Kisahuuma veti Lapselliset miehet Kontiolahdelle

Ampumahiihdon maailmancup Kontiolahdella oli suuri tapahtuma Joensuun seudulla. Kisojen järjestäjät olivat pyrkineet tänä vuonna panostamaan erityisesti kisavieraiden viihtyvyyteen sekä houkuttelemaan lapsiperheitä ja kun stadionilla katsoi ympärilleen, niin ei se näyttänyt kovin huonosti onnistuneen.

Jotain voi ehkä päätellä siitäkin, että meistä Lapsellista miehistä, jotka emme kenties aivan perinteisen ampumahiihtodiggarin tai kisaturistin kategoriaan kivutta asetu, oli paikan päällä lähes koko Joensuun seudun porukka.

Emmekä myöskään olleet ainoita, jotka olivat tulleet paikalle lähinnä ihmettelemään, että mikä tässä nyt on se juttu, jonka vuoksi kaikki tulevat.

Nyt vähän harmittaa, että ensi vuonna ei täällä näitä kisoja ole. Mutta joskus sitten taas.

Pasi:
Etuoikeuksista tuli nautittua. Lapset ovat sen ikäisiä, että pääsevät kisoihin ilmaiseksi, joten kellään ei ollut mitään sitä vastaan, että ajoin auton suoraan medialle varatulle parkkipaikalle, joka oli huomattavasti lähempänä ja vähemmän ruuhkainen kuin tavallisten kisakävijöiden parkki. Siellä näkyi venäläisen keskiluokan katumaastureita silmänkantamattomiin.

Minun ei pitänyt kisoihin lasten kanssa edes lähteä, mutta ohimennen satuin pojille huikkaamaan, että jos haluatte, niin voidaan mennä sunnuntaina. Olin työhommat jo edellisenä kisapäivänä hoitanut, joten oli sinänsä mahdollista heittäytyä kisaturistiksi itsekin.

Yllätyin kun kumpikin poika totesi välittömästi silmät loistaen, että joo mennään. Meidän perheemme on äärimmäisen huono penkkiurheiluperhe, mutta Kaisa- ja Mari-huumalta ei täällä näköjään kukaan välty.

Seuraava yllätys tuli kun poikia ei kiinnostanut tippaakaan stadionille lapsiperheille viritelty Winter park. Heitä kiinnosti naisten 12,5 kilometrin yhteislähtö. Se ei yllättänyt, että myös kaakao ja munkit kiinnostivat kovasti. Kojun pitäjälle kiitokset isoista munkeista. Kumpikaan pojista ei jaksanut kokonaista syödä, joten uhrauduin avuksi.

Ampumahiihdon lisäksi kisoissa oli tilaisuus harrastaa lippubongausta, sillä venäläisten tämän hetken trendi olivat Venäjän liput, joihin on kirjoitettu kotikaupunki. Petroskoita oli paljon ja Pietariakin siellä täällä. Kronstadin bongasin myös ja joku seurue oli Tveristä.

Nyt toivon, että tästä lähti lapsillekin muhimaan jonkinlainen kipinä hiihtohommiin. Ampumisestahan nuo jo ovatkin olleet innoissaan, mutta hiihtoon on kumpikin suhtautunut suurella halveksunnalla. Ehkä se tästä kun ne kilpailijat siellä suihkivat menemään niin helpon ja vaivattoman näköisesti. Minä ainakin sain kipinän houkutella pentuja talviurheilun pariin.

Topi:
Aika vähän on tullut käytyä missään urheilukisoissa, mutta kun näin iso tapahtuma on näin lähellä (15 km), niin ilman muuta piti päästä mukaan. Sitä paitsi siellä oli se meidän Kaisa <3

Isoin juttu, joka kiinnitti huomiota, oli venäläisvieraiden määrä ja kannustus. Tästähän on Venäjälle alle sata kilometriä. Suunnilleen joka toisella kisavieraalla oli Venäjän lippu ja aina, kun venäläishiihtäjä osui ampumapaikalla, katsomossa kohahti ja räikät soivat. Sitä oli hauska seurata!

Lapset pääsivät ilmaiseksi ja heille oli jonkin verran omaa toimintaa, sai ampua laserkiväärillä ja laskea mäkeä liukurilla. Lasten alueelta sai makkaran ja mehun eurolla, kun ne maksoi muualla kolme euroa. Nämä ovat sellaisia pieniä toimenpiteitä lapsiperheköyhyyden vähentämiseksi.

Vesa:
Ei-niin-paljon-urheilusta-pitävät lapseni suhtautuivat epäluuloisesti ajatukseen kisamatkasta. Sain heidät mukaani kertomalla, että lauantai on kisojen perhepäivä, jolloin paikalla on suunnilleen kaikkea. Lupailin mäenlaskua, maskotteja, herkkukojuja ja pomppulinnan (tämän viimeisen tiesin liioitteluksi). Ja markkinoillahan ostetaan aina lakua, joten sitäkin olisi tarjolla. Toki siellä on sitten myös sitä hiihtoa, jota voidaan syrjäsilmällä seurata, jos ehditään.

Kisojen hyvä tunnelma yllätti iloisesti jo lähtöpaikalla. Kisabussiin noustessa ihmiset olivat iloisia ja antoivat liukurit olalla kulkeville lapsille tilaa. Äänenvoimakkuus tosin säilyi sinivalkoiseen tapaan varsin maltillisena. Kuski kuulutti perille tultaessa, että ”nyt olisi niiden eronkyynelten aika, jos joku haluaa semmoisia vuodattaa”. Kukaan ei halunnut.

Stadionilla oli railakas meininki, jota ei edes ämyreistä pauhannut Eppu Normaali näyttänyt latistavan. Me ensikertalaiset pyörimme alueella vähän hukassa, kun emme tienneet, minne lähteä latukatsomolippumme kanssa. Tapaamamme ystävällinen toimittaja kuitenkin ohjasi meidät oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa lapsiinkin alkoi tarttua jo urheilujuhlan huuma, ja vanhempi huuteli kannustushuutoja hiihtäjille.

Jossain vaiheessa valotaulua tuijottaessani havahduin edestäni kuuluvaan lämpimän jämäkkään ääneen, joka sanoi: ”anna tulla vaan kaikki ulos, niin helpottaa”.

Oksentaminen urheilutapahtumassa kuuluu tietyllä tavalla asiaan, kysykää vaikka kanadalaiselta maastohiihtäjältä Alex Harveylta, joka helpotti oloaan tultuaan maaliin viideltäkympiltä Lahdessa viime vuonna.

Haluan välittää tässä vilpittömät kiitokseni Kontiolahden katsojalle, joka oli mennyt epäröimättä mukavuusalueensa ulkopuolelle pitelemään tyttäreni hiuksia, kun hän oli alkanut oksentaa. Aloimme tehdä lähtöä, lapsi laatoitti hetken käveltyään hankea vielä toistamiseen ja toisella korvalla kuulin, kuinka kisan voitto ratkesi.

”Täällä oli kivaa”, huudahti esikoinen. Pikkusiskollakin olo oli hetkellisesti muuttunut paremmaksi. ”Iskä on kiltti”, hän sanoi lakupussi kädessään kulkiessamme kohti bussia.

Kuvat: Pasi Huttunen