Se viimeinen kerta

Aika, tuo elämämme määre, jota seuraamme, jonka vähyyttä tuskastelemme jonka kulumista itkemme samalla unohtaen, että sitä on määrättömästi myös vielä tulossa. 

Tässä on hetken ollut taas aika raskas kausi lasten kanssa. Jäbä uhmaa, Putte huutaa päivät ja näkee painajaisia yöt, eikä lasten välisille kiistoille tunnu välillä näkyvän loppua. 

Kun lämpötila välillä nousee yli kolmenkymmenen, päätä särkee ja olkapäitä juilii Puten kantaminen, ei aina ole helppoa suhtautua lempeydellä siihen että yksi viskoo leluja pitkin olohuonetta ja toinen repii paidasta ja karjuu. 

Olen saanut itseni kiinni miettimästä tämän kaiken mielekkyyttä, merkitystä ja järkevyyttä. Olen tuskaillut etten saa mitään omaa tehtyä, aikaa olisi muttei mahdollisuutta mihinkään muuhun kuin olla lasten äiti. Kulutan kymmeniä tyhjiä tunteja seisten leikkipuistoissa, eläintarhoissa, metsässä, kukkuloilla, katsellen vain lastemme leikkiä ja vahtien heidän askeliaan. 

Kuitenkin, juuri näinäkin hetkinä meidän oikeastaan pitäisi muistaa olla lempeä, itsellemme ja lapsille. Koska nämäkin hetket ovat jossain vaiheessa historiaa. Aika kuluu, halusimme sitä tai emme. Joka ikinen päivä lapsemme ovat päivän vanhempia kuin eilen, joka ikinen päivä he ovat askeleen lähempänä itsenäistä elämää ja kauempana meistä. Jokainen päivä vie meitä kaikkia lähemmäs sitä päivää kun lapsemme nukkuvat viimeisen yön kotonaan ja aamulla muuttavat omilleen. Ja me jäämme nielemään kyyneliä hiljaisessa talossa, muistellen lämmöllä sitä aikaa kun he vielä käpertyivät syliimme. 

Olen tuskastellut lasten takertumista, väsynyt Puten ainaiseen syliin pyytämiseen, Jäbän pyyntöön tulla mukaan joka paikkaan kun yksin ei voinut mennä mörön pelossa mihinkään. 

Sitten eräänä päivänä kun mietin aikaa, sen kulumista, sen tulemista ja menemistä, sitä että aikaa tämä maailma on täynnä, mutta me olemme ne joille se on rajallista, minä havahduin ymmärtämään näidenkin hetkien rajallisuuden. 

Ymmärsin, että jonain päivänä on se viimeinen kerta kun Putte pyytää itse päästä syliin, että jonain päivänä on se viimeinen kerta kun Jäbä pyytää, että tulen hänen kanssaan käymään lastenhuoneessa hakemassa legolaatikon, ettei mörkö tule. Jonain päivänä on viimeinen kerta kun nostan pojat yhtaikaa syliini ja kutsun heitä pieniksi apinoikseni, ja mitä luultavammin minä en tiedä sitä silloin, että se on viimeinen kerta. 

Olen menettänyt elämässäni muutaman ihmisen ja jos minä jotain kadun niin sitä, etten ymmärtänyt niiden hetkien olevan viimeinen kerta kun heidän kanssaan olin. Jos olisin tiennyt, että puhun viimeisen kerran Patrickin kanssa puhelimessa, olisin sanonut rakastavani häntä, jos olisin tiennyt että istun viimeistä kertaa Deborahin kanssa kahvilassa, olisin ostanut meille suklaakakut. 

Tulee päivä kun lapsemme ovat niin isoja etteivät he enää halua tulla syliimme, kun möröt eivät enää ole totta, kun äidin kädestä ei tartuta illalla ennen nukahtamista. Tulee päivä kun lapsemme eivät enää mahdu syliimme kun istumme sohvalla, kun emme voi nostaa heitä väliimme kun halaamme, kun he eivät enää kaivaudu peittojemme alle kun yritämme vielä köllötellä sängyssä viikonloppu-aamuna. 

Tulee päivä kun minä seison keittiössä tekemässä iltaruokaa kenenkään häiritsemättä, kun iltarutiineihin ei kuulu iltasatu eikä iltalaulu, kun pimeässä huoneessa ei tarvitse enää istua ja odottaa että sängystä alkaa kuulua tasainen hengitys unen merkiksi. Tulee aika kun öisin herään enää vain omaan pissahätääni, en kävele enää pitkin asuntoa ja hyssyttle pienen pojan painajaista pois, kun en enää nukahda poikien sänkyyn ja herää kahden pellavapään vierestä. 

Ei tämä ajattelutapa auta aina, ei silloin kun huutoa on kestänyt koko päivän, kun talo on yhtä kaaosta esikoisen raivokohtausten seurauksena, kun migreeni väläyttelee salamoitaan silmäkulmissa ja ruoka uhkaa palaa pohjaan kun selvitän uusinta kriisiä esikoisen kanssa ja kuopus repii kättäni ja huutaa naama punaisena syliinpääsyä. Ei se pelasta pahaa tuulta, ei tee minusta ihmeäitä eikä ratkaise arjen haastavuutta, mutta perspektiiviä ja pinnaa tämä ajattelutapa on minulle antanut. 

Jonain päivänä on viimeinen kerta kaikelle. Ja minä haluan, että se viimeinen sylitys, halaus, silitys, iltasatu, iltalaulu, ovat sen arvoisia. Ja koska en voi tietää mikä kerta on se viimeinen, yritän nostaa lapseni syliin joka kerta niin kuin se kerta olisi se viimeinen. 

one time is going to be the last one for everything, so make it count

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com