, että toinen oli heikko ja toinen vahva. Että toinen oli parempi kuin toinen.

Koen vahvasti, että itsemurhaan päätyneillä on vain yksinkertaisesti ollut liikaa kannettavakseen. Se on surullista, se on epäreilua ja se on hyvin turhauttavaa.
Itsemurha tuntuu niin itsekkäältä.
Niin väärältä kaikkia kohtaan. Mutta harvoin, hyvin harvoin ihminen joka on itsemurhan partaalla näkee asian niin. Miettikää itse miltä elämä piirtyy sellaisen ihmisen eteen joka näkee ainoaksi hyväksi vaihtoehdoksi päättää sen. 


Olen menettänyt itsemurhan kautta ihmisiä, minäkin.
Se on joka kerta yhtä pysäyttävää. Ja yhtä syyllistävää.
Kun parikymppisenä menetin ystävän, erään nuoren miehen jonka seurassa oli aikaisemmin viihtynyt hyvinkin mutta jonka kauniit eleet kuitenkin ystävällisesti torjuin, koska olin juuri löytänyt elämääni Puolison. Hän oli kuitenkin se yksi ja ainoa ystäväni, joka tuli silloin minun ensimmäisenä työpäivänäni kukkakauppaan ja osti minulta kukan, koska halusi rohkaista minua sinä päivänä, saada minut hymyilemään.
Hänellä oli raskas elämä, hänelle ei ollut tarjottu niitä kovin onnekkaita kortteja, monessakaan suhteessa. Yhteiskunta yritti ottaa koppia, niin moni yritti auttaa, mutta joskus kortit vain tippuvat käsistä, apukeinoista huolimatta. Minä yritin välittää, yritin pitää huolta. Mutta en minä omassa nuoruudessanikaan osannut. Elämä vei toisaalle.
Ja kun uutinen tuon ihmisen kuolemasta, itsemurhasta, tavoitti minut, tunsin syyllisyyttä.
Syyllisyttä etten ollutkaan jäänyt siihen rinnalle, syyllisyyttä, että olin torjunut hänet.
Se on taakka, jota kannan varmaan lopun elämääni, vaikka järjellä olen nyt aikuisena osannut ajatella etten minä oikeasti olisi välttämättä saanut aikaiseksi mitään muuta lopputulosta.

Tuo nuori mies päätti ottaa henkensä vaikka hänellä oli silloin rakastava tyttöystävä, ystäviä ja elämä. En minä olisi sitä voinut muuttaa. En ainakaan usko.
Silti se elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta. Se pysäyttää, kerta toisensa jälkeen. Ettei elämä tunnu elämisen arvoiselta. Miettikää sitä hetken. Anna sen ajatuksen tippua tajuntaan.
Että jonkun elämä ei tunnu auringonnousun, aamukahvin, linnunlaulun, naurun, hymyn, kosketuksen arvoiselta. Ehkä siksi ettei näitä asioita enää näe omassa elämässään. Miltä se tuntuisi, jos kädessä olevat kortit ovat niin huonoja, etteivät ne meille niin tavalliselta tuntuvat ilonaiheuttajat enää tunnu missään, eivät herätä halua nähdä vielä seuraavakin aamu?



Ja vaikka osaan nykyään, vajaa 20 vuotta tapahtuman jälkeen, ymmärtää etteivät pelikortit olleet tuon ihmisen osalta minun käsissäni, olen minä silti pyrkinyt pysymään päätöksessäni etten koskaan enää käännä kenellekkään samalla tavalla selkääni.

Jos minulle on jaettu elämässä kortit joiden avulla minä pärjään, koen tavalla tai toisella velvollisuudekseni yrittää antaa niistä korteista edes palasia myös muille.
Olla se kuunteleva osapuoli, olla ehkä se yksi hyvä kortti muutoin todella huonossa pakassa, olla se yksi hymy joka saa ehkä yhtenä päivänä paremman olon jollekin toiselle.

En yritäkään naivisti kuvitella voivani estää ketään syrjäytymästä, en kuvittele olevani enkeli joka pelastaa ihmisiä itsemurhan tieltä.
Mutta yritän ehkä omalta osaltani jakaa kortteja ympärilleni jotka voisivat ehkä toimia pienenä apuna jonkun muutoin huonossa kädessä.
Hetki tehdä itsemurha voi olla hyvin ohitsekiitävä, on todettu että itsemurhan riski on usein vain tilapäistä ja juuri oikealla hetkellä tarjottu tuki voi estää tapahtuman.
Jos minä koskaan voin olla tuo tuki,tuo ohikiitävän hetken ajan se ihminen johon tukeutua tuon vaikean hetken ajan, en aio siitä perääntyä.


Yritän varmistaa, niin pitkälle kuin se on minun käsissäni, että meidän lapsillemme tulee lapsuuden osalta hyviä pelikortteja, että minä olen heille samanlainen perhe kuin mitä omani oli kun elämä ja nuoruus aikoinaan ravisteli. Se perhe joka otti kopin ja välitti.

Vuosittain kuolee Suomessa noin 800 ihmistä itsemurhan kautta.
Se on monta kuolemaa.
Kuolemia jotka jättävät jälkeensä kysymyksiä, surua, ikävää.
Mutta myös kuolemia joiden jälkeen ei välttämättä jää mitään. Joka sekin repii sydämeni kappaleiksi ajatuksena. Ettei ole ketään joka kaipaa, ei ketään joka jäisi suremaan.


Me valitsemme vain harvat elämämme korteista, vielä harvemmin pääsemme valitsemaan niitä valttikortteja. Mutta jakajina me toimimme useammin kuin ymmärrämmekään.
Ja juuri se on mielestäni se hetki kun me voimme vaikuttaa. Vaikuttaa osaltamme myös syrjäytymiseen ja itsemurhiien ehkäisyyn.
Jakamalla ympärillemme niitä hyviä kortteja, varsinkin jos omissa käsissä on jo se värisuora.

Ole tänään se hymy, ole hyvä vanhempi, ole tukea tarjoava puoliso.
Ole jonkun valttikortti.
Se saattaa olla jollekin koko käden paras kortti.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

Kun hätä on suurin, on vain kaksi sääntöä: Älä jää yksin. Äläkä koskaan jätä yksin. Itsetuhoisuuteen on aina sekä itse, että läheisenä suhtauduttava vakavasti ja saatava tukevasti ammattiapua.

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, ota yhteyttä Suomen Mielenterveysseuran valtakunnalliseen kriisipuhelimeen numeroon 09 2525 0111. Surunauha ry. tarjoaa vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille, FinFami-yhdistyksistä saat tukea tilanteessa, jossa läheinen on yrittänyt tai tehnyt itsemurhan.



 

 

2 vastausta artikkeliin “Ole jonkun valttikortti – kansainvälinen itsemurhan ehkäisypäivä”

  1. Itsemurhan tehneen lapsi sanoo:

    Hei, tekstisi kolahti ja toi mieleen omia kipeitä muistoja äitini itsemurhaan liittyen. Tuosta jo 16 vuotta sitten tapahtuneesta menetyksestä ja sen aiheuttaneesta kriisistä huolimatta olen kuitenkin ollut pitkään erittäin onnellinen ja pidellyt käsissäni hyviä kortteja, joita osaan kyseisen kokemuksen myötä arvostaa aivan erityisellä tavalla. Iso kiitos hyvästä selviytymisestäni kuuluu Suomen Mielenterveysseuran vertaistukiryhmälle, jossa sain käsitellä tapahtunutta asiantuntijoiden tuella.

    En tosin edes osannut kuvitella äitini ajatelleen itsemurhaa, mutta syyllisyys kulkee silti mukanani loppuelämäni, sillä havahduin vain hetken liian myöhään hänen (hyvin piiloteltuun) alkoholiongelmaansa, joka näin jälkikäteen oli luultavasti huonoa itselääkitystä (myös hyvin piiloteltuun) masennukseen ja oire (erittäin näkyvästä) neljänkympin kriiselystä, jonka aikana elämä laitettiin uusiksi moneen kertaan onnellisuutta löytämättä. Niin surullista..

    Hakekaa siis apua ajoissa, älkääkä jääkö huolienne kanssa yksin!

    1. Annuska sanoo:

      Hei,
      Kiitos kommentistasi ja oman kokemuksesi jakamisesta.
      On niin paljon johon me emme pysty vaikuttamaan, eikä se ole meidän syytämme. Mutta tunnistan syyllisyyden tunteen josta kerrot oikein hyvin.
      On ihana kuulla että olet nykyään kuitenkin onnellinen ja sinulla on hyvä elämä.

      Ja nimenomaan, lause “älä jää yksin, älä jätä yksin” on ehkä tärkein mitä voi olla.

      Annuska

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »