Maa joka lakkasi välittämästä lapsistaan – ajatuksia ampuma-aseista Yhdysvalloissa

Meidän kuusivuotiaamme juoksee pitkin pihanurmikkoa pelaamassa jalkapalloa Puolison kanssa.
Meidän kuusivuotiaamme lähes valkoisena hohtavat hiukset kihartuvat ohimoilta ja muodostavat ilta-auringon kajossa pilven hänen päänsä ympärille.
Meidän kuusivuotiaamme nauraa niin että ikenet paistavat.
Meidän kuusivuotiaamme on elossa.

Jossain toisaalla, toisessa perheessä on nyt kuusivuotiaan lapsen mentävä aukko.
Toisessa perheessä ei enää ole sitä elävää, nauravaa ja juoksevaa kuusivuotiasta lasta.
Ei ole, koska hän kuoli itselleen tuntemattoman ihmisen ampumana.

”Tämä on Amerikkaa.” Ystäväni totesi kun puhuimme tapauksesta.
”Täällä nyt vain käy näin. Aseita saa kantaa kuka vain, aseita on paljon. Sitten aina välillä joku sekoaa ja päättää ampua ympäriinsä.
Se on mitä se on. ”
Näin hän sanoi. Tämän maan kasvatti. Äiti itsekin.

”Aseita on, ei niitä pääse pakoon. On jokaisen oikeus omistaa ase niin halutessaan. Eivät aseet tapa vaan ihmiset. Kannan asetta koska muutkin kantavat, näin minulla on edes jokin mahdollisuus jos joku uhkaa minua aseella. ”
Nämä ovat niitä samoja argumentteja joihin törmään jatkuvasti, kerta toisensa jälkeen kun yritän keskustella aselaeista, aseen omistamisesta ja sen aiheuttamista vaaroista.

Tiesittekö, että USA:ssa kuolee lähes  1300 lasta vuosittain ampuma-aseen luotiin?
Läheskään aina kyse ei ole tahallisesta ampumisesta. Onnettomuuksia tapahtuu paljon. Ase laukeaa vahingossa kotona, joko lapsen tai aikuisen toimesta. Lapsi leikkii aseella, lapsi ottaa aseen kouluun esitällekseen kavereilleen. Aikuinen puhdistaa asettaan, ase laukeaa, lapsi osuu luodin tielle. Ase tipahtaa pöydältä lattialle ja laukeaa. Ase nojaa seinään ja kaatuu, laukeaa.
Että kyllä, ase tappaa.
Ei vain ihminen.

Vuonna 2012 asemies tappoi 20 lasta Sandy Hookin koulussa.
Koko Amerikka kohahti.
“Never again” hoettiin joka puolella. Ei ikinä enää.

Mutta mikään ei muuttunut. Mitään lakeja ei kiristetty. Mitään oikeita toimenpiteitä ei ole tuonkaan jälkeen tehty että aseet saataisiin pois kaduilta.
Amerikassa on toki käytössä taustojen tarkistus. Ihan kuka vain ei voi jokaisessa osavaltiossa ostaa laillista asetta laillistetulta asekauppiaalta. Mutta ei kukaan valvo mitä tapahtuu yksityisellä tasolla.
Kuka tahansa voi ostaa aseen vaikkapa naapuriltaan, eikä siinä prosessissa vaadita mitään taustatietojen tutkimista.

Ja aseita täällä on. Paljon.
Miehillä, naisilla, sukupuolella ei ole oikeastaan väliä.
Ja harva sulkee sen aseensa lukolliseen asekaappiin kotiin päästyään.

Kun olimme kesäkuussa Suomessa ja kävelin Puolison kanssa keskellä Helsingin yötöntä yötä kohti majapaikkaamme ihastelin hänelle kesäyön valoa. Ja sen jälkeen huuliltani tuli lause jota itsekin jäin hämmästälemään “Ja on ihanaa kun täällä ei vastaantulevilla ihmisillä ole aseita housun vyön alla.” Niin tutuksi on tuo näky minulle tullut jos olen ollut jossain myöhän yöllä ja joutunut kävelemään San Josen keskustassa paikkaan josta taksi voi minut poimia kyytiin. Niin tuttu näky, että sen huomaa vasta kun kävelee toisenlaisen maan yössä, jossa perusluottamus toiseen ihmiseen on vielä toistaiseki jollain tolalla.

Tällaisina hetkinä, kun 75 km päästä meidän kotoa on ammuttu yksi kuusivuotias, yksi kolmetoistavuotias ja yksi 20-vuotias kuoliaaksi, minun on hyvin, hyvin vaikea ymmärtää miten kukaan pystyy puolustamaan aseiden olemassaoloa tai niiden hallussapitoa millään mittarilla.
Tapaus sattui Girloyssa, ruokafestivaaleilla. Asemies tunkeutui alueelle ja ampui kohti ihmisiä. Motiivista ei ole toistaiseksi tietoa eikä varmuutta siitä toimiko hän yksin vai kumppanin kanssa.
Asemies kuoli poliisin luoteihin.
Loukkaantuneita on 12.
Jokainen kuolema on turha.
Ihan jokainen.

Eikä kukaan enää hoe sanapartta “Never again” Ei koskaan enää.
Koska kaikki tietävät että seuraava kerta tulee.
Ja sitä seuraava.

Välillä minusta tuntuu, ettei tämä maa enää edes yritä sotia tilannetta vastaan. He ovat luovuttaneet. He vain yrittävät pysyä elossa.
Minulle se on vaikea asia ymmärtää.
Minun on vaikea ymmärtää, että yhteiskunta jonka tulisi suojella sen heikointa ja arvokkainta omaisuutta eli lapsiaan, ei tee asialle mitään.

Millainen yhteiskunta asettaa lapsensa, oman tulevaisuutensa, avoimeen vaaraan? Eikä edes yritä suojella sitä?
Oman aseen omistaminen muiden aseiden ympäröimänä ei lukeudu minun ajatuksissani suojelemiseksi.

En minä sano, että aseet tulisi kieltää kokonaan. Tiedän itsekin sen utopistiseksi unelmaksi.
Mutta keinoja on satoja joilla turvallisuutta voitaisiin aidosti lisätä.
Amerikka ei vain ole kiinostunut tekemään edes yhtä pientä kädenojennusta.

En voi olla ajattelematta, että tämä maa on luovuttanut sodassaan.
Tämä maa ei tunnu edes enää yrittävän suojella pyhintään.
Lapsiaan.

Se on karu ajatus.
Se on ruma ajatus.
Mutta en pääse sitä pakoon.

Loppujen lopuksi minä pääsen tästä maasta pois.
Minä voin viedä lapseni tästä maasta toiseen maahan, jossa aselait ainakin ovat hieman tiukemmat.
Mutta niin moni muu ei voi.
Miten tämän kanssa elää, jos tämä on loppuelämää.

Sen ajatuksen kanssa, että aseet ovat tässä maassa jatkuvasti läsnä. Ne lepäävät järkevien ja viisaiden ihmisten kädessä, mutta myös heidän käsissä joilla on ongelmia, joille ase tuo voimaa ja valtaa. Aseita on paikoissa joissa me emme ehkä ajattele niitä olevan, lasten ystävien kotona. Mitä jos siellä käy vahinko.
Kuinka pitkälle auttaa se, että itse opetat lapsillesi aseiden järkevän käytön, niiden käsittelyn ja toimintaperiaateet jos itse joudut piipun väärälle puolelle?
Eikä tässä maassa kukaan valtaapitävä tee mitään estääkseen sitä.

Tänä iltana minä rutistan omaaa kuusivuotiastamme hiukan pidempään kuin muulloin.
Tänä iltana minä hengitän syvään ja pidättelen kyyneleitä.
Ajattelen tuon toisen kuusivuotiaan pojan perhettä, eivätkä minun sanani riitä kertomaan mitä minä tunnen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Haluan painottaa etten omissa ajatuksissani vertaa Suomen olosuhteita Amerikkaan, kirjoitan puhtaasti Amerikan olosuhteista.
Jokainen voi itse päätellä haluaako Suomen muuttuvan enemmän Amerikan kaltaiseksi vai pysytäänkö kiltisti suhteellisen tiukan asepolitiikan parissa jatkossakin.

Lapselliset miehet blogissa Pasi pohtii omaa suhdettaan ampuma-aseisiin ja lapsiin Suomen oloissa.

Tässä myös pari linkkiä  Amerikan aselaista ja joukkoampumisista kertoviin artikkeleihin:
Klikkaa Tästä  Ja Tästä