Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Mannerten välisiä eroja- erot Piilaakson ja Suomen välillä lapsiperheen näkökulmasta

08.10.2017

Jokaisessa maassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ei ole olemassa paratisiia jossa kaikki, aivan kaikki, olisi hyvin.

Minä olen sopeutuja, olen aina ollut. Jos olen päättänyt jossain maassa elää, olen sopeutuntu sen tapoihin. Ei se silti tarkoita ettenkö huomaisi sen eroja. Ei se tarkoita ettenkö kaipaisi vanhaa tai ärsyyntyisi joistain eroista.

Olen asunut useammassa eri maassa, mutta päätin nyt kirjata ylös eroja joista voin puhua laspiperheen näkökulmasta sekä eroja jotka ovat olleet niin huomattavia ettei niistä voi olla mainitsematta. Joten en tällä kertaa sekoita pakkaa liikaa vaan kirjasin ylös eroja Piilaakson ja Suomen välillä.

Erot on nyt ollut helppo huomata kun asuimme ensin yli vuoden Piilaaksossa ja olemme nyt olleet Suomessa 7kuukautta.  Mielenkiintoista tulee olemaan miten erot vaikuttavat meihin kun palaamme taas takaisin Piilaaksoon.

Ilmasto

Ilmasto ja lämpö. Ei nyt ole varsinaisen yllättävää että nämä ovat hyvinkin erilaiset Suomessa ja Kaliforniassa.
Ehkä yllättäävää on kuitenkin ollut se kuinka paljon se on vaikuttanut minun arkeeni, ja omaan mielialaani.
Minä siedän lämpöä hyvin. Minulla ei ole ongelmia 32 asteen helteessä, jos asteen kohoavat tuosta ylöspäin alkaa olla hieman tukala olla.
Koen lämmön ja auringon tekevän keholleni hyvää, liikun kevyemmin ja voin paremmin. Ihoni ei kuivu eikä kasvoihin tule finnejä.
Siedän myös ihan hyvin Suomen pakkasia. Rakastan lumista maisemaa, lumen narinaa kenkien alla ja kääriytymistä paksuihin villapaitoihin. Rakastan takkatulta ja kynttilöitä, kuumia keittoja ja höyryäviä teekuppeja talven keskellä.
Mutta inhoan sateista, pimeää, märkää ja kylmää loka-marraskuuta joka Suomeen iskee, lähes joka vuosi.
Ennen lapsia pystyin uppoamaan työntekoon, unohtamaan ulkoiset puitteet ja takomaan töitä niin paljon, että seuraavan kerran havahduin jouluna ulkona olevaan säähän.

Lasten tulon jälkeen tämä ei ole onnistunut.
Ulos mennään, oli sää mikä tahansa.
Mutta se joudutko tappelemaan lapsesi päälle vain paidat ja housut ja ehkä tammikuussa kengät vai aloittaa kahden ellei kolmen vaatekerran kanssa vääntämisen ja sukkien metsästyksen ja kengistä riitelemisen jo elokuussa on suuri ero.

Suostuin aikanaan Amerikan “komennukseen”  mm. siksi että ajattelin (aivan oikein ajattelinkin) tämän ajan elämästäni voivan hoitaa helmpomminkin. Ajattelin että pikkulapset ja kurakelit ovat yhdistelmä, joita en välttämättä halua taistella läpi jos minun ei ole aivan pakko.
Joten voinette kuvitella tunnetilani kun nyt on lokakuu ja jumitamme keskellä yhä pahenevaa kurakautta.
Kaipaan aamujen helppoutta. Kaipaan sitä, että lapselle täytyy pukea vain pitkät housut ja t-paita, aamuisin ehkä huppari. Kaipaan sitä että sukkia ei tarvitse etsiä ja pahimmassa tapauksessa sandaaleilla pärjää ulkona ihan hyvin vielä pitkään.
Kaipaan sitä että ihoni voi hyvin eivätkä poskeni punota vääränlaista kuivan ihon punotusta.
Kaipaan aurinkoa tuomaan hyvää mieltä ja auttamaan jaksamisessa.
Kaipaan valoa, lämpöä ja sen tuomia yksinkertaisia helpotuksia arkeen.

Lasten silmänkantamissa pitäminen

Tämä on ehkä yksi minulle konkreettisimpia esille nousseita eroja Piilaakson ja nyt tämän 7kk Suomessa olemisen aikana. Amerikassa en uskalla jättää lapsia yksin siten etten tiedä missä he ovat. Jos olen heidän kanssaan leikkipuistossa, säilytän näköyhteyden, jos olemme metsässä, rannassa tai missä tahansa muualla, säilytän näköyhteyden.
Täällä on toisin. Esikoinen ja Kuopus saavat vaeltaa täällä paljon vapaammin. Metsässä he saavat kadota silmistäni, kunhan vastaavat huutooni. Kun olemme leikkipuistossa olen usemman kerran istunut penkillä kirjoittamassa läppärillä heidän leikkiessä ja välillä kadotessa näkyvistäni pidemmäksikin aikaa. Kun pyöräilemme Esikoinen katoaa välillä mutkan taakse ja kestää hetken ennenkuin saavut itse saman mutkan nähdäkseni hänet odottamssa sen takana.
Mutta Suomessa minun ei tarvitse huolehtia samalla tavalla että lapselleni kävisi jotain.
Suomessa minun ei myöskään tarvitse huolehtia siitä soittavatko toiset puistossaolijat poliisille jos en ole jatkuvasti katsekontaktissa lapseeni.

Arki

Tavallaan voisi ajatella ettei arkemme muutu niin radikaalisti, sama se olimmeko Suomessa, Kroatiassa, Kaliforniassa vai Saksassa.
Mutta muuttuu se.
Sää vaikuttaa myös siihen, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.
Pitkiä koko päivän kestäviä retkiä metsiin ja rannoille on helpompi tehdä kuuman auringon maassa.
Suomessa meidän arkeemme kuuluvat nykyään leikkipuiston kerho ja lasten harrastukset. Piilaaksossa ei ollut mitään julkisia ilmaisia kerhoja.
Ja mitä tulee harrastuksiin, lapsemme toki kävivät telinevoimistelussa, mutta onhan se aivan järkyttävän hintaista verrattuna Suomen harrastushintohin.
Molemmat lapsemme käyvät Suomessa koko syyslukukauden Luovassa tanssissa samaan hintaan kuin mitä Esikoisen telinevoimistelu maksaa Piilaaksossa, kuukaudessa.
Täällä arki on erilaista, ja silti hyvin samanlaista.

Kalifornian arkeeni kuului lähes jatkuva ulkonaoleminen. Siihen kuului aamuteet puutarhassa lähes vuoden ympäri. Siihen kuului pesukarhujen äänet öisin puutarhasta. Siihen kuului googleautojen omanlaatuinen surina niiden ohiajaessa. Kalifornian arjessa naapurit ajelivat Tesloilla ja leikkipuistojen reunoilla keskusteltiin tekoälystä.
Suomessa arki on, no arkisempaa.
On leikkipuiston kerho, on harrastukset. On minun työni jossa lapset kulkevat mukana.
On naapureiden lapset joiden kanssa leikkiä. On iso pihapiiri, metsät ja kalliot aivan oven edessä.
On muita aikuisia jotka asuvat samassa talossa, eri asunnoissa, mutta joiden kanssa lapset voivat jakaa ongelmiaan.
Piilaaksossa arki on tavallaan yksinäisempää. Suomessa minun arkeeni kuuluvat työt ja sitä kautta suurempi määrä ihmiskohtaamisia kuin Piilaaksossa.

Toisaalta Piilaaksossa elämäntilanteeni kotiäitinä ei ole aintulaatuinen, samanlaisessa elämäntilanteessa eläviä on lukuisia. On helpompaa löytää muita äitejä joiden kanssa lähteä puistoon, rannalle tai metsään. Löytyy ihmisiä joiden luo voi mennä ihan tavallisena keskiviikkona lasten kanssa ja viettää koko päivän toisen äidin ja hänen lastensa kanssa. Suomessa sellaista mahdollisuutta ei vauvavuoden jälkeen oikeastaan ole.

Kaupat

Niin. Kaupat.
En olisi uskonut kaipaavani kauppojen variaatiota niin paljon kuin mitä nyt Suomessa olomme aikana olen kaivannut. Täällä voi käytännössä valita menetkö K vai S ketjun kauppaan. Valikoima on suurinpiirtein sama molemmissa, hinnat vaihtelevat.
Maitotuotteita saa paremmin samoin laktoositonta ruokaa. Tutut soijarouheet ja muut kasvissyöntiä helpottavat elintarvikkeet löytyvät pienemmistäkin kaupoista.
Siihen ne hyvät puolet sitten jäävätkin.

Kaipaan Kaliforniasta sitä että on niin monia erilaisia kauppoja joiden valikoimakin poikkeaa täysin toisistaan. Toki muistan myös sen tuskan kun optimoidakseen hinta-laatusuhteen täytyy käydä kolmessa eri kaupassa hoitamassa viikko-ostokset. Yhdestä haetaan peruselintarvikkeet (meillä se oli joko Trader’s Joe tai Safeway), sitten haetaan hedelmät ja vihannekset toisesta enemmän torityyppisestä kaupparatkaisusta (Meillä tämä oli the Milk Pail Market ) ja sen jälkeen erikoisruuat kuten Laktoositon maito ja gluteenittomat tuotteet piti hakea vielä yhdestä eri kaupasta joka oli erikoistunut ns. fiinimpään ruokaan (Piazza tai Whole Foods).
Toisaalta:
Jos Suomessa haluan päästä todella helpolla, ostaa ruuan ja lasten kurahanskat samasta kaupasta, menen Prismaan tai isoon Citymarkettiin.
Kalifornissa piti ruokakaupan jälkeen suunnata vielä erikseen Targettiin hakemaan ne kurahanskat.
Mutta se laatu.
Jos ruuanhakua jaksoi kikkailla, sai rahoilleen todellakin vastineen. Hedelmät maistuivat hedelmiltä. Koskaan en ole syönyt yhtä hyviä avocadoja kuin siellä. Omenat olivat vuodenajasta riippumatta makeita ja mehukkaita. Salaattia sai halvalla isot kasat. Oli helppoa syödä paljon vihanneksi ja hedelmiä kun laatu oli niin hyvää.
Mutta kallista, sitä Piilaakson ruoka on. Niin kallista, että Suomen hinnat, jotka ovat Euroopan kärkipäässä, tuntuvat naurettavan halvoilta.
Ja mainittakoon nyt vielä, että Kaliforniassa, tai ainakaan Piilaakson ruokakaupoissa EI ole niitä kammottavia auto ostoskärryjä joita olen oppinut Suomesa pyhästi vihaamaan. En tiedä kuka sellaiset on keksinyt, mutta ne ovat kuin suoraan pikkulasten vanhempien kidutusluolasta. Istuuko keneenkään lapsi kiltisti koko kauppareissun ajan siellä kopin sisällä, tappelematta sisaruksensa kanssa siitä kenen vuoro on ajaa? Onko kenenkään vanhemman mielestä niitä rotjakkeita helppo työntää?Kaliforniassa tyydyn siis häpeämään vain ympäriinsä juoksevia lapsiamme pienten kärryjensä kanssa ja toivomaan etteivät he sentään aja pahki viinihyllyihin.

Yksi ero kauppoihin liittyen on pakko mainita, sillä se on järisyttävä.
Suomessa ostokset vedetään kassahenkilön toimesta tehokkaasti ja nopeasti hintalaitteen lävitse, kassahenkilö sanoo sinulle monotonisesti hei, ostosten summan, kysyy plussa/bonuskorttia ja näkemiin. Ei kysele kuulumisia, ei kommentoi lapsia, ei viikonlopun suunnitelmia. Ostokset sinä pakkaat itse laukkuihin ja kasaat minne sitten kasaatkaan.

Piilaaksossa asiat ovat hieman toisin.
Kassalla on harvoin kiire. Mihinkään. Hän saattaa kommentoida ostoksiasi, ihmetellä teepaketin uudistunutta ulkokuorta tai varmistaa monta kertaa haluanko tosiaan ostaa ylihintaisia kirsikoita kokonaisen kolmen kilon verran (en todellakaan halunnut! ). Tämän jälkeen kassa itse tai sitten pelkästään pakkaamiseen tarkoitettu henkilökunnan jäsen pakkaa tavarasi laukkuihisi, hitaasti ja minun näkökulmastani useinmiten “väärin”. He pakkaavat jokaiseen kassiin maksimissaan yhden maitopurkin, spagettipaketin ja omenapussin. Sitten siirrytään seuraavaan kassiin. Päädyin siihen että pidin ostoskassit itselläni ja aloin pakata tavaroita sitä mukaan kun kassa ne sai omista käsistään laskettua hihnalle. Onneksi tahti on hidas ja näin ollen sain usein pakata itse ostokseni. Vain muutamassa kaupassa tämä ei yksinkertaisesti onnistunut. Silloin päädyin kaupan ulkopuolella järjestämään ostoskassini uudestaan.
Mutta se hitaus. Missään, en ihan oikeasti yhtään missään, en edes Intiassa missä kaikki muu toimii muutoin hitaamin kuin jään sulaminen pakkasella, ei oltu yhtä hitaita kassalla kuin Piilaaksossa. Jos sinulla on kiire, et yksinkertaisesti mene kauppaan. Koska silloin myöhästyt varmasti.

 

Autoilu vs. julkinen liikenne

Suurissa kaupungeissa toki on julkista liikennettä. Mutta me asumme Palo Altossa. Siellä kulkee yksi bussi tunnissa Palo Alton keskustaan. Ja naapurini neuvoi minua että emme ehkä halua hankkia perheellemme sitä statusta että käyttäisimme busseja, on jo tarpeeksi hassua, että ajamme pikkuautolla (Kia Rio -13) ison SUV:n sijaan.

Totta puhuakseni, minä en hirveästi statuksestamme välitä, mutta en ole vain jaksanut tutustua bussin saloihin, koska se kulkee niin harvoin että siitä ei oikeastaan olisi minulle kovin paljon hyötyä.

Me siis autoilemme. Viikko-ostokset teen useinmiten kävellen. Sekin on jo tarpeeksi outoa lähiseudulle, mutta jokin minussa ei kykene käymään alle 2km päässä kaupassa autolla, jos saman asian ajan puolesta voi hoitaa kävellen.

Mutta kaikkialle muualle me autoilemme. Autoilemme niin paljon että tavallaan poden huonoa omaatuntoa asiasta ja asia ärsyttää minua todella paljon. Jos haluaa mennä minnekkään erikoisempaan paikkaan, on pakko olla auto. On harvinaista jos eteen tulee kaksi päivää peräkkäin etten liikkuisi autolla minnekkään. Täällä Suomessa pärjäsimme vallan mainiosta koko kesän (3kk) ilman autoa. Oikeastaan vasta nyt kun lasten kerhot, minun työt ja lasten harrastukset ovat tehneet arjestamme aikataulupalapeliä, olemme palanneet takaisin autolliseen arkeen. Mutta täällä voi hyvin mennä monta päivää ilman autoillua, koska periaatteessa lähes joka paikkaan pääsee busilla/ratikalla/junalla.

Ihmiset

Mietin pitkään miten ihmiset poikkeavat toisistaan Suomessa ja Kaliforniassa.
Yleistäen voisi sanoa, että Suomessa ihmiset vetäytyvät ja antavat jokaisen olla rauhassa. Suomessa ei liiemmin tule puhutelluksi, ei hyvässä eikä pahassa.
Samalla kuitenkin olen sitä mieltä ettei tämäkään täysin pidä paikkaansa. Suomessakin on niitä ihmisiä, jotka puhuvat ventovieraalle. Minä olen kohdannut niin ihania, sydämellisiä ja vilpittömiä ihmisiä, keskustellut heidän kanssaan lähes tunnin, nauranut ja lopuksi hyvästellyt tietämättä edes heidän nimeään. Mutta yleisesti on pakko todeta että harvemmin suomessa kaupan kassa jää kanssasi juttelemaan ja kyselemään millaisen kakun ajattelit leipoa tai miksi ostat ilmapalloja, onko juhlat tiedossa.
Toisaalta Piilaaksossa tapahtuvat kohtaamiset ovat enemmän pinnallisia, sitä aitoa ystävyyttä on vaikea luoda. Vaikka puhuisit joka viikko kuukausitolkulla saman ihmisen kanssa siitä millainen sää on ja mitä ajattelit tehdä viikonloppuna ei tuttavuus kuitenkana etene koskaan sen syvemmäksi.
Suomessa kontaktin luominen on haastavampaa, mutta kun se on luotu on luontevampaa kysyä tehtäisiinkö joskus jotain yhdessä tai tavattaisiinko joskus leikkitreffien merkeissä vaikkapa toisen kotona.

Piilaaksosa asuvat Suomalaiset muodostavat yhteisön. Kestää aikansa löytää satojen ihmisten joukosta ne joiden kanssa oikeasti tulee toimeen, mutta kun ne löytyvät pidetään niiden kanssa aika tiiviisti yhtä. Usein tiiviiseen yhteydenpitoon vaikuttavat yksinkertaisesti elämäntilanteen luomat puitteet: Ollaan kaikki expatteina toisessa maassa, kaikki kotimaan siteet ja turvaverkot ovat poissa. Aikaa jää enemmän pienemmän ystäväpiirin kanssa jaettavaksi kun kaikki sukulaiset ja elämän aikana kertyneet laajat ystäväpiirit eivät vain ole käytännön syistä jokapäiväisessä elämässä fyysisesti läsnä.

Elämä on yksinkertaisempaa, toisaalta yksinäisyyden lievittämiseksi tulee hakeuduttua niiden ihmisten seuraan joiden kanssa viihtyy.

Oman perheen arvo ja suhteen toimivuus tulee myös hyvin eri tavalla esiin elämässä Piilaaksossa kuin Suomessa. Tämä siis huomiona jonka totesin omassa parisuhteessani ja moni muu expatti on tuonut keskusteluissa esiin. Kun arjessa ei ole sitä tuttua turvaverkkoa antamassa omaa aikaa, ei ole välttämättä mahdollisuutta samalla tavalla jatkaa vanhoja harrastuksia tai saada kahdenkeskistä aikaa parisuhteelle, korostuu vahvasti se miten hyvin tai huonosti oma perhe ja sen sisäinen dynamiikka toimii. Onko arki aikaisemmin toiminut vain sen takia mutkattomasti että pariskunta on viettänyt vain vähän aikaa yhdessä, perheenä, vai huomaako pariskunta kuinka hyvin viihtyvätkään yhdessä ja kuinka arki itseasiassa rullaa helpommin ja paremmin kun he viettävät enemmän aikaa kaikki yhdessä.

Siinä missä Suomessa perhe-elämä lomillakin tuntuu pyörivän pitkälti oman perheen kesken, mökille lähdetään keskenään, samoin ulkomaille ja Lappiin, Piilaaksossa ei ole mitenkään harvinaista, että mökkiviikonlopulle lähdetään yhdessä ystäväperheiden kanssa. Suomessa ystävyyssuhteet ovat ehkä niin syvät ja elämä kulkee arkena niin paljon yksilötasolla, että perheet kokevat lomillaan ja vapaillaan haluavansa pyhittää ne vain puolisoilleen ja perheilleen. Piilaaksossa aikaa vietetään arkenakin paljon enemmän yhdessä, johtuen käytännön syistä jotka yllä mainitsin: ystävyyksiä, sukulaissuhteita ja turvaverkostoja ei yksinkertaisesti ole samassa mittakaavassa olemassa kuin siinä maassa jossa on mahdollisesti asunut lapsuudestaan saakka.

Yhteisöllisyys paistaa kuitenkin läpi myös muissa asioissa ja tilanteissa. Tilanteissa, jotka eivät suoranaisesti liity  pelkästään expatti asemassa elävien ihmisten elämään kuten yllämainitut ajanviettotavat.
Piilaaksossa työpaikat ovat avoimempia kuin Suomessa. Tällä tarkoitan että itselleni oli yllättävää huomata Piilaakson ja Suomen välinen ero työpaikan tavalla ottaa perhe huomioon.
Suomessa sinulla on sinun työsi. Perheesi ei kuulu siihen maailmaan. Oma äitini oli esimerkiksi yli 20 samassa työpaikassa, mutta silti hänellä oli lukuisia ja lukuisia työkavereita joita minun isäni ei ollut koskaan edes tavannut. Eikä siinä ole mitään omituista. Sellainen on Suomessa täysin normaalia.
Eräs ystäväni on ollut samassa työpaikassa 12 vuotta, hänen puolisonsa ei ole tavannut ystäväni lähintä työkaveria koskaan vaikka hän on ollut puolisonsa kanssa yhdessä 14 vuotta ja näkee työkaveriaan päivittäin. Työt ovat töitä. Yksityiselämä on yksityiselämää.
Huomattuaan työpaikallaan erilaisen suhtautumisen perheeseen, avasi Puoliso tämän oven meille välittömästi. Me kävimme lähes viikottain perjantaisin syömässä lounasta Puolison työpaikalla. Opin tuntemaan hänen työkavereitaan ulkonäöltä ja nimeltä. Vietimme hänen työtovereidensa kanssa aikaa viikonloppuisin. Lapset tiesivät kenen kanssa isä tekee töitä ja missä. Työtoverit tiesivät Puolisoni lapset, ymmärsivät helpommin miksi hänen joskus piti lähteä töistä kotiin jos lapsi oli sairas, oli helpompi ymmärtää kun tunsi ihmiset.
Ajatus siitä, että työ on jokaisen omaa aluetta jossa viettää arkisin suuren osan valveillaoloajastaan eikä omalla perheellä ole mitään asiaa sinne tuntuu nyt lähestulkon absurdilta.
Kulttuuri, jossa työpaikan juhliin lapsilla ja puolisoilla on itsestäänselvä oikeus osallistua, jossa työpaikalla puolisot tunnistetaan edes ulkonäöltä jos ei nimeltä, jossa perhe on osa ihmistä, ei pakollinen paha joka kuuluu yksityiselämään, antaa niin paljon enemmän. Se motivoi ja sitoutttaa ihmisiä eri tavalla, elämästä tulee kokonaisvaltaisempaa, ei vain eri osiin pilkottu suorituskenttä.

Oma elämä/identiteetti

Suurimmat erot minun elämässäni näiden kahden mantereen välillä ovat kuitenkin olleet minun oma tapani suhtautua itseeni.
Suomessa minä olen aina ajetellut itseäni, identiteettiäni, työn kautta. Tiedän myös monen muun tekävän näin. Kun tapaan uuden ihmisen ei ole mennyt kauaa kun puheeksi on tullut se mitä toinen tekee työkseen. Työ ja sen sisältö on merkinnyt minulle itselleni paljon ja olen myös luonut ihmisistä mielikuvia ja lokeroinut heitä erilaisiin kategorioihin sen perusteella mitä he ovat tehneet työkseen. En oikeastaan kokenut tätä ongelmallisena, rakastin omaa työtäni, elämäni täyttyi sillä, minä olin tavallaan yhtä kuin työni.

Kunnes muutimme Piilaaksoon. Siellä minä en yht’äkkiä ollutkaan enää muuta kuin Annuska. Kukaan ei kysellyt, ketään ei oikeasti edes kiinnostanut mitä minä olin mahdollisesti tehnyt työkseni ennen Piilaaksoon saapumista. Puolison ammattia saatettiin kysyä. Hänen ammattinsa perusteella meidät saatettiin lokeroida tietynlaiseen kategoriaan jonka paikan tulotaso määritteli.
Mutta minä, minä olin vain Annuska.
Ja minun oli pakko oppia hyväksymään itseni ilman työn tuomaa titteliä. Ilman mitään lisiä. Ihan vain Annuskana.

En ollut koskaan jotuntut samanlaiseen tilanteeseen Suomessa, eikä tie itsensä uudelleen löytämiseen ja hyväksymiseen ollut helppo. Mutta minä onnistuin siinä. Opin katsomaan itseäni ja näkemään mukavan ja hyvän tyypin, Annuskan. Opin ettei muidenkaan ihmisten taustoilla ollut väliä, opin olemaan kyselemättä heidän entisistä työpaikoistaan, yleensä kun ihmisen kanssa ystävystyi historia tuli kyllä ilmi. Ja jos ei tullut, silläkään ei ollut niin väliä. Minä opin katsomaan ihmisiä ihmisinä. Ilman titteleitä, ilman työpaikkoja.

Nyt Suomessa ollessani, kun olen taas tehnty töitä, olen kuitenkin huomannut että olen tietoisestikin pitänyt kiinni siinä että esittelen itseni uusille ihmisille Annuskana.

En valokuvaajana, en yhteisötaiteilijana, en puutarhurina. Vain Annuskana.En myöskään kysy ihmisiltä heti ensimmäisissä keskusteluissa heidän titteleitään, töitään, työnkuviaan.
En siksi ettei se minua kiinnostaisi, vaan ehkä siksi että olen vidhoinkin oppinut ettei sillä ole oikeastaan väliä, koska se kenestä minä olen kiinnostuntu on tuo ihminen. Ei hänen työnsä.

Jokaisessa maassa on puolensa. Eivätkä kaikki asiat ole missään hyvin tai huonosti.
Mutta kaikkialla on asioita joista me voimme ottaa oppia. Asioita jotka tehdään paremmin kuin toisaalla.
Yhteiskunnallisia rakenteita on vaikea muuttaa.
Mutta jos meistä jokainen aloittaisi itsestään.
Aloittaisi muutoksen siitä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *