Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Missä lajissa Helsinki voittaa Piilaakson?

04.02.2020

Tämä talvi on ollut epätalvi. Se on varmaan tullut selväksi. Ehkä pienoinen pettymyskin on ollut luettavissa sieltä rivien välistä. Minähän kun tavallaan lupasin lapsille lunta. Oikean talven. Narskuvaa valkoista massaa kenkien alle. En tätä ikuisesti jatkuvaa marraskuuta.

Onneksi me olemme tankanneet kahden vuoden ajan lähes tauotta Kalifornian aurinkoa. Tuntuu kuin tämä sää lähinnä vain harmittaisi lievästi. Ei tämä energioita vie. Vielä ainakaan.


Viime viikonloppuna satoi. Lohdutonta märkää, harmaata sadetta. Ilmastonmuutos tuntui lyövän sanomaansa märällä haisevalla rätillä päin naamaa koko voimallansa. Helmikuu ja vettä tuli kuin sangosta kaatamalla.
Suunnistimme keskustaan, kohti Oodia. Puolisolla oli asiaa keskustassa ja päätimme pitää kulttuurilauantain. Emme niinkään sään tähden, kuin sen tähden, että nyt vihdoinkin sellainen ajatus on mahdollinen.
Piilaaksossa pystyimme tarjoamaan lapsillemme paljon erilaista. Me kerroimme itsellemme miten me tarjoamme lapsille ikkunan maailmaan teknologian keskuksessa, meidän lapsemme kasvoivat varhaislapsuutensa teslojen ja googleautojen huristellessa heidän ohitseen. Me katselimme omalla pihatiellämme miten FalconX raketti palasi takaisin kotiin.
Lastemme varhaislapsuuden kesiin kuuluvat päättymättömät hiekkarannat, meren kohina ja pelikaanien lento.
Mutta paljon oli myös asioita joita me emme pystyneet lapsillemme tarjoamaan. Asioita joiden takia olen niin kiitollinen että olemme takaisin. Asioita, arvoja, joiden merkityksen ymmärtää vasta kun ne saa takaisin. 

Tehän tiedätte minun ja lastemme rakkauden kirjastoihin.
Se tunne kun seisoo keskellä tuhansia ja tuhansia tarinoita ja tietoa. Olen viettänyt elämässäni, satoja, oikeastaan varmaan tuhansia tunteja kirjastossa. Lapsena rakastin kirjastoautoa, ylä-asteikäisenä pitkissä koulupäivissä parasta oli se kun hyppytynnit sai viettää kirjaston upottavissa tuoleissa, lukiossa kun en vielä tuntenut ketään Kajaanista vietin tunteja kirjastossa ja koin olevani ystävien ympäröimä. Kirjastot ovat aina olleet minulle jollain tapaa kulttuurin kohtu. Ei kehto, vaan nimenomaan kohtu. Koen kirjastojen pitävän sisällään kaiken maailman kulttuurin.
Tämän saman ylisanoja minusta suoltavan tunteen minä olen salaa toivonut voivani antaa perintönä lapsillemme. Ja kun nykyään katson millaisella innolla he joka kerta lähtevät kohti kirjastoa, luulen siinä myös onnistuneeni.


 

Olihan meillä Piilaaksossakin kirjastoja. Ilmaisia, lähellä olevia ja oikein mainioita sellaisia.
Sitä ei voi kieltää. Joten siinä Suomi ei selätä laaksoa. Mutta täällä Suomessa on kirjastoissa yksi toinen puoli. Asia joka ei oikeastaan minulle ole kovin merkityksellinen arjessa, mutta joka jollain tapaa kertoo tämän maan kulttuurista jotain: täällä kirjastoista ei lainata ainoastaan kirjoja; täällä voi kirjastosta lainata lähestulkoon mitä vain.
Kirjastosta riippuen lainata voi sauvakävely sauvoja, porakoneita, vasaroita, pelejä, suksia, luistimia, joissain kirjastoissa voi jopa käydä ompelemassa ompelukoneella paikan päällä.
Ja tämä on minulle sellaista kulttuurista jakamista, jota Amerikassa usein tupattiin kutsumaan sosialismiksi.
Koen vahvasti, että Suomessa kirjastossa jokaisella on oikeus olla. Kukaan ei kysy asemaasi yhteiskunnassa, kukaan ei kyseenalaista mitä kirjastossa teet. Se on aidon oikeasti kuin koko kansan olohuone. Ja minä ihan vilpittömästi rakastan sitä instituutiona.


Kulttuuri, se on ehkä se  asia jota minä kaipasin eniten Piilaakson vuosina.
Ja kyllä, tiedän että San Fransiskossa on MoMa ja kymmeniä ellei satoja muitakin kulttuurikohteita joissa voi katsoa taidetta, kuunnella musiikkia, stand uppia ja kaikkea siltä väliltä.
Mutta meille ne olivat oikeastaan lähes saavuttamattomissa. Me asuimme Palo Altossa, kaukana kaikesta. Lisäksi lähes kaikki maksoi, ja paljon.  Lapset eivät jaksa viettää tuntikausia museoissa, eivät oikeastaan minkäänlaisessa. Eivät meidänkään. Jos maksaa lähes 25 dollaria per lapsi siitä ilosta, että lapsi jaksaa katsoa kaksi salillista taidetta tai historiaa, tuntuu se riistolta. 


Nyt Helsinkiin palattuamme tiesimme puolison kanssa mikä olisi hankintalistamme kärjessä. Museokortti. Tuo ihana vajaa 70 euroa maksava, 12 kk voimassa oleva muoviläpyskä jonka avulla pääsee lukuisiin kohteisiin, kuten esimerkiksi Kiasmaan, Kansallismuseoon, Hamiin, Luonnontieteelliseen museoon jne jne. Se on riemullista. Se avaa oven taas siihen kulttuuriseen pääomaan jota haluan jakaa lasten kanssa. Lähes kaikissa museoissa on lapsilla ilmainen sisäänpääsy. Ei aivan kaikissa, mutta tarpeeksi monessa, että ajatus museokortista kattamassa aikuisen sisäänpääsy riittää siihen, että kulttuurikohteista tulee helpommin lähestyttäviä. Koska aina voi lähteä pois heti kun ei enää jaksa. Eikä siinä mennyt sitten koko kuukauden vapaa-ajan budjetti 15 minuutin sisällä. 

Minä uskon vakaasti, että lapsiin tarttuu tietoa, ymmärrystä ja kulttuurin kunnioitusta, vaikka he jaksaisivat kuunnella ja katsella kohdetta vain hetken. Tärkeintä on se ajatus siitä, että asioita käydään katsomassa. Käydään oppimassa uutta tietoa eri maailmoista, käydään katselemassa taidetta ja pohtimassa mitä se itsessä herättää.
Vaikka vain sen 15 minuuttia. Ja silloin kun siitä ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi, se kynnys on helppo ylittää. 

Me asumme nyt kaupungissa. Olen ehkä sisimmältäni maalaislapsi, ja tulen aina tavallaan kaipaamaan sitä että asuisin jossain keskellä metsää pienessä puutuvass. Mutta nyt me asumme kaupungissa. Ja minä haluan nauttia sen tuomista parhaista mahdollisista puolista ja jakaa niitä lapsillemme.
Joten viime viikonloppuna me suunnistimme Oodin jälkeen lasten toiveesta Kansallismuseoon.
Kun katselin museoaulan kattoon maalattuja reliefejä Kalevalasta, mietin jäisikö kansallismuseovierailut nyt omalta osaltaan myöskin lastemme muistoihin lapsuudesta. Toivon sitä ehkä enemmä kuin uskallan ääneen sanoa. Että he imisivät itseensä kulttuuria, taidetta, sivistynyttä kritiikkiä samalla helppoudella kuin he ovat oppineet nukkumaan teltassa ja tekemään iltanuotion metsän keskelle.


Täällä Helsingissä meillä on kulttuuri aivan nenän edessä. Kulttuuri, taide ja musiikki. Se on rikkaus jota moni ei ehkä ymmärrä. Oodin ja Kallion ja Rikardinkadun kaltaiset kirjastot ovat jo pelkästään rakennuksina sellaisia, että ihmisen tulee olla tunnekylmä elleivät ne herätä hänessä jotain.

Kun lauantaina iltapäivällä ajoimme ensin raitiovaunulla ja sitten metrolla( ah ihana julkinen liikenne, josta en saa tarpeekseeni) takaisin kohti itä-helsingin rantaa ja pientä rivitaloamme, sydämeni läpätti rinnassani onnellisena.
Taivas kaataa vettä niskaan, eikä talvea ehkä tänä vuonna tule. Mutta se, että minä pystyn näin vaivattomasti tarjoamaan lapsille jotain minkä minä koen arvokkaamaksi lahjaksi kuin minkään muun; Kulttuuria.
Ehkä he nuorena aikuisena pyörittelevät silmiään ja muistelevat kauhuissaan niitä viikonloppuja kun kolusimme jälleen kerran museoita ja taidenäyttelyitä. Kun vietimme tuntikausia kirjastoissa lainaten lopulta kuitenkin vain viisi kirjaa.
Ehkä he ajattelevat että olisivat mielummin viettäneet sen ajan toisin. Muttä täällä minä koen voivani antaa heille mahdollisuuden oppia rakastamaan tätä. Näkemään sen arvo ja oppia ymmärtämään, että tällä on yhtä suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnissa kuin vaelluksilla metsissä. Sillä minä uskon, että voidakseen ymmärtää tulevaa, täytyy meist jokaisen myös ymmärtää historia. Ja ilman kulttuuria, ilman taidetta, ilman musiikkia me emme voi ymmärtää mennyttä, emmekä tulevaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

4 vastausta artikkeliin “Missä lajissa Helsinki voittaa Piilaakson?”

  1. Kirsi sanoo:

    Aivan ihana teksti! Niin samaa mieltä!

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos, Kirsi!
      -Annuska

  2. Toivo Voll sanoo:

    Asuin toisella puolella maata Piilaaksosta, mutta omat havaintoni ovat ihan samanlaisia. Suomalainen kirjastojärjestelmä oli minullekin keskeinen nuorena, ja maailmaa nähneenä arvostan sitä yhä enemmän. Julkinen liikenne, kevyen liikenteen väylät ja ajatus siitä että paikasta A paikkaan B voi mennä myös muuten kuin autolla ovat myös sitä mitä kaipasin koko Yhdysvalloissa oloni ajan.
    Sama museoiden kanssa. Siellä Yhdysvalloissa on yksi upea poikkeus; Washington DC ja Smithsonian-instituutiot. Olin ällikällä lyöty kun minulle sanottiin että ne ovat kaikki ilmaisia, kun olin jo oppinut odottamaan että museoissa käynti on kallista lystiä.
    Ja nämä kaikki ovat esimerkkejä asioista jotka ovat paremmin jos me yhdessä arvostamma niitä ja panostamme niihin!

    1. Annuska sanoo:

      Hei Toivo, kiitos ihanasta kommentistasi.
      Kiteytät hienosti tärkeimmän sanoman lopussa: meidän tosiaan tulee arvostaa ja pitää huolta kulttuurista, yhdessä!
      -Annuska

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »