Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Itsekriittisen ampumaharrastajan kipuilua – jos aseista ei päästä on osattava käyttää niitä turvallisesti

29.07.2019

Ampuminen on mukavaa ja haastaa jatkuvasti. Kuva Kontiolahden ampumahiihtostadionilta.

Kun on aseiden kanssa tekemisissä käy lähes vääjäämättä niin, että lapsetkin ovat. Tämä nostaa pöydälle joitakin tärkeitä kysymyksiä.

Pidän aseista. Nytkin olen pian täyttelemässä hankintalupaa. En pidä siitä tarkoituksesta, mihin niitä tehdään, mutta aseista pidän. Metsästystä harrastavan isän, hyvin paljon asepornoa sisältävän populaarikulttuurin ja suomalaisen sotakeskeisen nationalismin kasvattamana se ei tietenkään ole mikään ihme. Aiemmin jo kirjoitin, kuinka armeijassakin ampuminen ja esimerkiksi räjähteiden kanssa puuhaaminen oli mukavaa. Silti edes eläimen ampuminen ei ole nautinto, vaikka onnistunut laukaus ja riistan syöminen toki on.

Tiedän sotakirurgian parissa työskennelleen isän kasvattamana varmasti keskimääräistä suomalaista paljon paremmin, millaista jälkeä luoti tai sirpale tekee ihmisruumiissa. Olen kasvanut katsellen maailman eri kriisialueilla Punaisen Ristin kenttäsairaaloissa kuvattuja diasarjoja, jossa yksityiskohtaisesti esitellään ampumahaavoja ja sitä, kuinka niitä hoidetaan. Osa kuvatuista selvisi, osa ei. Tätä nykyä varmaan lastensuojelu puuttuisi asiaan jos lapsille näytettäisiin sellaisia kuvia, mutta en koe traumatisoituneeni. Vanhempien kanssa niitä oli kaikesta huolimatta turvallista katsoa. Joihinkin lapsuusajan piirroksiini hiipi kyllä aika väkivaltaista kuvastoa ja äiti taisi epäillä niiden johtuvan niistä diaesityksistä.

Lapsikin haluaa ampua

Lasten kasvattamisen kannalta aseiden kanssa puuhaaminen aiheuttaa tietenkin omanlaisiaan ongelmia. Olen asian kanssa vähän kipuillut aiemminkin. Väkivaltaiseksi en ole oppinut eivätkä lapsenikaan näytä oppivan. Näitä asioita on blogissa pohtinut myös Topi. Väkivaltaisen kulttuurin ketju olisi sekin voinut katketa minuun, mutta ei se katkea.

Aseita tulee olemaan minunkin lasteni lähiympäristössä ja siksi olen katsonut parhaaksi opettaa heitäkin käyttämään niitä oikein, varovaisesti ja vastuullisesti. Samaan tapaan kuin oma isäni on minua ja veljeäni opettanut. Aseilla ei osoitella ihmisiä, kaikki muut ovat ampujan takana, varmistetaan, että piippuun ei jää panosta, varmistetaan ase ja niin edelleen. Airsoftejakin käsitellään kuin ne olisivat oikeita aseita. Ja nämä eivät ole neuvottelukysymyksiä.

Armeijassa osa halusi näyttää, nuoria ja hurjia kun oltiin, ja rynnäkkökivääreillä osoiteltiin vähän minne sattui. Minä en osannut lähteä siihen mukaan. Kuulin isän ohjeet päässäni ja muistin kuinka noloa ja turhauttavaa oli kun ilmakivääri lähti pitkälle jäähylle jonkun hölmöilyn takia.

En halua erityisemmin kannustaa lapsia aseiden pariin. Mutta pyyntöön “voidaanko ampua” pyrin sanomaan kohtalaisen usein kyllä.

Hyvä ja huono asekulttuurin suunta

Ajat ovat muuttuneet ja hyvä niin. Vielä ikäluokkani isien lapsuudessa poikalaumat kirmailivat ympäri metsiä pienoiskiväärien kanssa. Niiden kaliiperi on siis sama .22, jota jotkut kouluampujat ovat käyttäneet. Muistaakseni se oli M. A. Numminen, joka jossain muisteli, kuinka hän lapsena kävi kavereidensa kanssa varastamassa dynamiittia läheiseltä rakennustyömaalta.

Toisaalta ajat muuttuvat myös siihen suuntaan, että aseistakin on tullut yhä enemmän identiteettipoliittinen kysymys. Vainoharhainen vakaumus, että valtio yrittää silkkaa pahuuttaan viedä kaikilta aseet pois on levinnyt tännekin, vaikka mitään tosiasiallisia merkkejä tällaisesta ei ole. Metsästys- ja aseaiheisissa Facebook-ryhmissä keskustelu käy välillä melkoisilla tasoilla.

Itse yritän pitäytyä jonkinlaisessa ei-höyrypäisessä asekulttuurissa ja toivottavasti lapsenikin kasvavat sellaiseen. Se ei ole välttämättä kestävää, mutta sillä nyt mennään, koska aseettomaan kulttuuriin ei tällä hetkellä ole näköpiirissä realistista polkua.

Pasi Huttunen, @paspah

EDIT 30.7. Tämä blogipostaus on herättänyt ilahduttavasti keskustelua ja erityisen upean toisen näkökulman aseasioihin julkaisi äskettäin blogikollega One glass of milk, please -blogista: Maa joka lakkasi välittämästä lapsistaan ajatuksia ampuma-aseista Yhdysvalloissa. Jos luet tänään jotain, niin lue tuo!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »