Kun muut lähtevät, me jäämme

Laakso tyhjenee.

Perhe perheeltä, ihminen ihmiseltä he nousevat lentokoneisiin, istahtavat autohin ja jättävät tämän alati kuumemmaksi käyvän pläntin maailmassa kesäksi.
Sosiaalinen media täytyy ensin jetlageista, sitten tunnelmallisista kuvista kun perheet ovat omiensa luona.

Tänään istuessani hiekkarannalla meren äärellä, katsellessani aaltojen nousuja ja laskuja mietin kaipaanko minä nyt Suomeen. Haluaisinko minä nyt myös pakata matkalaukkujamme ja nousta Finnairin siiville ja lentää viettämään Suomen kesää, kiroilemaan hyttysiä ja itkemään onnesta yöttömän yön valaistessa järviä ja kuikan huutaessa kaukaisuudessa.
Onko noloa tunnustaa että en?
Tarkoittaako se sitä, etten enää haluakaan palata Suomeen?
Etten pitäisi enää Suomesta, että elämä on minusta parempaa täällä?

Ei.

Oikeastaan se ei tarkoita yhtään mitään.
Vain sitä, että juuri nyt en kaipaa matkustamista. En todellakaan kaipaa yhtäkään jetlagia. En kaipaa Puolisosta erossa oloa yli merten ja mannerten. En kaipaa toisten ihmisten nurkissa elämistä ja aikataulutettua elämää kun yritän ehtiä näkemään kaikki jotka haluavat tavata lapsemme.

En kaipaa sitä, että öisin valvoisin tietäessäni että Suomi taas pakkopalauttaa jonkun pakolaisen kuolemaan. En kaipaa sitä että kokisin velvollisuudekseni jotenkin ottaa asiaan kantaa, toimia, välittää. En kaipaa Helsingin rasistista huutelua lastemme perään, en kaipaa hyttysten ininää ja tympeitä katseita kaupan kassoilla.
En kaipaa pilaantuneita avokadoja enkä ihmisiä tönimässä lapsiamme julkisissa liikennevälineissä.

Ei se tarkoita, ettenkö minä aina kaipaisi Suomesta ystäviä, perhettä.
Etten minä aina kaiholla ajattelisi Saunan tuoksua ja satakielen laulua keskiyöllä.
Etten minä kaipaisi sitä, että minulla olisi Puolison kanssa enemmän parisuhde aikaa vanhemmuuden ulkopuolellakin.
Kaipaisi sitä että joku muu jakaisi minun vanhemmuutta lapsistamme.
Kaipaisi omaa työelämää.
Kaipaisi kahvijugurtin makua ja Tupla patukan hajua.
Kaipaisi mahdollisuutta viettää päiviä yksin tai kaksin Puolison kanssa.
Kaipaisi lapsuudenkotini rauhaa ja turvaa.
Kaipaisi lasten onnesta tuikkivia silmiä kun he ovat viettäneet kokonaisen viikonlopun serkkujensa kanssa.

Ei sitä kaipuuta mikään vie pois.
Ei sitä sidettä tuohon outoon vastakohtien maahan voi minusta kukaan pyyhkiä pois.
Mutta juuri nyt, juuri nyt minä haluan lakata tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä, että täällä on juuri nyt hyvä.

Ei se tarkoita että minä haluaisin jäädä.
En minä halua jäädä.
En minä näe meidän tulevaisuuttamme täällä.
En minä ehkä näe meitä jäämässä pidemmäksi aikaa kuin vuodeksi.
En minä voi rakentaa meidän loppuelämäämme tänne.

Minä haluan joskus taas elää massaa jossa voin luottaa sosiaaliturvaan ja terveydenhoitoon. Minä haluan elää massaa jossa en joudu pulustelemaan sitä etten halua hammaslääkärin tekevän minulle sataa erilaista hoitoa vain koska haluaa rahastaa. En halua joutua selittelemään jatkuvasti sitä, että vaikka asumme laakson kalliimmassa päässä, ei meillä siltikään ehkä ole rahaa laittaa Kuopusta päiväkotiin. En halua lapsiani täysipäiväisesti täysin tähän koulusysteemiin.

Minä haluan joskus oman talon.
Minä haluan joskus taas oman uran.
Minä haluan parisuhdeaikaa, viikonloppulomia ja ex-tempore irtiottoja Puolison kanssa.

Mutta nyt.
Juuri nyt, kun aallot löyvät rantaan ja lapset huutavat riemusta niiden osuessa heidän jalkoihin, lokkien liitäessä matallalla ja auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta; juuri nyt minulla on hyvä.
Minulla on hyvä olla täällä.

Minulla on hyvä vaikka me olemmekin seuraavat 4-6 viikkoa täällä keskenämme kaikkien muiden poistuessa maasta.
Minulla on pitkästä aikaa seesteinen ja tasainen olo.
Minä olen valmis päästämään irti huonosta omastatunnosta, syyllisyydestä siitä että osaan kokea näitä onnen hetkiä.
Kun kesä taittuu syksyyn ja aurinko viilenee, kun sateet saapuvat talven myötä minä ehkä kaipaan takaisin. Minä ehkä ikävöin niin että sydämeen sattuu.
Minä ehkä nielen kyyneleitä aamuisin keittiössä kun haluaisin vain olla Suomessa. Ehkä se tulee jo aiemmin, ehkä se tulee jo nyt kun laakso on tyhjä ja Puoliso on työmatkoilla.
Ehkä.

Tai sitten minä osaan nähdä tämän ajan ainutkertaisuuden.
Osaan antaa luvan tälle luvattomalta tuntuvalle onnelle.
Olla onnellinen.
Elää hetkessä.

Kuopus juoksee pitkin rantaviivaa ja huutaa “Tämä on elämäni paras päivä!”
Nauran niin että kyyneleet nousevat silmiini.
Tuon taidon minä haluan oppia.
Tuon hetkeen tarttumisen.
Tuon vilpittömän onnen huuman, joka kestää tuon ohikiitävän hetken, mutta jättää jälkensä koko loppuelämäksi.

Kalifornian kesä, täältä me tulemme.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com