Aseita ja räjähteitä
Pyssyllä ammutaan tauluun.
Netissä on videoita, joilla refleksi-isä pelastaa lapsen täpärästä tilanteesta. Videoita yhdistää yksi piirre: usein lapsi ei olisi joutunut täpärään tilanteeseen ilman isää.
Isät ja pyssyt
Poika sai synttärilahjaksi pyssyn, jolla ammutaan vaahtomuovipatruunoita. Isä, jonka lempiraamatunkohtia on vuorisaarna, innostui kovasti. Mutta ei ampumaan tai moralisoimaan, vaan tekemään pahvisen taulun. Myöhemmin tiedostin, että taulunteon into liittyi toiveeseen, etteivät lapset ampuisi toisiaan. No kyllähän ne ampuivat, mutta onneksi suojalasit päässä.
Toinen syy taulun tekoon oli se, että pidän ampumahiihdosta. Lapselliset miehethän fanittaa yksimielisesti Kaisa Mäkäräistä. Meillä on jopa Kaisan mukaan nimetty viestirinki. Kaisa on ihan mahtava, ja joensuulainen!
Oho, kolme sakkokierrosta.
Mutta asiaan.
Lapsena tein silleen tyhmästi, että ammuin ilmakiväärillä varpusia. Katumuskirjoitin aiheesta blogiin syksyllä 2015: ”Muistan, kuinka katsoin naaraspukuista varpusta (Passer domesticus), jonka verisessä päässä oli viiden millin reikä. Tajusin: tappaminen ei ole mun juttu.”
Molemmat isoisäni tähtäilivät aikoinaan kivääreillä itään. Ukin serkku, joka kuoli Hennalassa 1918, katsoi kiväärinpiippua toisesta suunnasta.
Mutta pitäähän poikien saada ampua.
Pojat ja pommit
Tapasin äskettäin isän, jonka alaikäinen poika oli polttanut itsensä pahasti uudenvuoden pommien kanssa. Palovammakuvat olivat hurjia, mutta isä suhtautui räjähteisiin yhä varsin myönteisesti.
Hänen tilanteessaan kouhkaisin pommeista isosti. Tekisin dramaattisilla kuvilla kuvitetun tunnepitoisen postauksen. Kertoisin tarkasti, kuinka palovamma etenee, kuinka hemmetin tuskallista se on, kuinka ihonsiirto tehdään, kuinka päteviä lääkärit nykyään ovat ja kuinka syvältä uudenvuoden räjähteet kokonaisuudessaan ovat. Allekirjoittaisin adressin, kirjoittaisin mielipidekirjoituksen, vauhkoilisin WA-ryhmissä.
”Millä argumenteilla ilotulitteet oikeastaan sallitaan?”
Millä argumenteilla ilotulitteet oikeastaan sallitaan? Eikö keskeinen argumentti ole se, että pojat on poikia ja pitäähän poikien saada paukutella pommeja? Ja se, että isätkin tykkäävät paukuttelusta ja ammuskelusta?
Ja vahinkojahan aina sattuu. Tulee palovammoja ja kuulovaurioita, menee silmiä, sormia ja raajoja. Joku joskus kuoleekin, mutta sellaista se on.
Lapsille sattuu toki kaikenlaista, mutta onneksi siihen voidaan vaikuttaa. Säädetään lakeja, nostetaan hintoja, vaikeutetaan saatavuutta.
Tilastokeskus kertoo, että 1-14-vuotiaiden lasten kuolleisuus on laskenut reippaasti. Vuonna 1989 lapsikuolemia oli Suomessa 197, mutta vuonna 2010 enää 92. Suurin selittävä tekijä on tapaturmien väheneminen. Erityisesti hukkumiset (tiputtiin muuten 90-luvulla naapurin poikien kans joka kevät jäihin) ja liikenneonnettomuudet (kaahattiin muuten 90-luvulla kymmenvuotiaina autolla yleisillä teillä) ovat vähentyneet.
Teini-iässä teimme myös pommeja. Hitsasimme neljä milliä paksusta rautaputkesta paineastian, jonka täytimme ruudilla. Intistä kotiutuneelta pioneerilta pöllimme pätkän sytytyslankaa. Ja entäs se, kun luokkakaveri toi kouluun dynamiittia. Poliisi haki ne pois ja sanoi, että jos olis pojat sattunut nalli räjähtämään, niin siinä olis puoli rakennusta lentänyt taivaan tuuliin.
Mutta ei tämä vielä mitään.
Tarinan mukaan setäni löysi sodan jälkeen räjähtämättömän lentopommin, jonka hän onnistui kavereidensa kanssa räjäyttämään. Ihme kyllä kukaan ei kuollut, mutta ikkunat meni puolesta kylästä.
”Ei kaikkien poikien tarvitse saada Darwin-palkintoa.”
Pojat on poikia, mutta ei heitä kannata kasvattaa ottamaan tarpeettomia ja typeriä riskejä. Ei kaikkien poikien tarvitse saada Darwin-palkintoa. Ei heidän välttämättä tarvitse olla isiensä kaltaisia idiootteja.
Topi Linjama
