Mitä surulle kuuluu

”Miten sinä voit? Miten surutyö?”
Kysyi ystävättäreni viime viikolla minulta.
Tuuli vihmoi Mannerheimintietä ja autot jarruttivat punaisiin valoihin.
Taivas oli musta. Ystävättären hymy oli lämmin.
Katsoin hetken eteenpäin, väistin katsetta. Siinä hän kuitenkin oli, vakaana ja luotettavana, ihminen joka välitti.
Kuuntelin sisintäni, mietin itkenkö jos puhun.
Naurahdin.
”Noh, niin…” sanoin ja olin hetken hiljaa.
“Niin kauan kun ei ajattele kaikki on ihan hyvin.” Lause jota olen toistellut niin paljon.
Niin usein tämän kuluneen vuoden aikana.

On vain ajoittain vaikea olla ajattelematta mitään. Ketään.
Suru, menetys, Ystävän kuoleman tuoma aukko, se elää edelleen elämässämme. Mihin se olis lähtenyt näin lyhyessä ajassa. SuruIstuu olkapäällä, tunkee itsensä odottamattomiin paikkoihin.

Tekee välillä kipeää, välillä vain silittää poskesta ja katoaa taas.
Ystävän muisto elää arjessamme. Ei ehkä kokoajan, ei päivittäin, mutta usein.
Esikoinen puhuu aina välillä Ystävästä. Muistelee hautajaisia. Pohtii miten ihminen muuttuu joksikin muuksi, ystävän tapauksessa saunatontuksi.

Lapset uskovat löytävänsä aarteita, joita Ystävä on heille ulos piilottanut. Kiviä, höyheniä, värikkäitä kumilenkkejä.
Heidän uskonsa siihen, että Ystävä on jotain muuta, saunatonttu, joka kulkee pitkin metsiä ja pihoja nopeasti vilahtaen, sateenkaaren värinen hattu päässään, on niin vahva että se on selkeästi tuonut heille avun suruun. Lapset eivät tunnu kaipaavan Ystävä fyysistä olemusta. Eivät ainakaan ääneen sano, että haluaisvat hänen olevan edelleen täällä.
Ehkä heille hän on edelleen täällä, saunatonttuna.
Tavallaan toivoisin, että voisin itsekin uskoa johonkin. Johonkin muuhun kuin tyhjyyteen.

Mutta minulle hän on poissa.
Poissa kaikesta muusta paitsi muistoistani. Tiedän, että tulee aika kun muistot eivät enää nosta kyyneliä silmiini. Tiedän että tulee aika kun voin muistella Ystävää ilman että minun pitää väkisin kääntää ajatukseni muualle koska kipu rinnassa ja kyyneleet silmissä tekevät liian pahaa tai eivät sovi tilanteeseen.
Mutta aika ei ole vielä kypsä.

Tämä kaiken keskellä, tämän oudon elämäntilanteemme, olen kokenut ettei minulla ole ollut aikaa surra. Toisaalta en taas myöskään tiedä onko mitään oikeanlaista tapaa surra.
Ehkä tämä on se oikea tapa. Tämä mustassa vuodenajattomuudessa eteenpäin tallaaminen.

Se että antaa muistojen tulla vain niinä hetkinä kun niitä ei voi vastustaa.
Antaa kyynelten polttaa silmiä ja äänen hetken väristä. Antaa ystävän naurun kaikua pään sisällä, toistaa hänen niin usein käyttämiä lauseitaan.
Sanoa Puolisolle ääneen iltapalapöydässä “Tänään minulla on ollut käsittämätön ikävä Ystävää.”

Nyt tätä kirjoittaessani ymmärrän, etten ole poistanut hänen yhteystietojaan puhelimestani.
Kun Deborah kuoli, kesti kolme vuotta, että poistin hänen numeronsa. En tiedä miksi. En tiedä mikä siitä tekee niin vaikeaa, ehkä sen lopullisuus.

”Ehkä te kuitenkin olitte jo osanneet valmistautua”, ystävätär sanoo kun käännymme Erottajalta kohti Kaivopuistoa.
Niin, niin me varmasti olimmekin. Tiesimmehän me tämän.
Että se olisi edessä. Kuolema, ero, lopullisuus.
Ei se silti vie kipua pois.

Olen ulkoistanut tunteen. Ainoa tapa jolla tiedän osaavani vaikeita tunteita käsitellä. Asettaa ne itseni ulkopuolelle, tarkastella niitä kolmannessa persoonassa.
Joten sen minä olen tehnyt. Ehkä se on minun surutyöni.
Se hitaasti luonnoksista yhä täydemmäksi kasvava lastenkirja surusta, kuolemasta ja menetyksestä.
Kun en ole kyennyt tarttumaan kameraan, kuvaamaan tätä tunnetta, antamaan sille fyysistä olomuotoa, aloin kirjoittaa. Kirjoittaa sitä ulos minusta.
En tiedä mihin se johtaa, mutta jotain kaunista siitä syntyy, siitä olen varma.

Suru on yksinäisyyden pikkuveli. Sekin istuu usein takanreunalla, katselee sieltä ihmistä, odottaa oikeaa hetkeä.
Aluksi sen paino tekee kipeää. Sen kynnet joilla se pitää olkapäästä kiinni ettei tipahtaisi maahan kaivautuvat ihon alle, viiltävät ja vääntävät sisuksia.
Se seuraa ulos, töihin, jopa sängynpäätyyn se tulee öisin istumaan. Välillä se laskeutuu yön aikana viereen, pujahtaa uniin ja muistuttaa olemassaolostaan heti aamulla ensimmäisenä.
Kun aika kuluu, siihen tottuu. Kynnet kuluvat tylsemmiksi, ne eivät enää satu.
Paino olkapäällä havahduttaa edelleen, saa huulet värähtämään, sydämen muljahtamaan. Se saa ajan nanosekuniksi pysähtymään.

Suru.
Se herättää muistoja. Ravistelee niitä hereille, kaivaa lipaston laatikoista esiin ja esittelee kuin aarteitaan.
Ne tulevat odottamatta, väärissä paikoissa. Täysin oudoista yhteyksistä. En minä koskaan ajatellut Apulannan musiikin liittyvän Ystävään. Silti radiosta soidessa juuri ne kappaleet saavat minut itkemään.

Mitä minä sitten suren? Kysyi yksi toinen ystävä.
Olin hetken hiljaa. Mietin.
Suren menetettyä ystävyyttä.
Suren Ystävän elämän päättymistä liian aikaisin.
Suren itsekkäästi sitä, ettei minulla enää ole häntä elämässäni.
Suren myös Ystävän puolison puolesta, hänen läheistensä puolesta.
Mutta se kipein suru on itsekästä. Myönnän sen.
Suren, etten voi enää soittaa hänelle jos sattuisin riitelemään Puolison kanssa. Kenelle minä nyt soitan. En kenellekään.
Suren etten voi hehkuttaa kenellekkään samalla tavalla Berliiniä.
Suren asioita jotka tuntuvat ääneen sanottuna merkityksettömiltä, mutta sydämessä ne painavat enemmän kuin moni muu asia.

Tiedän, että tulee aika kun Suru on käynyt niin pieneksi, ettei sen paino enää havahduta. Tiedän että lopulta se muuttuu läpinäkyväksi, haaleaksi ja kevyeksi. Ei se koskaan lakkaa olemasta, mutta siitä tulee erilainen. Se muuttuu haikeudeksi. Tulee hetki, kun voi muistella hymyillen yhteisiä aikoja.
Tulee hetki, kun voi itkemättä sanoa Ystävän nimen ääneen.
Tulee hetki, kun ei tarvitse vältellä aiheesta puhumista kun siitä kysytään.
Tulee hetki, kun voin antaa itselleni luvan ajatella, sitä suruakin, ilman että se repii minusta palasia irti.

Arvostan ystäviäni, heitä jotka kysyvät miten voin.
Arvostan heidän taitoaan kuunnella, katsoa silmiin ja nähdä hetken minun kipuni.
Samoin arvostan heidän kykyään vaistota kun siirryn toiseen puheenaiheeseen, kun väistän kysymyksen tai kun muistot käyvät liian kivuliaaksi puhua ääneen.
Jokainen päivä vie minua lähemmäs sitä päivää  kun elämä taas kantaa.
Jokainen päivä  on päivä minun elämästäni.
Jokainen päivä on pala kokonaisuutta.

Käveltyämme ystävättäreni kanssa pimeydessä kaivopuiston rannassa, jossa aallot löivät rantakallioihin ja saarten talot loistivat kuin majakat, ja istuttuamme ravintolan lämmössä, puhumassa kaikesta muusta kuin surusta, istuin lopulta ratikassa ja nojasin päätäni kylmään ikkunaan. Pimeä marraskuu, ihmiset sen keskellä. Jokaisella omanlainen elämänsä elettävänä, omat taakkansa kannettavana. Ei kai kenenkään reppu ollut toista kevyempi, kivet vain ovat erimallisia, ajattelin.

Ajattelin surua. Surutyötä. Itseäni.
Miten minä voin?
Minä voin ihan hyvin.

Kunhan en ajattele.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com