Missä suru asuu?

Esikoinen istuu sohvalla mietteissään, katse on suuntautunut olohuoneen ikkunasta ulos, hän on fyysisesti siinä, mutta mieli on kaukana muualla. Aurinko paistaa ulkona, luumupuussa on lehdet, kukat ovat jo kuihtuneet ja tippuneet maahan kadoten mullan sekaan. Viikunapuu työntää lehtiä, kuin pieniä vihreitä käsiä. Esikoinen katsoo minuun ja kysyy “Nähdäänkö me Ystävää enää koskaan? Tuleeko hän enää koskaan takaisin?”

Istahdan sohvalle lapsen viereen, otan hänet kainaloon. Olen hetken hiljaa, katson itsekin ikkunasta ulos, mietin sitä kahden vuoden takaista kaksiviikkoista kun Ystävä oli täällä meillä. Istui tällä samaisella sohvalla katselemassa kartasta päivän retkiä Esikoisen kanssa. Puristan lastan kevyesti olkapäästä. “Ei, ei hän enää tule takaisin. Hän on kuollut, hänen kehonsa on poissa. Mutta muistot eivät katoa koskaan. Ja sinä voit ajatella, että hänestä on tullut jotain muuta.”

Sanojeni jälkeen taloon tulee hiljaista. Ikkunan läpi kuuluu lintujen laulu, jossain taustalla kuulen Kuopuksen rakentavan legoilla jotakin lastenhuoneessa. Esikoinen painaa päänsä kainalooni, on hiljaa. Tunnen hänen sydämensä sykkeen ja kehonsa lämmön. Mietin miltä suru tuntuu lapsesta, tuntuuko se samalta kuin meistä aikuisista.
Oman suremisen keskellä, on välillä vaikea pysähtyä muistamaan, että lapsikin suree, ikävöi. Että hänellekin tulee niitä hetkiä kun muistot valtaavat mielen ja ymmärrys siitä ettei toinen enää koskaan ole siinä, raastaa syvältä.

Paluu tänne on saanut minut miettimään Ystävää paljon. Ehkä siksi, että minulla on eritavalla aikaa, ehkä siksi, että täällä hänkin kävi, toisin kuin kukaan muu Suomen pään ystävistä. Ystävä ei elänyt nähdäkseen, että me lopulta saimme viisumit. Hän kuitenkin tiesi, olen varma siitä, että me palaisimme vielä kukkuloille, tämän laakean auringon alle, kävelemään tämän elämämme sivuraiteen loppuun. Hän oli se ihminen, joka kertoi minulle, ennen kuin sen itse itselleni myönsin, että minä olen auringon lapsi, onnellisimmillani auringon paistaessa. Ei minunkaan ikäväni ole vielä siinä haikeassa vaiheessa, en osaa vielä ajatella Ystävästä samalla lempeydellä, ilman itkua, kuin osaan jo Deborahista.

“En ole kuolemasi jälkeen riidellyt Puolison kanssa, kun ei ole kenelle soittaa sen jälkeen, niin en jaksa edes aloittaa.” Kirjoitin Ystävän muistoseinälle. Ei minulla toki ole ollut syytäkään riidellä Puolison kanssa, mutta ei ole viitsinyt tehdä mistään turhastakaan mitään kiistaa, kun se ainoa ihminen, jolle olen voinut sen jälkeen avautua, on poissa.

“Missä suru asuu?” Kysyy Esikoinen.
Hän nostaa katseensa minuun. Katselen vaieten hänen sinisiä, hieman vihreään taittavia silmiään ja mietin mitä vastaisin.

Missä se asuu? Suru.
Asuuko se meidän sisällä, hellimmekö me sitä, elääkö se meidän muistoista ja kyyneleistä?
Ruokimmeko sitä ajatuksilla ja pidämme siitä kiinni, koska se on ainoa konkreettinen jäänne poismenneestä ihmisestä.
Ja kun vihdoinkin olemme valmiita päästämään irti, elämään elämäämme ilman menetettyä, mihin suru silloin muuttaa?
Ehkä kukkuloille, ehkä puiden lehtien päälle.
Ehkä se lentää pilvien seassa tai sukeltaa meren pohjalla.

“Suru asuu sydämessä, tai vähän kaikkialla” vastaan lapselle. Kerron, että suru on ihan ok, ei sitä tarvitse pelätä. Kerron, että suru tarkoittaa samalla sitä että on välittänyt jostain, että jonkun kanssa on ollut hyvä olla. Suru kertoo merkityksestä. Eletystä elämästä. Rakkaudesta.
Kerron, että suru lähtee muistelemalla. Että lopulta se ei enää tule, se suru juuri tätä Ystävän menetystä kohtaan.
Jokin muu suru varmasti tulee. Harva, jos kukaan, pystyy elämään elämäänsä ilman surua. Mutta on hyvä muistaa, että lopulta se lähtee.
Kun on aika, se lipuu pois, lähes huomaamatta. Muisto Ystävästä ei enää aiheuta kipua rinnassa, ei enää tee ääntä paksuksi ja nosta kyyneleitä silmiin.
Ajatus Ystävästä ei tunnu enää niin pahalta, että siitä ei halua puhua, vaan voi hymyillen kertoa muiston ja nauraa sille.
Se on elämää, elämän opetteluun kuuluu valitettavsti myös surun kanssa elämään oppiminen. Oppiminen, että jonain päivänä sinun kyyneleesi loppuvat, muistot lakkaavat repimästä sydämeen reikiä ja surulla ei ole enää tehtävää sinun olkapäälläsi.

Esikoinen ravistautuu irti kainalostani, hetki on hänelle ohitse. Hän säntää lastenhuoneeseen ja kuulen kuinka hän liittyy Kuopuksen legoleikkiin.

Jään itse vielä istumaan sohvalle, en osaa päästää niin nopeasti irti, hellin surua ja muistoja mielessäni. Näen Ystävän kävelemässä nurmikomme halki, alas kukkuloiden polkuja Kuopusta kädestä pitäen. Kuulen hänen naurunsa Oaklandin ravintolassa ja näen hänen hymynsä Santa Cruzin rannalla.

Työstin surutyönäni kirjan äitini kanssa.
Kirjoitimme koko syksyn. Syntyi lastenkirja surusta ja kuolemasta.
Kertomus pienestä lapsesta, joka menettää aikuisystävän.
Mietin tuota kirjaa. Sitä, miten sen kirjoittaminen oli puhdistavaa. Kirja syntyi tarpeesta kertoa surusta ja kuolemasta lapselle, ilman uskonnollista viitettä.

Mutta vielä enemmän se taisi syntyä tarpeesta työstää Ystävän kuolema. Kirja kertoo lapsen surusta, lapsen menetyksestä, lapsen tavasta käsitellä surua. Mutta ei se oikeastaan poikkea niin valtavasti meistä aikuisista, ei oikeasti.
Me ymmärrämme elämän jatkumon paremmin, mutta suru itsessään on sama.

Kaipuuta menneeseen, kaipuuta menetettyyn.
Eikä se katoa kuin elämällä.

Lapset leikkivät huoneesaan, aamupalatarvikkeet seisovat vielä pöydässä. Puoliso on lähtenyt ajat sitten töihin.
Hetkessä on jotain pysähtynyttä, jotain hiljaista ja merkittävää.
Tunnen pienuuteni, elämäni lyhyyden siinä hetkessä kun katselen tomuhiukkasten tanssia ikkunasta paistavan auringon säteissä.

Nousen ylös ja kävelen takapihalle, istahdan viikunapuun alle ja kipristelen varpaitani vihreällä ruohikolla.
Kolibri lentää lähelleni, jää surisemaan matkan päähän, kääntelee päätään ja pohtii olenko kukkanen vai en.

Esikoinen tulee perässäni ulos, kysyy mitä teen.
Kerron etten mitään, että tulin vain vähän ulos, kun on niin lämmin. Esikoinen katselee kohti viikunapuuta, vilkaisee minuun ja väläyttää hymyn “Minä taisin juuri nähdä surun hyppäävän tuon puun oksalle”
Sitten hän nauraa ja juoksee takaisin sisälle leikkinsä pariin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com