Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Deborah

04.02.2017

 

Esikoinen ja kuopus leikkivät mörköä. He ovat molemmat piiloutuneita vilttien alle ja vaeltavat keskellä olohuonetta sokkona. Yht’äkkiä toinen heistä huutaa “Mörkö” jonka seurauksena molemmat juoksevat kikattaen omaan huoneeseensa pakoon. Tiskaan keittiössä astioita kun Esikoinen tulee keittiöön ja nauraen selittää heidän leikkiään. “Me pelkäämme mörköä, pelkäätkö sinäkin, äiti?” “Ei en minä pelkää mörköä” vastaan hymyillen. Esikoinen pysähtyy katsomaan minua ja kysyy “Mitä sinä sitten pelkäät. Pelkäätkö Pimeää, tai autoja tai hämähäkkejä?” Nauran ja sanon että en pelkää noista mitään. Lapsi toteaa “Ai” ja juoksee takaisin leikkimään.

Minä jään katsomaan ikkunasta ulos tihkusateen ja auringonpaisteen yhdistelmää ja miettimään mitä minä oikein pelkään.

Minä pelkään hylkäämistä.

Minä pelkään yksin jäämistä, sellaista täydellistä yksinäisyyttä.

Kun ei ole ketään.

Ajatukseni vaeltavat Deborahiin.

Deborah oli nuori, elinvoimainen nainen.

Tutustuin häneen Lontoon syöpäsairaalan kanttiinissa kymmenen vuotta sitten.

Muistan sen aamun. Kun istuin juomassa teetä oman hoitoni jälkeen. Aurinko siivilöityi kukallisten verhojen lävitse pöydälle ja teeni oli vahvaa ja kuumaa.

Kahvilan oviaukkoon astui pitkä, tumma nainen. Hän oli kalju ja hänellä oli päällään nahkatakki ja kainalossa moottoripyöräkypärä.

Hän otti tilansa. Tila täyttyi hänestä.

Katselin kuinka hän tilasi kupin kahvia, suklaakakkupalan ja omenamehun. Katselin kuinka hän käveli suoraan minun pöytäni luo, hymyili ja istuutui alas.

“Hei, minä olen Deborah. Entä sinä.”

Sinä aamuna syntyi ystävyys. Ystävyys, joka kesti liian lyhyen aikaa. Joka oli kaunis, väkevä ja voimakas, aivan kuten Deborahkin.

Tuon nuoren, 23vuotiaan naisen tarina oli surullinen. Surullisempi kuin mitä edelleenkään pystyn käsittämään.

Hän oli Hollannista. Tullut Lontooseen töihin. Löytänyt poikaystävän. Rakentanut elämänsä sinne.

Sitten tuli syöpä.

Poikaystävä jaksoi rinnalla, kunnes tuli ilmoitus ettei mikään enää auta. Hoitoja jatkettiin vain antaakseen hänelle vielä vähän peliaikaa.

Poikaystävä lähti pois. Jätti Deborahin taistelemaan taistelunsa loppuun yksin.

Sinä aamuna, ilman että minä tiesin, Deborah oli muuttanut pois yhteisestä kodista. Vienyt tavaransa pieneen yksiöön, ajanut moottoripyörällä sairaalaan saamaan sytostaatteja ja tullut alas kahvilaan juhlistamaan loppuelämänsä ensimmäistä päivää.

Meidät sitoi yhteen musta huumori.

Rakkaus tarinoihin.

Nälkä elämään.

Me nauroimme paljon.

Deborah kertoi tarinoita Hollannista, minä Suomesta.

MInä puhuin perheestäni. Deborah vaikeni omastaan.

Sitten tuli tieto hoitojen lopettamisesta.

Mitään ei enää olisi tehtävissä.

Luulimme kuitenkin että aikaa vielä on.

Että ehtisimme viel käydä meren rannalla.

Että ehtisimme vielä vaeltaa metsässä.

Muistan sen viimeisen moottoripyöräretken. Ajoimme kauas. Lontoon ulkopuolelle. Oli sumuista, kylmää.

Painaiduin Deborah selkää vasten ja tunsin hänen sydämensä sykkeen nahkatakkiemme läpi. Tai ehkä se oli minun oma sydämeni. Ehkä hetken meidän sydämet sykkivät yhtä.

Pysähdyimme ja katsoimme kaukana loistavia kaupungin valoja. Seisoimme vierekkäin pimessä Englannin maaseudulla. Kaksi naista, kaksi muualta tullutta. Kaksi ystävää.

Siinä keskellä pimeyttä. Keskellä sitä jotain käsinkosketeltavan kaunista hetkeä minä kysyin “Mitä sinä pelkäät eniten tässä maailmassa?”

“Sitä että minä kuolen yksin.” Vastasi Deborah.

Hiljaisuus.

Mietin että en tiennyt hänestä mitään. En tiennyt miksi hänen perheensä ei ollut täällä. En tiennyt tietävätkö he hänen tilastaan.

Katsoin pimeyteen, tunsin kyyneleen virtaavan lämpimänä poskeani pitkin. Tunsin kuinka Deborah tarttui käteeni.

Tunsin ystävyyden. Tunsin yhteyden.

Hiljaisuuden särki minun lupaukseni “Deborah, minä lupaan, minä en anna sinun kuolla yksin”

Ja kun kuoleman hetki koitti, minä täytin lupaukseni. Minä seisoin sen sängyn laidalla, minä pidin ystävääni kädestä. Minä katsoin hänen levollisia kasvojaan. Katsoin kuinka hän nukkui pois. Kuinka hän hengitti viimeisen kerran. Muistan kuinka sälekaihtimen valo siivilöityi valkoiselle lakanalle. Muistan kuinka ulkona lauloi lintu. Muistan miltä kuulosti kun hoitajan askeleet lähestyivät käytävää pitkin. Muistan miten pidin kiinni ystäväni kädestä.

Se tuli yllättäen. Sitten kuitenkin. Kuolema.

Deborah ei pelännyt sitä.

Tuon nuoren, rohkean, upean naisen elämänasenne poisti minulta kuolemanpelon.

Minä en tiedä mikä häntä pidätteli kertomasta perheestään. Minä en tiedä miksi hän ei viimeiselläkään viikolla halunnut viereensä muita kuin minut.

Mutta minä kunnioitin hänen päätöstään.

Kysyin eikö hän ollut katkera syövästä? Siitä että hänellä piti olla elämä edessä ja syöpä vei sen. Hän katsoi minua ruskeilla silmillään ja sanoi “en. tämähän on vain elämää. Katkeruus ei auta. Ehkä minun tapaukseni avulla joku muu elää hetken pidempään. Ehkä minun tapaukseni antaa tärkeää tietoa että jokin parannus löydetään. Ja miksi pelätä kuolemaa. Tuleehan se lopulta silti. Eikä sen jälkeen ole mitään. En se minä ole joka jää itkemään. Ei minuun satu. Sinuun sattuu. Kuoleva pääsee helpolla, surevat ovat ne jotka kärsivät.”

Deborah hävisi taistelunsa syöpää vastaan.

Mutta hän ei kuollut yksin.

Syöpä on tullut osaksi arkeamme. Yhä useampi meistä sairastuu siihen. Parannuskeinot ovat mullistuneet, yhä useampia syöpiä voitetaan. Ihmiset jatkavat elämäänsä.

Silti on edelleen heitä, jotka tuo sairaus vie mukanaan.

Ei jätätä heitä yksin.

Tuo nainen, tuo vahva, elämänhaluinen nainen. Hän opetti minulle taistelutahtoa.

Hän myös opetti minulle pelon myöntämisen tärkeyden.

Kukaan meistä ei halua olla yksin.

Uskon että lähes jokainen meistä pelkää eniten yksin jäämistä.

Pelkää kuolevansa yksin.
Unohdettuna.

Ei anneta sitä tapahtua.
Ei niille jotka ovat lähellämme.

Ei niille, jotka ovat vähän kauempana.

Ei elämän hetkinä.

Ei kuoleman kolkuttaessa.

Katson kuinka lapset leikkivät kuralätäköissä. Ajattelen Deborahia. Jos hän näkisi minut nyt, tässä kameliapensaan vieressä, katselemassa kahta lastani, täällä kuuman auringon maassa, hän vinkkaisi silmää, nauraisi ja sanoisi  “I told you so, never give up hope”.

Ja minä lupaan, hiljaa, itsekseni, Deborahille, maailmalle, minä lupaan että minun lapsieni ei koskaan tarvitse jäädä yksin, ei eläessään eikä kuollessaan.
Lupaan koska haluan uskoa niin.
Lupaan koska uskon lupausten voimaan.

Lauantaina 4.2 vietetään Maailman syöpäpäivää.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »