Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Minne minä kuulun?

28.08.2018

Tiedättekö sen tunteen kun aamulla herää, eikä hetkeen tiedä missä on ja mitä tulee tapahtumaan.
On vain se hetki, hidas tietoisuus omasta kehosta.
Pimeys, joka vielä pitää otteessaan.

Aistit heräävät yksi kerrallaan, eivät samanaikaisesti. Silmät näkevät mutta korvat eivät vielä kuule.
Suu maistaa mutta nenä ei vielä haista.
Lakanan kahahdus. Tietoisuus rekisteröi Puolison, ihan siinä vieressä. Se tarkoittaa ettei kukaan lapsi ole tullut yöllä viereen.
Hitaasti kuuloaisti viestii kaskaiden hiljaisuudesta, nenä ei tavoita savunhajua.
Aikaa tuntuu kuluneen ikuisuuden, todellisuudessa tiedän olleeni valveilla vasta minuutin, korkeintaan kolme.

Haparoin kellon käteeni, sammutan kymmenen minuutin päähän asennetun herätyksen ja jään vielä hetkeksi sänkyyn makaamaan. Jossain verhojen takana sarastaisi kohta aamu, aurinko nousisi värjäten taivaan vaaleanpunaiseksi. Pieni kajastus ehkä jo näkyy.

 

Käyn treenivaatteissa kurkistamassa lastenhuoneeseen, siellä ne nukkuivat molemmat lapset, omissa sängyissään.
Hengittävät syvään yön paksua ilmaa, levollisina makaavat päät tyynyillään.

Katselen heitä ja rakastin niin, että sydän löi yhden ylimääräisen lyönnin. 

Autotallin kelmeässä valossa minua katsoo peilistä vastaan siihen kuuluisaan active weariin pukeutunut nainen. Ei kovin nuori enää, eikä kyllä vielä mitenkään vanhakaan. Jotain siitä väliltä, kohta keski-ikäinen. Ehkä ei ihan vielä kuitenkaan.

Mietin miksi tähänkin maahan solahtaminen on niin vaikeaa, solahtaminen ympäröivään kuulttuuriin. Siihen että puetaan joogahousuja ja urheilupaitoja kun haetaan lapset koulusta.
Siihen, että on ihan ok olla kotiäiti. Siihen, että rahasta ei puhuta, siihen että perheellisen täytyy ajaa Suv-autoa.
Mikä siinä on niin vaikeaa, osaavahtan sen sadat muutkin suomalaiset naiset täällä.
Ilman kipuilua, ilman jatkuvaa pyristelyä olla jotain muuta.
Sopeutua.
Kotiutua.
Tulla osaksi yhteisöä, olla osa tätä paikallista valtavirtaa.
Kutsua tätä kodiksi vaikka tietäisikin lähteävänsä taas. Olla osa tätä valtavirtaa, pukea oikeat vaatteet, puhua oikealla tavalla, omata oikeat mielipiteet, ajaa kallista autoa, olla kaunis ja menestyvä.


Kun laakso tyhjeni kesäksi, sanoin etten kaipaa lähtiöiden mukaan, en kaipaa Suomeen. Nyt se kaipaus on aina välillä hiipinyt kaula-aukosta sisään, kiertänyt kainalon kautta rinnan alle ja solahtanut kylkiluiden välistä sinne rintalastan taakse. Koputtelee sieltä ja luo oudon olon. En tiedä tuleeko tunne siitä, että tiedän etten ennen ensi kesää tule menemän Suomeen, vai onko kaipaus jotain muuta.

Onko se edes kaipausta Suomeen.
Vai onko se kaipausta johonkin muuhun?


Minä en ole koskaan osannut pysyä kauaa paikoillani. Emme ole Puolison kanssa asuneet kertaakaan viimeiseen 10 vuoteen 2 vuotta kauemmin samassa osoitteessa.
Aina ei ole vaihtuntut maa, eikä kaupunkikaan, mutta vähintään talo.
Nyt me olemme olleet täällä jo yli kaksi vuottta. Tässä samassa kohdassa, tässä samassa elämässä.
Se pieni kulkuri minussa tempoilee pysyvyyden kanssa.
Se pieni kulkija haluaisi johonkin muualle. Jotain uutta.
Aivan kuin pelkäisin, että maailma karkaa käsistäni ellen näe sitä. Nyt, heti paikalla!

Samaan aikaan se aikuinen minussa tietää ettei aina voi kulkea. Se aikuinen tietää myös että aika täällä on rajattua, siksi täällä nyt kannattaa olla. Ymmärrän myös sen rikkauden ja hyvyyden määrän joka minulla juuri nyt on käsissäni. Nämä ihmiset, nämä ystävät täällä, nämä seikkailut ja kuitenkin tietyn asteinen vapaus, erilainen vapaus kuin missään muualla.

Takaisin tänne ei tuosta vain enää pääsekään.
Tänne pääsemisen takia odotettiin vuosi. Vuosi ahdistuneita heräämisiä, pitkiä päiviä, elämää vailla oikeaa kotia, elämää lainatavaroiden keskellä.

Mihin tuo nainen, joka katselee minua peilistä; tuo ruskeahiuksinen nainen, joka ei suostu aikuiseen histyyliin vaan on ajellut toisen sivun päästään siilille,mihin tuo nainen haluaa, mihin hän kuuluu?

Sopeutuminen, kotiutuminen, ne vievät aikaa.
Sen ymmärrän.
Mutta ehkä kysymys onkin, haluanko minä sitä edes.
Haluanko kotiutua paikkaan josta tiedän lähteväni.
Siitäkö tässä on kyse?

Ei se tarkoita ettenkö minä olisi täällä onnellinen. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Sillä kyllä minä olen. Kaiken sen kaipauksen ja levottomuudenkin keskellä minä olen onnellinen.

Kun seisoin perjantaina meren rannalla, auringon paistaessa olkapäilleni kuumana ja meren kohistessa jalkojeni juuressa, lasten nauraessa vesirajassa ja pelikaanien lentäessä yli taivaankannen päidemme ylitse, en olisi halunnut olla missään muualla maailmassa kuin siinä.
Koko kehoni huokui onnellisuutta, hyvää oloa ja sen hetken kauneuden ymmärtämistä.

Mutta ei onnellisuudella, onnella, ole mitään tekemistä sen kanssa onko jokin paikka minulle koti.
Ei onnellisuus ole pelkästään sidottu siihen tunnenko voivani soljua sen paikan ihmisten mukana helposti, kevyesti kuin vesi soljuu kivien ylitse.

Mutta välillä minä mietin, ehkä jopa kaipaan, että löytäisin sellaisen paikan, sellaisen kodin tunteen jostain. Tunteen siitä, että tänne minä kuulun. Tähän paikkaan, tähän maahan, näiden ihmisten keskelle. Tälle kadulle.
Että voisin samalla tavalla kokea kuuluvani johonkin tietyn maailman kulttuuriin, tietyn maailman ihmisten joukkoon, voisin sanoa jotain maata varmasti siksi maaksi josta en koskaan halua lähteä.
En tiedä voinko sellaista maata löytää.
Ehkä se ei ole maa, jota etsin, ehkä se olisi vain jokin paikka. Paikka jossa en kokisi niin vahvasti jatkuvasti olevani poikkeava. Jossa minun tapani elää ja katsoa maailmaa olisikin normaalia, ei marginaalia.

Paikka jossa olisi tarpeeksi tilaa olla minä.
Tai ehkä se on mielentila, jota minä en ole vielä saavuttanut. Ehkä se on jokin aikusuuden tai ihmisyyden aste jota mitä edelleen etsikkona harhailen etsimässä. Törmäilen vielä seiniin ja kävelen vääriä polkuja vuoren rinnettä ylös.

Mietin estänkö itseäni edes yrittämästä kotitua tänne, ehkä tuo sisällä jäytävä kaipuu, johonkin, onkin vain sitä kaipuuta siitä, että joskus olisi jossain jokin paikka jossa tietäisi pysyvänsä?Vaikka se ajatuksena ei tunnu vieläkään omalta, se kalskahtaa vieraalta, konseptina pysähtyminen tuntuu kuin kylmä metalli vasten lämmintä ihoa: kovalta, epämiellyttävältä, pakotetulta. Mutta voisiko se silti olla avain siihen, että minun ikuinen muutoksen kaipuuni lakkaisi?

Aamu vaihtuu päiväksi, aika raksuttaa eteenpäin, se ei välitä minun ajatuksitani, minun hapuilevista yrityksistäni löytää järkeä omiin tunteisiini.
Aika valuu eteenpäin, samalla rytmillä kuin aina, vain me ihmiset olemme tarpeeksi typeriä yrittääkseemme muokata sen kulkua. Eikä siinä ole mitään mieltä, se on pelkkää energian tuhlausta, aika kuluu. Aina samalla nopeudella. Me olemme vain sen matkustajia.


Aamun ajatukset tuntuvat päivän kirkkaassa ja jyrkässä valossa kaukaisilta. Elämä, arki soljuu eteenpäin.
Käyn postikonttorissa Kuopuksen kanssa, kirjoitan ja vastailen puhelimeen. Väännän ajokorttibyrokratian kanssa enkä ymmärrä miten näin huonosti asiansa hoitava maa voi olla tämän maailman johtavia valtioita.
Haetaan Esikoinen koulusta. Koulun pihan kuhisee lapsia, 450 oppilaasta lähtee kova ääni. Häly on ahdistavaa, Kuopus painaa kädet korville, mennään jo kotiin hän pyytää.

Loppukesän kuivuus nostaa tomua ilmaan asfalttitieltä, lapset pyöräilevät kovaa vauhtia kohti kotia ja lounasta. 

Aika, paikat, elämä, kaikki yhtenä hemiketjuna meidän ihmisten elämissä. 

Minä istun tämän oman elämäni junassa ja katselen miten maisemat lipuvat ohitseni. Toiset jäävät junan kyydistä jo aikaisemmin, jäävät katselemaan maisemia sille samaiselle asemalle loppuelämäkseen, toiset jatkavat matkaa, keräävät ihmisiä, kokemuksia, muistoja muualta. 

Yhteistä lienee kaikille kaipuu kuuluvuudesta, siitä, että tietää kuuluvansa siihen missä on.
Oli se sitten se aseman piskuinen rakennus, puinen penkki tai junavaunun tärisevä istuin, pääasia on se että osaa kuulua.

Minä en vielä tiedä missä minun asemani on, millä asemalla minun pitäisi jäädä pois, pysyvästi, jäädä rakentamaan omaa maisemaa sen sijaan, että katselisin vain ohilipuvia, jättämättä niihin omaa leimaani.
Mutta uskon, että kun minun asemani tulee, minä tiedän sen, tunnistan sen varmasti.
Osaan jäädä kyydistä pois ja aloittaa oman majani rakentamisen pellon pientareelle.

Siihen asti yritän kai vain pysyä kyydissä, antaa tunteideni virrata lävitseni katsellessani muiden rakennelmia ja nauttia maisemista jotka lipuvat ohitseni.
Otan siis mukavan asennon ja suuntaan katseeni ikkunasta kohti aurinkoa.
Aikajunani puksuttaa eteenpäin, matkan varrella näkyy vuoria ja metsiä, asemarakennuksiakin siintää horisontissa, mutta kuinka monta mutkaa, kuinka monta käännöstä ja kuinka monta kilometriä minä vielä olen tässä matkustajana, sitä minä en tiedä.
Sitä ei tiedä kukaan.
Ehkä se onkin se tämän matkan parasta antia.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

7 vastausta artikkeliin “Minne minä kuulun?”

  1. tina castillo sanoo:

    Ihana kirjoitus!
    Muuten, mita tarkoitat tuolla ajokorttibyrokratialla? Mun pitaisi hakea korttia ,onko iso tyo?

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos!
      Ajokorttibyrokratia: Ei se kortin hankkiminen sinällään ole vaikeaa, piti käydä uusissa ajokokeissa ja teoriakokeessa (tein tämän siis jo silloin 2016) eikä ne olleet vaikeat. Byrokratia alkoi sitten kun sitä korttia ei kuulunut kun se jäi jumiin jonnekkin systeemin rattaisiin ja jouduin käymään 60 päivän välein uusimassa väliaikaisen paperilapun joka oikeutti ajamiseen.
      Sain lopulta oikean kortin lähes vuoden odottamisen jälkeen.
      Nyt tuo oikea kortti menee vanhaksi ja se pitää uusia. Lähetin paperit kiltisti ajoissa DMV:lle että uusi kortti ehtisi ajoissa tulla. No ei ole kuulunut korttia, eilen soitin paikkaan (siellä oli 2h jono) ja sain selville että heillä ei näy että hakemus olisi edes systeemissä tai prosessissa. On siis mahdollista että se on hävinnyt jonnekin. Mikä tarkoittaa sitä että koska kortti menee sunnuntaina vanhaksi pitää minun viimeistään lauantaina mennä itse toimistoon jonottamaan saadakseni taas sellaisen väliaikaisen paperilappusen kunnes se oikea kortti ehkä joskus ilmaantuu…
      😀

  2. tina castillo sanoo:

    No ohhoh, tyypillista 🙂 Mika rumba !!!
    Eikos Suomen ajokortilla voisi ajaa niin kauan kun se on voimassa? Tartteeko tuota Californian korttia!? :O

    1. Annuska sanoo:

      No lain mukaan sillä euroopan kortilla saa ajaa tasan 10 päivää maahan tulon jälkeen. Se on vähän häilyvä se laki.
      Mutta tosiaan jos käy huono tuuri niin kyllä siitä sakot rapsahtaa jos selviää että asut täällä ja ajat eurooppalaisella kortilla etkä täkäläisellä.

  3. tina castillo sanoo:

    Hei viela , millaisia kysymyksia ne kysyy? Montako?Saako olla virheita? Kauheeta ,kun jannittaa!

    1. Annuska sanoo:

      täältä löytyy kirjallisten testien harjoitustestejä:
      https://www.dmv.ca.gov/portal/dmv/detail/pubs/interactive/tdrive/exam

      Lue se handbook huolella, niin hyvin pärjäät. Saa olla virheitä ja saa tehdä ton kirjallisen monta kertaa.
      Inssiajossakin saa olla minor virheitä muutamia, major virheitä ei saa olla tai ei mee läpi, mutta jos osaat ajaa autoa, niin ei ole mitään ongelmaa.
      Muista kuitenkin opetella käsimerkit, niitä kysytään lähes aina.

      🙂

  4. tina castillo sanoo:

    Kiitos Annuska !
    No heh heh, olen ajanut Suomen kortilla jo yli puoli vuotta 😮 .
    Toivottavasti saa kayttaa translatoria, niin helpottaa tosi paljon.
    Mukavaa oloa pikkuisten kanssa!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »