Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kenen vastuulla koulukiusaamiseen puuttuminen on?

04.10.2019

Tällä viikolla hiljaiseksi ovat vetäneet Kuopion koulusurman tapahtumat.
Ironisesti juuri tällä viikolla käytiin Kuopuksen luokalla meille vanhemmille läpi kaikki varotoimenpiteet mitä koulussa on tehty mahdollisen lockdownin (monimutkaisempi sana kouluampujalle) sattuessa. Kerrottiin minne Kuopuksen luokassa lapset ohjataan (vessakoppeihin) ja mistä löytyvät tikkarit joilla lapset saadaan hiljaiseksi. Lisäksi käytiin läpi miten oville rakennetaan barrikaadit ja ne lukitaan salpalukoilla.
Tuttua viime keväältä.

Se miksi tämä hiipi minulla niin vahvasti ihon alle juuri nyt, on oikeastaan se että olen taas kerran tämän syksyn aikana saanut sivusta seurata miten koulukiusaus painetaan aivan liian kevyenä aiheena sivuun.
Miksi puhun koulusurmista ja koulukiusaamisesta samassa lauseessa?
Koska edelleen niiden välinen linkki on vahva.


Useissa tutkimuksissa (linkkaan tutkimuksia ja niiden lähdekirjallisuuksia tämän kirjoituksen alle) on todettu, että koulusurmien ehkäisyyn yksi tehokkaimmista välineistä olisi koulukiusaamisen kitkeminen. Muita interventioita ovat mielenterveyspalveluiden tehostaminen ja koulujen turvallisuustoimet.

Koulukiusaamisella on kuitenkin edelleen suuri rooli tässä asiassa. Ja sen ehkäisemisessä.
Tietenkään asia ei ole niin suoraviivainen, että jokainen koulukiusattu on turvallisuusuhka.
Minäkin olen koulukiusattu. Silti uskallan väittää varmuudella, etten minä ole mikään turvallisuusuhka.

Mutta tällaisten hetkien aikana, kun taas yksi surma leviää tietoisuutemme lehtien otsikoiden kautta, kun taas kerran pohdimme olisiko surmattu tai haavoittunut olla meidän tuttumme, jopa meidän lapsemme, uskon meistä monen myös jäävän miettimään mitä ihmettä me voisimme tehdä ettei tällaista tapahtuisi enää.

Suomessa on suhteellisen tiukka aselaki. Onneksi. Onneksi surmaajalla ei ollut konekivääriä käsissään kun hän käveli tuohon luokkahuoneeseen. Teräase teki jo liikaa tuhoa. Pohtikaa mitä jälkeä olisi tullut ampuma-aseella.
Mielenterveyspalveluiden tarjoamisessa lapsille ja nuorille Suomi varmasti voisi edelleen parantaa toimintaansa. Siihen me kansalaiset voimme vaikuttaa oikeastaan vain äänestämällä niistä asioista päättäviä ihmisiä eduskuntaan ja toivoa heidän saavan väännettyä budjetteja siihen suuntaan, että valtion kassasta heruisi lisää rahaa. Kuulostaa monelle hirmuisen hitaalta ja monimutkaiselta toimenpiteeltä.

Mutta se mihin me, ihan jokainen vanhempi tai lasten ja nuorten kanssa koulumaailmassa työskentelevä aikuinen, voi puuttua, on kiusaaminen. Suomessa on puhuttu jo vuosia KiVa koulu hankkeista, kiusaamisen nollatoleransseista ja siitä ettei sitä sallita missään koulussa millään tavalla.
Valitettavasti Suomen koulumaailmassa olevilta ystäviltä ja tuttavilta olen saanut kuulla täysin päinvastaisia tarinoita.
Olisi nyt helppo kirjoittaa tähän tarinaa täältä toiselta mantereelta, miten täällä koulussa tapahtuvaa koulukiusaamista ei oteta tosissaan, miten kiusattua kehotetaan välttelemään kiusaajaa sen sijaan, että asioille oikeasti tehtäisiin jotain konkreettista.
Miten kiusaaja ja kiusattu sijoitetaan samalle luokalle toistamiseen vaikka ongelma on ollut tiedossa jo viime vuonna. Miten kiusatun vanhemmat joutuvat vaatimalla vaatimaan kokouksia joissa kiusaajan vanhemmat ovat läsnä että asiasta voidaan puhua.
Miten kaikki vaan mieluiten lakaistaisiin maton alle. “Pojat nyt vähän nahistelee” on lausahdus joita ystävä-äiti joutuu kuuntelemaan.

Olen siis vierestä seurannut tätä tapausta, itkenyt mukana ja nähnyt aivan liikaa miten tämä asia on edennyt, tai ollut etenemättä.
Ja kyllä olisi helppoa nyt kauhistella ettei täällä Amerikassa tehdä mitään ja sen tähden täällä tapahtuu koulusurmia.


Mutta kun aivan samoja tarinoita kuulee Suomesta.
Kun vietimme jumivuottamme Suomessa vuonna 2017 seurasin vierestä ystäväni taistelua oman lapsensa koulukiusaamisessa. Kuinka lasta haukuttiin ja fyysisesti käytiin käsiksi. Kuinka asiassa ei tehty mitään, kuinka kesti ikuisuuden ennen kuin kiusaajan vanhemmille edes meni tieto heidän lapsensa käytöksestä.
Kuinka toimenpiteet senkään jälkeen eivät enää auttaneet, koska tilanne oli päässyt jo riistäytymään niin pahaksi ettei paluuta normaaliin ollut. Lopulta ystävän lapsi vaihtoi koulua.
Aloitti alusta ihan muualla.

Tämä ei saisi koskaan olla se polku. Vuosikausia on Suomessakin kiusaamistapauksissa kehotettu kiusattua tekemään sitä ja tätä. Kävele pois, älä välitä, katso toiseen suuntaan, älä kuuntele. Aivan kuin kiusatun syyllistäminen tapahtumasta jotenkin ratkaisisi ongelman.

Se miksi kiusaamiseen puuttuminen samantein, nollatoleranssilla, on niin vaikeaa on minulle edelleen hieman mysteeri. En ole saanut siihen yhdeltäkään opettajaystävältäni tyhjentävää vastausta, miksi siihen ei voida puuttua heti. Miksi vanhemmille ei voida heti ilmoittaa ja asialle oikeasti tehdä jotain ilman että kiusattua syyllistetään tai kehotetaan vain olemaan vahva.

Omaan vanhempana olooni liittyy yksi suurimpia pelkoja: että minun lastani koulukiusattaisiin.
Pelkkä ajatus siitä saa minut jo ahdistuneeksi ja koen jonkinasteista lamaannusta aiheesta.
Moni ystäväni on sanonut, että pohtii samaa, mutta samalla pohtii myös miten kamalaa olisi jos selviäisi, että oma lapsi on kiusaaja.
Sekin on minulle ajatus joka saa kyyneleet silmiin. Ajatus jota on vaikea ajatella.
Vaikka juuri sitä meidän kaikkien ehkä myös pitäisi ajatella. Että miltä se tuntuisi jos oma lapsi olisi kiusaaja. Jos jonkun muun lapsen koulutie, ja mahdollisesti tulevaisuus, muuttuisi vaikeaksi ja synkäksi nimenomaan sinun oman lapsesi käytöksen tähden.
Ja juuri siihen minä uskon, että meillä on mahdollisuus puuttua.


Koen toki tärkeäksi, että me opetamme lapsiamme puolustamaan ystäviään, olemaan sietämättä kiusaamista, opetamme heitä kertomaan aiheesta aikuisille, niin monelle että heitä uskotaan. Opetetaan, että kiusaamiseen pitää puuttua heti kun sellaista näkee, olla sallimatta sitä missään olosuhteissa.
Mutta voisimmeko me vielä aktiivisemmin myös antaa itsellemme luvan pohtia voisiko oma lapsemme olla kiusaaja. Ja puhua lapselle asioista myös siitä näkökulmasta.
Ja ajoittain tarkkailla lastaan myös siitä näkökulmasta.

Miellyttävä ajatus se ei varmasti ole. Ei ainakaan minulle. Ajatus siitä, että minun pitäisi tarkkailla onko oma lapseni kenties koulukiusaaja. Mutta koen, että vanhempana sekin on minun velvollisuuteni. Samalla tavalla kuin koen velvollisuudekseni huolehtia ja selvittää kiusataanko omaa lastani tai hänen ystäviään. Keskustella tarpeeksi usein lapsen kanssa siitä mitä koulussa, välitunneilla ja koulun jälkeen oikeasti tapahtuu.
Koska siihen minä ja te muut vanhemmat pystytte vaikuttamaan. Ihan jokainen. 


Uskon vahvasti, että yhteiskuntamme rakentaminen turvallisemmaksi on meidän kaikkien tehtävä. Yhteiskunnan rakentaminen turvalliseksi tarkoittaa myös sitä, että me varmistamme, että yhteiskunnan jäsenet voivat hyvin. Ettei heitä kiusata.
Eikä se ole pelkästään vain ja ainoastaan koulujen tehtävä, vaikka heillä siinä suuri rooli onkin.
Kuitenkin jokin siinä vastuujaossa edelleen ei osu kohdilleen, koska KiVa Koulu hankkeista ja koulukiusauksen kitkemisestä on puhuttu nyt jo vuosia ja silti rankatkin kiusaamistarinat jatkavat silti elämistään.

Siksi minä itse ajattelen nyt myös meidän vanhempien vastuuta. Vastuuta ei vain omistamme vaan myös muiden lapsista. Kuten sanoin, suurin pelkoni on että lapsemme olisivat koulukiusattuja. Mutta yhtä pahalta minusta tuntuu ajatus, että minun lapseni olisi se kiusaaja joka aiheuttaa toisen ihmisen pahan olon, jopa vuosiksi eteenpäin. Pahan olon, joka pahimmillaan johtaa myöhemmin tekoihin, jotka vaikuttavat kymmeniin muihin ihmisiin. 

Ei tähän liene kenelläkään mitään tyhjentävää ohjetta tai neuvoa, miten me voisimme rakentaa yhteiskunnan jossa ei enää koskaan tapahtuisi yhtäkään koulusurmaa.
Mutta ehkä me jokainen voimme ainakin tehdä parhaamme, että tämä yksi riskitekijä poistuisi. Ehkä me voimme jokainen tehdä osamme siinä, että me varmistamme, ettei meidän lapsemme ole kiusaaja.
Idealistinen ajatushan olisi, että jos meistä vanhemmista jokainen varmistaisi tämän ei kiusaamista olisi.
Totuus tietenkin on ettei mikään koskaan toimi näin. Aina on heitä jotka eivät välitä, näe tai halua nähdä. Aina on väliinpuotajia. Ja siksi tulee yhteiskunnan muidenkin osapuolien, kuten koulujen puuttua asiaan nollatoleranssilijalla.
Siksi meidän muiden vanhempien on myös vaadittava sitä muiden lasten puolesta. Koska lopulta on kyse meidänkin lastemme tulevaisuudesta. Jos ei oman niin ystävän, tuttavan, työkaverin. Koulusurmien uhrit ovat kaikki jonkun lapsia, jonkun sukulaisia, jonkun ystävän lapsia. Eikä niitä pahimpia uutisia halua saada kukaan.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Tekstejä aiheesta:
Koulusurmien syyt ja ehkäisymahdollisuudet? 

”ELÄMÄN MITTAINEN TAAKKA”Koulukiusattujen kokemuksia kiusaamisen seurauksista aikuisiällä

Suosittelen myös tutustumaan molempien tutkielmien lähdekirjallisuuteen jos aihe kiinnostaa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »